Kun kirjainmerkki kohtasi äänteen

Aakkoskirjoituksen synnyn myötä kirjoitusmerkkien luonne muuttui dramaattisesti suhteessa puheeseen.

Eilen oli siis päivä, jona opin vaihteeksi jotain, ja yksi asia oli se, että lukihäiriöisille on suunniteltu oma kirjaintyppi, jossa alaosat ovat paksunnettuja. Kirjaintyyppi on ilmainen, joten tempaisin sitä tähän näytteeksi.

Kirjaintyypin on suunnitellut Abelardo Gonzalez. Kirjaintyyppi OpenDyslexic on saanut omalla sivustollaan hyvää palautetta lukihäiriöisiltä, joskaan sitä ei ole vielä kunnollisesti tutkittu. Ennen kaikkeahan se ruma kuin pirun raato.

 

 

 

 

 

Vaakaviivojen paksunnokset nimittäin ovat koko latinalaisen aakkoston idean vastaisia. Latinalaisen aakkoston paksunnokset ovat aina pystyviivoissa ja vinoissa viivoissa niissä, jotka käsin tekstattaessa vedetään ylhäältä alas oikealle. Alas vasemmalle vedettävät diagonaalit ovat aina ohennuksia. Latinalaisen aakkoston perusta on käsin tekstatussa kirjaimessa, jonka viivat vedetään aina joko ylhäältä alas vai vasemmalta oikealle (joitain yksittäisiä hiusviivoja lukuunottamatta), ja tämä tekstaaminen tapahtui systeemin syntyaikana joko tasakärkisiveltimellä (ja siten sen mukaan taltalla hakkaamalla), tai sitten ruoko- tai hanhensulkakynällä.

Kiinalaisen kirjoituksen vetojärjestys on, muuten, sama.

Sen sijaan arabialaisessa kirjoituksessa paksunnokset ovat vaakavedoissa kuten Gonzalezin kirjaintyypissä, ja tämä johtuu siitä, että kirjoittaminen tapahtuu oikealta vasemmalle. Tekstausterä on samanmallinen kuin latinalaisella kirjoituksella kirjoitettaessa, terän kulma vain on eri.

Jotenkin tuota Gonzalezin keksintöä pitäisi rukata.

Surfatessani netissä tämän kirjaintyypin perässä tulin lukeneeksi taas uusia höpinöitä lukihäiriöstä.

Jo vanhastaan minua ovat häirinneet tutkimukset, joissa on muka tutkittu lukihäiriöisille sopivia kirjaintyyppejä ja saatu vastaukseksi lista kirjaintyyppien nimiä. Tutkijat siis väittävät, että joku kirjaintyyppi on luettavampi kuin joku toinen sillä perusteella, että sen nimi on sattuu olemaan Garamond.

Pitäisi selvittää, mikä siinä kirjaintyypissä on se tekijä, jonka takia se on luettavampi kuin joku toinen.

Nyt minua alkoi häiritä se oletus, että lukihäiriö liittyy väistämättä yleiseen kielellisen kehityksen häiriöön, mutta näinhän ei välttämättä ole, vaikka varmaan toisaalta on lukemishäiriöitä, jotka nimenomaan ovat yhteydessä kaikenlaiseen kielelliseen kehitykseen.

Mutta sitten on lukihäiriöisiä, joiden puhutun kielen taidoissa ei ole mitään vikaa. Samoin tiedetään, että näillä henkilöillä on visuaalisen hahmottamisen vaikeuksia, jotka liittyvät ikonisesta merkistä loitontumiseen. Kun kuvalla ei ole enää riittävää määrää yhteisiä ominaisuuksia todellisuudessa nähdyn asian, esineen tms. kanssa, tämän tyypin lukihäiriöinen ei enää pysty nimeämään sitä, vaikka tietäisi, mitä kuva esittää. Näin minulle on kerrottu.

Jos ihminen voi tietää, mitä jokin esittää, vaikkei osaa nimetä sitä, se viittaa siihen, että ajatteleminen ei tosiaankaan tapahdu sanoilla.

Taannoin luin, että kun japanilainen saa aivovaurion, joka tuhoaa alueita, joita tarvitaan lukemiseen, hän usein menettää kyvyn lukea vain toisen lajisia japanissa käytettäviä kirjoitusjärjestelmiä, esimerkiksi vain tavukirjoituksia hiraganaa ja kataganaa, muttei kykyään lukea kanji-merkkejä, jotka ovat kuvakirjoitusta. Tämä viittaa siihen, että näiden kirjoitusten lukeminen tapahtuu jotenkin eri tavoilla.

Meitä Lännessä hämää se, että meillä on käytössä aakkoskirjoitus, jossa jokaisella merkillä on vastineenaan äänne. Muissa kuin aakkos- tai tavukirjoituksissa näin ei ole, eikä vaikkapa kiinassa kirjoitus mitenkään korreloi puhutun kielen äänteiden kanssa. Meillä tästä aakkoskirjoituksen luonteesta on kenties tehty se liian pikainen päätelmä, että lukeminen/kirjoittaminen ja puhuttu kieli olisivat lähempänä toisiaan kuin kenties ovat.

Tämä saattaa liittyä kirjauskontojen syntyynkin, sillä nehän ovat kaikki kolme syntyneet siellä, missä  aakkoskirjoituskin. Olenkin täällä Suomen raamattuvyöhykkeellä lumipyryn äitymistä nojatuolista katsellessani aprikoinut, että verbaalinen kieli ja aakkoskirjoituksen merkkikieli ovat tavallaan lähellä toisiaan, vaikka ovatkin eri järjestelmiä, ja että yhdessä ne saavat kohtalaisen helposti aikaan aivan erityisen värinän ihmispoloisen aivoissa. Piirretyt merkit saattoivat säilyä yli ihmisiän toisin kuin puhe; ne saattoivat siirtyä pitkien matkojen päähän ja viestin sisältö säilyi samana, vaikka puhe ei voinut tätä tehdä; kaiken kaikiaan ne välittivät viestinsä, vaikka lähettäjä ei ollut mailla halmeilla. Sitä paitsi saattoi olla olemassa kirjoitusta, ts. viestejä, joiden kirjoittajaa ei edes tiedetty, ei oltu koskaan edes nähty.

Niin tultiin tilanteeseen, jossa "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala." Ettei tuon ajan ihmisen päässä olisi itänyt ajatus, että ikuisesti säilyvä kuin merkki olisi ollut jotenkin eri asia kuin sana, ja kun nämä sitten jotenkin yhdistyivät kuin konsanaan äänne ja merkki aakkoskirjoituksessa, se oli sitten joillekin jotain käsittämätöntä?

Noo… ne harvat, jotka tätä lukevat, odottavat minun nyt kirjoittavan tähän epäilyksen, että joskohan kaikki uskonnolliset fundamentalistit ovat yksinkertaisesti vain lukihäiriöisiä, ja myönnän, että ajatus on toki käynyt mielessäni. Mutta nyt on sillä tavalla, että olen tavannut lukutaitoisia fundamentalisteja.

Tämä liittyy runouden luonteeseenkin. Kiinassa ja Japanissa perinteiset runot on kirjoitettu katsottaviksi, ei niinkään ääneen luettaviksi. Runolla pitää noissa kulttuureissa olla harkittu kalligrafinen asu, ja tätä syystä tavujen määrä säkeissä ja loppupelissä koko runossa on tärkeää. Muutenhan niistä ei saisi minkään näköisiä, niitä ei voisi linjeerata mihinkään yms. Ja perinteinen japanilainen ja kiinalainen runous pitää voida linjeerata sekä pysty- että vaakasuuntaan, mikä on meikäläisestä junttimaisesta latinalaisesta näkökulmasta aivan mahdoton ajatus.

Japanilainen ja kiinalainen runo on pitkälti niin hyvä kuin miltä se kalligrafisessa muodossaan näyttää. Lisäksi noissa kulttuureissa on usein vieläpä niinkin, että kalligrafisen runon pitää visuaalisuudessaan kommunikoida esittävän kuvan kanssa. Samaan paperiin maalataan usein myös kuva, ja kuvan ja kirjoituksen yhteispeli on erityinen arvioinnin kohde. Paperilla on silloin kahdenlaisia merkkejä, ikoninen maalaus ja symbolisiin merkkeihin perustuva runo. Kiinalainen perinteinen tussi- ja vesivärimaalaus on aivan oma merkkikielensä, joka on erityisesti kehitetty kommunikoimaan kalligrafisen tekstin kanssa. Ja päin vastoin... (1.12.2012)