Harvoin sitä saa luettavakseen mitään niin hyväntuulista kuin tämä Dan Kronqvistin muistelmateos Wenzel Hagelstamista (s. 1941). Kirjan nimi on yksinkertaisesti Wenzel Hagelstam – Antiikkikauppiaan muistelmat, mutta on tässä muutakin kuin Hagelstamin ammatillista henkilöhistoriaa.
Suomenruotsalaiset vaikuttavat olevan ikuisia sunnuntailapsia, vaikka heidän elinkaarensa varhaisvaiheissa olisi jotain sellaistakin, mistä suomenkieliset suomalaiset ottaisivat itselleen ikuisen trauman, josta syyttää ainakin nyt vanhempiaan. Hagelstam mainitsee useampaan otteeseen, ettei hänellä ja hänen siskollaan ollut lapsuudessa lainkaan kavereita, koska heidät pidettiin niin tiukasti kodin seinien sisäpuolella, että ulos pääsivät oikeastaan vain kesämökillä. Tästä voidaankin tehdä se johtopäätös, että ihmisestä saattaa hyvinkin tulla sosiaalisempi, jos hän altistuu vertaissuhteille vasta, kun on siihen kypsä, sillä tokkopa kukaan rohkenee väittää, että Hagelstam olisi sosiaalisesti taitamaton. Junttisuomalainen vetäisi herneen nenäänsä ja syyttäisi sosiaalitanttoja asianmukaisen asiaan puuttumisen puutteesta sellisestakin yksityiskohdasta kuin jos hänet oltaisiin lapsena muodollisesti annettu adoptoitavaksi elostelevalle sedälle sillä velvoitteella, että lapsen pitää käydä sedän luona Ranskassa ainakin kerran vuodessa. Hagelstam ei kuitenkaan paljasta, miten nämä vierailut sujuivat...
Taipaleensa työelämässä Wenzel Hagestama aloitti 60-luvulla aika yllättävästi kiertävänä puhelinjärjestelmien kaupittelijana Helsingistä käsin. Suomeruotsalaista vapaamielisyyttä kuvasta, että kun hänen tuoreen vaimonsa naispariystävät halusivat lapsen, Wenzelin vaimo Katy ehdotti, että naiset lainaisivat tarkoitusta varten hänen miestään Wenzeliä. Dan Kronqvist kirjoittaa kohteestaan minämuodossa: "Niin tehtiin, ja yhdeksän kuukautta myöhemmin tyttäreni Charlotta syntyi. […] Voi sanoa, että ratkaisu tyydytti kaikkia, ja myöhemmin minulla on ollut hyvä yhteys Charlottaan, tai Lottaan, kuten häntä yleensä kutsutaan."
Seuraava uran vaihe oli yhtä yllättävästi hitsaajana göteborgilaisella konepajalla. Tarina ei kerro, oliko hitsaustaidoista tuonnempana hyötyä, mutta sitä oli että: "Jos joku tuli koeajalle, omistajat kysyivät muilta työntekijöiltä, halusivatko he tulokkaan jäävän hommiin. Tämä oli yksi niistä tärkeistä yrittäjyysopeista, jotka sain mukaani tuolta konepajalta". Hagelstam myös muistuttaa: "Palkkani oli paljon parempi kuin tavallisen virkamiehen palkka tuohon aikaan". Samoihin aikoihin Hagestam kävi myös ammattikoulua iltakouluna. Yliopistot sitä vastoin eivät häntä suuremmin kiinnostaneet.
Mutta antiikkitavara kiinnosti, ja sen parissa Hagelstam sitten tunnetuin seurauksin alkoi työskennellä, kun perhe palasi Ruotista Helsinkiin lasten tultua kouluikään. Hän ei aloittanut antiikkikauppiaana kertarysäyksellä, vaan ensin hänellä oli yksi kanta-asiakas, antiikkikauppias, jolle hän hankki esineitä myyntiin jo ennen kuin hänellä oli varsinaista omaa firmaa. Kun oma putiikki tuli ajankohtaiseksi, se tapahtui tämän vakoiasiakkaan kautta siten, että Hagelstam osti tämän kautta tuttavaksi tuleen kenraalimajurin kaupan Pietarinkatu 11:sta. Tämä tapahtui vuonna 1973. Hagelstamin "suuhun pantu", minämuotoiseksi kirjoitettu teksti kuljettaa koko ajan mukana sitä tosiasiaa, että asiat rullautuivat eteenpäin uusien tuttavuuksien, modernisti ilmaistuna verkostoitumisen kautta.
Tämän kerron tässä vähän niin kuin täkynä, sillä varsinainen asiahan on Hagelstamin liiketoiminnan laajentuminen, julkisen antiikkiuuotokauppan tuominen Suomeen sivujuonteinaan mm. kirjapainon hankkiminen oman kauppahuoneen luetteloiden ja sittemmiin antiikin ja taiteen popularisoimiseen laadittujen teosten valmistamiseen. Hagelstam siis painatti osan kirjoistaan itse, ikään kuin omakustanteina, vaikka teki kirjoja myös varsinaisille kustantamoillekin. Ja kuuluisaksi suurelle yleisöllä Hagelstam tuli Antiikkia, antiikkia -tv-sarjan myötä.
Nyt, kun miellä on jo vuosikymmeniä ollut meneillään työuupumusepidemia, on ehkä vähän outoa ylistää tätä Hagelstamin asennetta, työntekoa elämäntapana. Se nimittäin sopii todella harvoille ja vaatii todellakin hagelstamialisen lupsakan luonteen. Kun minä olin nuori, oli muotia haaveilla ammatista, jossa työnteko olisi elämäntapa, ja tätä alkoivat tavoitella monet sellaisetkin, joille se ei lainkaan sopinut tunnetuin seurauksin. Sitä kun tavoiteltiin jopa aloilla, joille se ei alojen itsensäkään takia sovellu. Epäilemättä on mahdollista olla kutsumusopettaja, mutta ikävä kyllä, tässä maassa tarvitaan enemmän opettajia kuin on siihen ammattiin kutsumuksen omaavia, ja sama varmaan pätee hoitoalaankin.
Kuitenkin noiden minun nuoruuteni päivieni opetusten jälkeen yhteiskunta ei ole kyennyt sopeutumaan siihen, että varovasti arvioituna 95% ihmisistä kykenee tekemään työtä vain rahanasaitsemistarkotuksessa, eikä siinä pitäisi olla mitään vikaa. Tilanne saattaa olla muuttumassa, mutta ainakin vielä 20 vuotta sitten työnhakijoilta eritoten tivattiin työhön sitoutumista. Itse olen sitä mieltä, että palkkatyötä tehdään pääasiassa eli vain ja vain rahapalkan saamiseksi. On äärimmäisen harvoja ammatteja, joihin voi tai edes kannattaa sitoutua – tällaisia ovat varmaan erilaiset tutkijan tehtävät, jos niitä tekee sellaisella tieteenalalla, johon itsellä on todellinen kiinnostus.
Hagestamkin vaati työntekijöltään sitoutumista, ja kerran hän oli ollut firmansa joulupäivällisellä hämmästynyt, kun joku ei ollut tulossa Tapanin päivänä töihin – työntekijän piti erikseen selittää, mikä moiseen oli syynä.
Vaikka Hagelstamin työasenne ei sovellu juuri kenellekään muulle kuin hänelle itselleen ja ehkä kouralliselle muita samantyyppisillä aloilla itsenäisesti tuoimivia, tämä kirja kannattaa lukea utopiaa lähestyvänä kuvauksena paratiisista. Kirjan mukaan Hagesltamilla ei ollut koskaan minkäänlaisia ongelmia, ei edes sellaisia, jotka olisivat olleet hänen läheistensä ongelmia, joita hänen olisi pitänyt epätoivoisesti hoitaa. Mutta siksipä tämä onkin niin rentouttavaa lukemista meille tavan tallaajille. (9.10.2023)
