Kuningas Lear

Kuningas Lear. Eyre, Richard ohjaus. Britannia & USA 2018.

Katsoin äsken Yle Areenalta pääosanesittäjästään Anthony Hopkinsista tunnetun, vuodelta 2018 olevan elokuvan Kuningas Lear. Tapahtumat on sijoitettu nykypäivään iPadeineen päivineen, mutta teksti on pidetty sellaisenaan. Näin on stanislavskilais-brehtiläiseen tapaan vieraannutettu katsoja pukudraamojen  rasituksesta kohdistaa katsojan huomio vääriin asioihin.

Yksinkertaisimmillaan juttu kertoo vanhuuttaan höperöityvästä kuninkaasta, joka alkaa vaati läheisiltään liehittelyä. Hiukan laajennettuna kyse on kenestä tahansa, joka joutuu luopumaan voimansa tunnosta syystä mistä hyvänsä ja päättää itseään tästä kokemuksesta parannellakseen, että nyt on muiden vuoro tehdä hänelle yhtä absurdeja palveluksia kuin hän on hallitsijana tms. joutunut tekemään muiden hyväksi. Ja vielä laajemmin tämä on kertomus ihmisestä, joka on joutunut elämään aivan erilaisen elämän kuin olisi halunnut ja panee viime metreillä lähimmäisensä maksamaan siitä, ettei ole ikänä saanut mitään, mitä on itse halunnut. Ja nyt, kun kuningas Lear on viimein ottamassa omansa, muut katsovat, että hän ei tarvitse näitä haluamiaan asioita.

Kuningas Lear eroaa niistä patologisista tapauksista, jotka vaativat itselleen liehakointia koko ikänsä. Nämä narsistithan eivät koe minkäänlaista sairaudentuntoa toisin kuin Lear, joka ymmärtää menettäneensä järkensä. Hän nyt vain on kriisin kohdatessaan eli tajutessaaan kuolevansa joutunut toteamaan hirvittäviä tosiasioita, joita hänen on vaikea kestää. Kuten sen, että vihaa lapsiaan ja on kuluttanut koko elämäsä esittämällä jotain muuta. Ja mitä lapsiin tulee, tunne on likipitäen molemminpuolinen – lapset yleensä tunnistavat vanhempiensa vilpillisyyden.

Minkäs sille voi. Yksi meidän aikamme suurista tabuista onkin tämä, että yhteiskunta kieltää sen tosiasian, että jotkut nyt vain suorastaan vihaamalla vihaavat lapsiaan. Lapsille kerrotaan kaiken maailman satuja siitä, että heillä muka olisi jonkinlainen biologisperäinen syntymäoikeus vanhempiensa rakkauteen. Koska kaikkien eläinten lisääntyminen nimeomaan on vain ja vain biologinen fakta, tällaista oikeutta/velvollisuutta ei voida määrätä. Voidaan lailla määrätä, että vanhempien pitää huolehtia lastensa biologisista eli aineellisista tarpeista täysi-ikäisyyteen sakka, mutta muuhun yhteiskunta ei todellisuudessa pysty. Muun uskotteleminen on sangen hirvittävää valehtelua ja aiheuttaa suuria kärsimyksiä ja kallista masennuslääkkeiden syömistä ja terapiassa käymistä .

 

Itse oletan, että lapsistaan pätkääkään välittävä isä on äärimmäinen tilastollinen poikkeus. Äidin rakkaus on hieman enemmän totuuden kanssa korreloiva myytti, mutta myytti sekin, ja ihminen, jonka äiti on välittänyt hänestä, on todella onnekas. Itse kuulun tähän viimemainittuun ryhmään.

Oletan, että tämä on kristinuskon aiheuttama vääristymä. Juutalaisuudessahan vanhempien ja lasten välisiin ongelmiin suhtaudutaan paljon realistisemmin. Vanha testamentti onkin yksi suuri perhehelvetti.

Mitä muut siten voivat tehdä kohdatessaan "kuningas Learin"? Toivoa, että kuolo korjaa hänet mahdollisimman pian? Tähän johtopäätökseen tullaan tässä elokuvassa. Ja siihen asti muilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin odottaa, että itse kuolevat ennen "kuningas Learia"?– näin käy elokuvassa. Vanhan testamentin neuvo puolestaan on lähteä mahdollisimman pian vetämään ja mahdollisimman kauas. Vanhan testamentin vääristymä kylläkin on se, että jossain muka on luvattu maa – ei ole. Paitsi siinä mielessä, että riittävän kauas mennessään pääsee hyvässä lykyssä eroon sukulaisistaan.

Koska olen vanha, olen pohtinut, onko olemassa mitään tapoja poistua tästä elämästä jotenkin siististi, muodostumatta riesaksi kenellekään. (17.11.2021)