Kuoleeko Gutenberg?

Kun kirjapainotaito syntyi, ei syntynyt vain yksi näppärä keksintö vaan kokonainen uusi maailman kokemisen tapa.

Nyttemmin on tapahtunut uusi tiedonvälityksen vallankumous. Meneekö kaikki taas raunioiksi? Joko Gutenberg vihdoin kuolee? Ja jos kuolee, niin mitä menee mukana?

1400-luvun puolen välin tienoissa Johan Gutenberg, mainzilaisen patriisiperheen vesa, kehitteli irtokirjakkeen. Irtokirjakkeilla oli tarkoitus latoa sivujen tekstit ladelmiksi, joista voitiin ottaa painamalla rajaton määrä kopioita. Tarkoituksena ei ollut uudistaa esim. kirjadesignia. Päinvastoin, tarkoitus oli noudattaa aiempaa estetiikkaa mahdollisimman tarkasti eli tehdä painamalla kopioiduista kirjoista käsin tekstattujen näköisiä. Vaikutelman tehostamiseksi Gutenberg leikkasi kaikista kirjaimista useita hiukan erilaisia versioita.



Tätä ennen, keskiajalla,  kirjojen kopioiminen oli edellyttänyt hanhensulkakynän ottamista kauniiseen käteen ja tekstaamista. Tämä oli tapahtunut pääasiassa luostareissa, mutta 1100-luvulla yliopistolaitoksen kehittyminen oli aiheuttanut suunnattoman kirjojen kysynnän kasvun. Kirjoja alkoivat kopioida maallikkokirjurit. Tilannetta helpotti myös paperin yleistyminen 1200-luvulla. Ennen paperin käyttöön ottoa kirjat oltiin kopioitu arvokkaammalle materiaalille, pergamentille.



Painaminen itsessään oltiin toki keksitty jo ennen irtokirjaketta. Jo 1400-luvun alusta on säilynyt puupiirrosmenetelmällä monistettuja pyhimysten kuvia, pelikortteja ja jopa Raamatun kertomusten kuvista niputettuja kuvakirjojakin.



Kirjapainotaidon keksimisestä ei seurannut, että kirjojen painosmäärät olisivat olleet heti alkuunsa valtavia. Itse asiassa käsikirjoitusaikana monista kirjoista otettiin suurempia 'painoksia' kuin sittemmin kirjapainoissa. Varsinkaan kirjapainotaito ei merkinnyt välittömästi uuden tiedon esiinmarssia. Kirjapainotaidon kahden ensimmäisen vuosisadan kirjoista 90% oli keskiaikaisia. Uuden tiedon syntymisen sijaan lisääntyi vain vanhan tiedon saatavuus.


Paluu lähteille


Renessanssiajan mielet halasivat paluuta alkuperäisiin antiikin ihanteisiin, mistä seurasi esimerkiksi kreikan kielen harrastuksen elpyminen. Alettiin hakea puhtainta ja alkuperäisintä totuutta asiasta kuin asiasta, jopa itsestään jumalallisesta ilmoituksesta. Sen sijaan että oltaisiin tyydytty koko keksiajan kelvanneeseen Vulgataan, kirkkoisä Hieronymoksen 300-luvulla latinaksi kääntämään Raamattuun, alettiin haikailla alkukielisiä versioita Vanhasta ja Uudesta testamentista.



Erasmus Rotterdamilainen otti vuonna 1516 julkaistakseen painosta kreikankielisen Uuden testamentin ja kiinnitti huomiota siihen, että alkuteksteistä ei löytynyt Vulgatan alussa olevaa puhetta pyhästä kolminaisuudesta. Heräsi kysymys, mistä se sitten oli tullut Vulgataan ja ylipäätään kirkon oppiin. Ja ennen pitkää havaittiin muitakin eroja (enemmän tai vähemmän) alkuperäisten kirkollisten tekstivalikoimien ja kirkon tradition välillä. Yksi silmäänpistävä ero oli se, että Uudessa testamentissa kastetaan vain aikuisia kun kirkossa kastettiin lapsia. Kirkossa syötettiin ihmisiille vohveleita, mutta Kristus tarjosi ehtoollisella rehellistä leipää. Transsubstantio-oppi eli oppi leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiksi ja vereksi alkoi saada kritiikkiä osakseen, koska Raamatusta ei sille löydy tukea paitsi hyvällä mielikuvituksella.



Näitä asioita ryhdyttiin sitten ratkaisemaan sotimalla, ja uskonsodissa kuluikin seuraavat puolentoista sataa vuotta.



Kaikkia edellä kuvattuja epäilyksiä kirkon traditiota kohtaan levitettiin painotekniikan avulla. Raamattujakin levitettiin, eikä enää vain latinaksi käännettyjä vaan jopa kansankielisiä. 1521 Martti Luther käänsi saksaksi Erasmuksen kreikankielisen Uuden testamentin, ja kuuluisat teesinsä hän oli julkaisut 1517, vuosi Erasmuksen Uuden testamentin julkaisemisen jälkeen.



Lutherin uskonpuhdistus oli varsin maltillista reagointia Rooman kirkon oppia vastaan. Radikaalimpiakin liikkeitä oli. Anabaptistit olivat sitä mieltä, että kastaminen edellytti todellista kristillistä vakaumusta, ja sitä ei sylilapsilla voinut olla. Itse Jeesus Nasaretilainenkin kastettiin vasta 30-vuotiaana, ja kristitylle luulisi kelpaavan se mikä Kristuksellekin. Anabaptistit eivät siis voineet pitää lapsena saatua kastetta pätevänä vaan alkoivat kastaa uskovia uudelleen. Katolisella kirkolla ei ollut pienintäkään aikomusta katsoa tyynenä vierestä, kun sen sakramentteja ei ainoastaan halveksittu vaan niitä ottivat korjaillakseen maallikot. Ja pappejahan anabaptistit eivät suvainneet lainkaan, sillä sellaisia virkamiehiä Uusi testamentti ei tunne.



Raamatun tullessa pappissäätyyn kuulumattomienkin ulottuville sen perusteella alettiin tehdä pitkälle meneviä arkielämän sovellutuksia. Eräskin reformaattori hylkäsi uuden uskon löytäessään vanhan vaimonsa ja kahdeksan lastaan ja otti tilalle uuden simpsakan avovaimon. Moniavioisuudesta tuli joidenkin anabaptistiryhmien keskuudessa normi - perustelu tälle oli se, että Raamatussa käsketään lisääntyä ja täyttää maa, eikä tämä ollut mahdollista, jos miehellä oli vain yksi vaimo.



Eli jos tällä uudella tietoteknisellä tiedonvälityksen vallankumouksella on läheskään samanlaisia vaikutuksia kuin edellisellä tiedonvälityksen vallankumouksella, edessä ovat mielenkiintoiset ajat.


Alduksen akatemia


Kirjapainotaidon myötä syntyi uudenlaista eri alojen yhteistyötä, mikä merkitsi vanhan tiukan ammattikuntalaitoksen murtumista. Kirjapainoihin pesiytyi saman katon alle mitä moninaisimpia ammattilaisia aikaisemmin kultaseppinä toimineista kirjakevalajista latojiin, painajiin, kirjansitojiin, puupiirtäjiin, kuparikaivertajiin, kirjailijoihin, oikolukijoihin ja oppineisiin. Myöhempinä aikoina on nostalgisesti muisteltu näitä kansainvälisiä intellektuaalisia keskuksia.



Eräs idealisoiduimpia kirjapainoja lienee ollut Aldus Manutiuksen kirjapaino Venetsiassa. Aldus hankki käsikirjoituksia painettavakseen ympäri Eurooppaa. Erityisen paljon hän sai käsikirjoituksia Ranskasta. Hänellä oli yhteyksiä myös Puolaan, Saksaan ja Englantiin.



Venetsiasta oli muodostunut kirjapainotaidon keskus hyvin pian. 1400-luvun loppuun mennessä siellä oli 150 kirjapainoa, jotka olivat julkaisseet 4000 kirjaa, mikä oli kaksi kertaa enemmän kuin maailman toiseksi suurimman kirjapainokeskuksen, Pariisin, tuotanto. Kirjapainotaito oli syntyaikoinaan maineeltaan kuin verkkoviestintä toista vuosikymmentä sitten. Sitä pidettiin keinona rikastua nopeasti, ja se oli helppoa. Niinpä alalle muodostui kova kilpailu, ja vain 10 Venetsian 1400-luvun lopun kirjapainoista selvisi 1500-luvulle.



Aldus Manutius (1452?-1515) Roomasta kotoisin ollut kiertävä oppinut ja opettaja, saapui nelissä kymmenissä ollessaan Venetsiaan. Hän oli innokas kreikan harrastaja, ja kirjanpainajaksi ryhtyessään hän päätti julkaista vain kreikankielisiä tekstejä, joilla sivistäisi koko maailmaan. Kumppaneikseen  tai rahoittajikseen Aldus sai kaksi vaikutusvaltaista henkilö, erään ylimyksen sekä  Andreas Torresanin, menestyneen kirjanpainajan, joka oli saanut oppinsa itseltään Nicolas Jensonilta, ensimmäisen irtokirjakeantiikvan luojalta. Torresani oli kaupamies ja idealisti Alduksen vastakohta. Alduksen asema firmassa ei ollut läheskään niin vapaa kuin joskus halutaan uskoa.



Hankalin puoli kirjapainon perustamisessa olivat kirjakkeet. Ne olivat vielä tuore keksintö, ja niiden suunnittelu ja kokeilu oli hidasta ja kallista - kirjakkeita ei kirjapainotekniikan alkuaikona ollut sellaisenaan kaupan, vaan jokainen paino suunnitteli ja valoi kirjakkeensa itse. Alduksen erityisongelma olivat kreikkalaiset kirjakkeet ja niissä niiden lukuisat aksentit. Miten toteuttaa ne irtokirjakkein? Tätä ongelmaa ratkomassa Alduksella oli Fransesco Griffo.



Yhteistyö Griffon kanssa katkesi n. 12 vuoden jälkeen copy right -ongelmin. Aldus kun riisti nimiinsä Griffon keksinnöt. Oikeutta luoviin tuotoksiin pidettiin noihin aikoihin ikään kuin itsestään selvästi rahoittajalle kuuluvana, ja Aldus esti Griffoa myymästä kirjakkeitaan muille painolaitoksille. Griffo ehti kuitenkin tehdä Aldukselle yhteensä 12 kirjaimistoa, joita oli latinalaisia, kreikkalaisia ja heprealaisia. Alduksen talossa työskennelleen Erasmus Rotterdamilaisen mukaan Alduksella olivat maailman kauneimman kirjakkeet, ja samaa mieltä olivat muutkin ajan oppineet.



Aldus kielsi Griffolta oikeuden omiin hengentuotteisiinsa, mutta pian pilkka napsahti Alduksen omaan nilkkaan. Silloisen viestintäteollisuuden kilpailusta kertovat piraattikopiot. Piratisoimisessa oltiin niin vikkeliä, että joskus kirjan laiton laitos ilmestyi ennen laillista. Alduskin joutui vaikeuksiin, kun hänen yksinoikeudella saamistaan käsikirjoituksista otettiin tällaisia painoksia. Ongelmana tämä oli aivan uusi ja ihmeellinen, sillä keskiajalla oli ollut erityisen suuri ansio, jos kopioi kirjan.



Kirjapaino yleensä majoitti ja ruokki kaikki työntekijänsä, myös kirjailijat. Elokuulla 1502 Alduksen painamiin kirjoihin ilmestyi kolofoni, jossa luki Venitiis in Aldi Romani Academia. Tästä pitäen Alduksen akatemia alkoi muodostua käsitteeksi. Vatikaanin kirjastosta löytyy jopa asiakirja, jossa seitsemän allekirjoittajaa Aldus johtajanaan lupaa puhua keskenään vain kreikkaa ja maksamaan sakkoa, jos näin ei tapahdu. Kolofoni kuitenkin katoaa kirjoista 1504. 1500-luvulla kreikkalaisten teosten kysyntä nimittäin väheni, ja Aldus joutui rahoittajiensa vaatimuksesta luopumaan periaatteesta julkaista pääasiassa kreikankielistä kirjallisuutta.



Erasmus Rotterdamilaisen ollessa Alduksen talossa sen väki käsitti 30 henkeä. Erasmuksen mukaan ruoka oli huonoa ja Aldus teetti kaikilla töitä kuin orjilla, tuskin nukkumaan pääsi. Aldus itse puolestaan valitti raatavansa niin, ettei ehtinyt nenäänsä niistämään. Alduksella oli neljä painokonetta käynnissä, mutta julkaisutahti alitti Alduksen toiveet.



Alduksen erikoisuus oli latinalainen kursiivi vuodelta 1501, ja hän sai sen käyttämiseen monopolin Venetsian hallitsemilla alueilla. Kursivin suosion salaisuus oli sinä, että esikuvansa, humanistien suosiman tekstaustyylin, takia se vastasi aikalaisten kauneuskäsityksiä. Oppineet nimittäin kopioivat edelleenkin itse tai teettivät kirjureilla käsin  kopioita teoksistaan, ja tässä käytettiin tätä humanistikursiiviksi kutsuttua kirjoitustyyliä. Lisäksi kursiivilla mahtuu enemmän tekstiä samaan tilaan kuin suoralla antiikvalla.



Kirjaformaattejakin Aldus uudisti ja otti käyttöön oktaavokoon eli kirjan, joka kostui kahdeksan lehtisiksi vihkosiksi taitetuista arkeista. Tätä on pidetty joskus sosiaalisena ratkaisuna siinä mielessä, että pienempien kirjojen on oletettu olleen halvempia. Tosiasiassa mukanakuljetettavankokoiset kirjat vain lisäsivät lukumukavuutta maailman harvoille rikkaille ja lukutaitoisille.



Alduksen painamista kirjoista käytetään nimitystä aldiinit, ja ensimmäiset aldiinit ovat peräisin vuosilta 1494/5. Tunnetuin aldiineista on Hypnerotomachia Polifilii -niminen teos. Sen kirjoittaja Fransesco Colonna oli dominikaanimunkki, joka jo kirjaa tehdessään oli kertaalleen karkotettu Venetsiasta ja pian karkotettiin uudelleen nuoren tytön viettelemisestä. Kirja kertoo erään munkin eroottisluontoisista visioista. Jälkipolvet ovat ihmetelleet, miksi Aldus otti kirjan tehtäväkseen - aiheen luulisi olevan kaukana Alduksen vakavista kasvattajan intresseistä. Kirjaan kuitenkin investoitiin paljon, ja siinä on runsas ja taitava puupiirroskuvitus. Hypnerotomachia Polifilii kilpailee vielä tänäkin päivänä menestyksekkäästi maailman kauneimman kirjan asemasta.


Plantin - radikaali ja diplomaatti


Toinen legendaarinen hahmo painotekniikan historian alkuajoilta on Christophe Plantin, jonka kultaista harppia tunnuksenaan kantanut Officina Plantiana lienee Belgian huomattavin kirjapaino kautta aikojen.



Christophe Plantin syntyi n. 1520 Touraine'issä. Hänen äitinsä kuoli varhain, luultavasti ruttoon, ja hänen isänsä, palvelija ammatiltaan, hylkäsi vähän toisella kymmenellä olleen poikansa Pariisiin, missä he olivat käymässä. Pariisissa Plantinin pelasti ystävyys isän isäntäperheen poikaan, Pierre Porret'hen, joka oli tullut sinne opiskelemaan.



Isän häipymisen jälkeen Christophe meni apulaiseksi kirjakauppiaalle ja oppi siinä hiukan kirjansidontaa. Sukkuloituaan aikansa eri kaupungeissa hän asettui vastauskonpuhdistuksen johtajan, Espanjan, hallitsemiin Alankomaihin Antwerpeniin tämän kaupungin kaupallisten mahdollisuuksien tähden. Ja matkan varrella hänestä olikin kehittynyt taitava nahan käsittelijä. Ja naimisiinkin hän tuli menneeksi. Samalla kun teki ja myi käsityötuotteitaan hän alkoi pian ostaa ja myydä painokuvia. Ja viedä pitsiä Antwerpenistä Pariisiin. Näin Plantinin bisnekset kasvoivat ja olivat heti alkuunsa kansainväliset. Käännekohta oli vuosi 1555, jolloin Plantin päätti ryhtyä kirjanpainajaksi. Ensimmäinen julkaistu teos oli kirja jalosukuisten neitojen kasvatuksesta.



Plantin oli joutunut elämässä kaltoin kohdelluksi, mutta oli sattunut saamaan tilaisuuden hankkia sivistystä. Suvaitsevaisuudesta muodostui hänelle lähes mystinen maailmankatsomuksellinen premissi. Ajatukselle oli muitakin perusteita, sillä niillä seuduin, joilla Plantin liikkui, olivat uskonpuhdistuksen kannattajat yhtenään vastauskonpuhdistuksen vainon kohteena. Plantin oli kylläkin katolinen, mutta näiden muiden suvaitsevaisuutta kaipaavien joukosta Plantin löysi hengenheimolaisia.



Radikaalin reformaation piiristä löytyi jopa suvaitsevaisuudesta oppinsa pääkohdan tehnyt lahko, Rakkauden perhe. Rakkauden perhe -lahkon perustaja oli alankomaalainen Hendrik Niclaes, varakkaan perheen poika ja katolinen pappi, joka joutui 27-vuotiaana syytteeseen luterilaisuudesta. Muitakin vaikeuksia seurasi, mutta niiden kestämisessä Niclaesta auttoi se, että hän tunsi olevansa kutsuttu profeetaksi. Hän perusti kansainvälisen seuran nimeltä Familia Caritatis, jonka toiminta perustui lähinnä yksityisiin rukouskokouksiin. Ryhmä oli selkeästi kerettiläinen, mutta sen jäsenet elivät elämänsä katsomuksensa mukaan välttäen skandaaleja ja pysyen asuinalueensa kirkon jäseninä. Yhteistä Rakkauden perheen jäsenille oli myös se, että he olivat menestyviä liikemiehiä. Tähän ryhmään kuului myös Christophe Plantin. Liikkeessä oli karismaattinen hierarkia - asema määräytyi henkilöiden pyhyyden mukaan. Ylin johtaja oli yhteisön vanhimpien päämies, ja Plantin lienee kuulunut näihin vanhimpiin.



Vuonna 1562 Plantiniäkin syytettiin kerettiläisyydestä. Hänen väitettiin painaneen kiellettyjä kirjoja. Plantin onnistui kuitenkin pakenemaan ajoissa Porret'n luo Pariisiin.



Syytteille oli sikäli perusteita, että kotietsinnässä Plantinin painosta oli löytynyt mainitunlaisia kirjoja. Syytteet kuitenkin raukesivat, sillä kävi ilmi. että po. kirjat olivat painaneet Plantinin kisällit omia aikojaan.



Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Plantin itsekin olisi painanut kiellettyjä kirjoja. Tietenkin painoi, sillä kiellettyjen kirjojen painaminen oli hyvä bisnes, kirjan joutuminen kiellettyjen listalle kun lisäsi sen kysyntää. Hän painoi niitä joko omassa talossaan, mutta mainitsematta painopaikkaa tai painattamalla ne muissa painotaloissa. Ja työntekijöiltään hän oli vaatinut aina valan olla kertomatta kenellekään, mitä painossa tapahtui.



Parin vuoden kuluttua tilanne oli rauhoittunut, ja Plantin palasi Antwerpeniin. Omaisuutensa hän oli kriisin aikana kuitenkin menettänyt, ja nyt häneltä puuttui rahoitusta. Hän lyöttäytyi yhteen neljän rahoittajan kanssa, ja alkoi ns. yhtiön aika. Se kesti muutaman vuoden, sillä sitten syttyivät kalvinistiset levottomuudet, joihin puututtiin kovalla kädellä, ja Planinin kalvinistiset yhtiökumppanit pakenivat. Tämä tapahtui vuonna 1567.



Vuosi oli kaikin puolin vaikea, mutta Plantin oli tullut vuotta aiemmin perustaneeksi Pariisiin kirjakaupan, joka auttoi hänet vaikeiden aikojen yli.



Plantin ei periaatteessa voinut hyväksyä Espanjan toimia Alankomaissa. Hän pysytteli kuitenkin väleissä kaikkien mahdollisten osapuolten kanssa. Hän vakuutti kuuliaisuuttaan Espanjalle jo siitäkin syystä, että hän oli aloittanut giganttisen hankkeen, Polyglottaraamatun, ja halusi siihen katolisen kirkon todistuksen oikeaoppisuudesta. Kyseessä oli suurhanke, yhteensä kahdeksanosainen Raamattu, jossa käytettiin monia kieliä. Neljä ensimmäistä osaa käsitti Vanhan testamentin siten, että vasemmalla sivulla aukeamaa oli heprean kielinen alkuperäisteksti ja sen vieressä latinan kielinen käännös; oikeanpuoleisella sivulla oli sama kreikaksi ja sen latinan kielinen käännös erikseen; ja vasemmalla sivulla alhaalla kulki aramaen kielinen versio ja oikealla puolen oli jälleen sen latinankielinen käännös. Viides osa oli Uusi testamentti kreikaksi ja syyriaksi ja niiden latinankileiset käännökset, sekä vielä syyrilaisen tekstin käännös hepreaksi. Osa kuusi on koko Raamattu alkukielillään hepreaksi ja kreikaksi, ja rivien väleissä käännös latinaksi.  Muut osat käsittivät selityksiä mm. juutalaisista tavoista, käytettyjen kielten kielioppia ja sanastoa. Kaikki osat olivat kuvitettuja, ja näihin aikoihin Antwerpenin kaikki kaivertajat työskentelivät Plantinille.



Rahoituksestakin oli Espanjan suunnalta ollut toiveita, mutta ne tuli Espanjan kuningas Filip II täysin pettämään täysin, mikä ajoi Plantinin jossain vaiheessa Polyglotan tekoa konkurssin partaalle. Espanjasta lähetettiin kyllä asiantuntija Plantinille - auttamaan tai vahtimaan. Projektin aikana Plantinin talo pursui muitakin oppineita, joiden ylläpidosta työnantaja Plantin vastasi täysin. Oikolukijoitakin, jotka ymmärsivät  Polyglotan kaikkia kieliä, oli useita. 



Siispä Plantin ei voinut harjoittaa anti-espanjalaista toimintaansa firmansa pääkonttorista käsin vaan perusti sitä varten painon toisaalle, Vianceen, minne koulutti erikseen painajan.



Samaan aikaan kuin teki Polyglottaa ja piti hallussaan Espanjan liturgisen kirjallisuuden yksinoikeutta, Plantin julkaisi myös kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, lainopillista kirjallisuutta, kasvitieteellisiä teoksia ja atlaksia. Kirjoja syntyi paitsi Espanjan hoville myös sen kaikille vihollisille, mitä kerettiläisimmille uskonlahkoille ja kaikille mahdollisille tieteen harjoittajille oli näiden tiede kirkon opin kanssa sopusoinnussa tai ei. Vuonna 1567, katastrofivuonna, Plantinillä oli ollut käynnissä vain viisi painokonetta, mutta 1572, Polyglotan valmistumisvuonna, niitä oli 13. Hänellä oli myyntipisteitä ja edustajia kaikissa silloisen Euroopan merkittävimmissä kaupungeissa riippumatta siitä, mitä uskon suuntaa niissä kulloinkin satuttiin kannattamaan. Mitä typografiaan tuli, hänellä oli jo vuonna 1567 kirjainnäyte, joka sisälsi 41 erilaista kirjaimistoa, mikä on valtava määrä aikana, jona kirjakkeet valettiin käsin ja suunniteltiin ja leikattiin aina kullekin asiakkalle/painolaitokselle erikseen. Plantin käytti monen kirjakevalmistajan kirjakkeita, mm. ranskalaisen Claude Garamondin, joka lienee ollut historian ensimmäinen kirjaintyyppisuunnittelija, joka ei itse ollut kirjanpainaja.



Espanjassa toki tiedettiin Plantinin puuhista, mutta hänellä oli liian vaikutusvaltaisia suhteita, että häneen oltaisiin voitu tarttua. Espanjan ja Alankomaiden sotavuosina useampikin taho tarjosi Plantinille rauhallisempia työskentelyoloja, mutta Plantin antoi rukkaset. Sen sijaan Plantin kävi perustamassa painolaitokselleen uuden haarakonttorin katolisten vihaamaan, kalvinismin levityspaikkana pidettyyn Leideniin.



Vuonna 1589 Christophe Plantin kuoli. Hän ja hänen vaimonsa Jeanne olivat testamentanneet omaisuutensa toisilleen, ja tämän omaisuuden piti olla jaettavissa vasta molempien kuoltua. Siinä jaossa oli määrä suosia Plantinin lempivävyä Jan Moretusta. Omia poikiahan Plantinillä ei ollut, useampia vävyjä kylläkin - ja tyttäristähän ei näihin aikoihin pidetty lukua. Kehkeytyi perheriita, ja Jeanne Plantin antoi jakaa omaisuuden vastoin miesvainajansa tahtoa, luultavasti silkasta hämmästyksestä, miten tässä oli päässyt niin paljon jaettavaa kertymään. Jeanne oli mennyt naimisiin köyhän kirjansitojanuorukaisen kanssa, eikä hän kaiketi tullut koskaan käsittämään, että suurimman osan heidän avioliitostaan hänen puolisonsa oli ollut Euroopan merkittävimpiä miehiä ja maailman mahtavimman kirjanpainajadynastian perustaja.



Plantinin-Moretuksen kirjapaino toimi aina vuoteen 1876 eli yhteensä 321 vuotta. Sinä aikana aikana paino julkaisi noin 4 000 nimekettä. Suurin menestys ajoittui 1600- ja 1700-luvuille, jolloin Alankomaat oli oppineisuuden ja kaupan huippumaa muun Euroopan kituessa merkantilismin ja painorajoitusten kurimuksessa. Näin siitäkin huolimatta, että katoliseksi jääneen Antwerpenin aseman kauppa- ja kirjapainokeskuksena tuli perimään kalvinistisella alueella sijaitseva Amsterdam.


Kirjapainotaito ja kapitalismin henki


Suopeimmin kirjapainoon suhtautuivat uskonpuhdistuksen kannattajat. Olihan itse Lutherkin omaksunut sen propagandavälineekseen. Kaikkein tehokkaimpia painajia oltiin uskonpuhdistuksen kalvinistisessa haarassa.



Kalvinismiin kuului predestinaatio- eli enneltamääräämisoppi, ja uskovia kiinnosti, mistä saattoi tietää, oliko ennaltamäärättynä kohtalona taivas vai ei. Kalvinismin opetuksen mukaan tämän tiesi siitä, että Jumala toimitti merkiksi valituilleen jo maan päällä aineellista hyvää. Tämä johti kalvinismin piirissä ja uskonpuhdistuksen valta-alueilla laajemminkin yritteliäisyyden kasvuun. Ja kirjapaino oli taloudellisen toimeliaisuuden palkitsevimpia aloja. Kirjapainotoiminta edellytti myös jonkinasteista ajatuksen vapautta, mikä toteutui uskonpuhdistuksen alueilla paremmin kuin vastauskonpuhdistuksen. Esimerkiksi kirjapainotaidon historian suurmiehiin kuuluvan Robert Estiennen isä oli perustanut painonsa Pariisiin, mutta Robert siirsi sen kalvinistiseen Geneveen, koska kirjojen painamisesta Pariisissa näytti olevan seurauksena vain jatkuvat hankaluudet viranomaisten kanssa.



Kirjapainoa vastustettiin useastakin syystä. Monet latinaksi kirjoittavat kunnon oppineet eivät halunneet kirjojaan painettavan. Jo itseääni kirjanpainajia pidettiin vastenmielisinä henkilöinä, rahanahneina, oppimattomina ja juoppoina, ja kirjapainon huono maine oppineiden silmissä perustui osin juuri sille, että painolaitokset tuottivat yhä enenevämmässä määrin helposti kaupaksi menevää taikauskoista roskaa. Okkulttinen kirjallisuus lisääntyikin hälyttävästi. Erikoinen laji herkästi leviävää kirjallisuutta oli katuvilinässä syntynyt 'raamatullinen' kertomusperinne. Eräs esimerkki tästä on Fioretti della Bibblia, joka sisälsi väitteen, että Jeesuksella oli kaksi opettajaa, joista toisen, Sokrateen, hän käännytti. Toinen kirjapainon mainetta pilannut suosittu kirjallisuuden haara oli halvat romanssit, eivätkä oppineet halunneet tulla yhdistetyiksi mihinkään tällaiseen.



Kirjanpainajat saivat niskaansa myös rasistisluontoista arvostelua, sillä usein he olivat muuttaneet kirjapainolle suopeille alueille jostain muualta.



Kirjapainotaidon myötä kehittyi sellainen uusi elinkeino kuin kirjakauppa, joskin alkuun kirjakauppiaat olivat yhtä kuin kirjojen painajat. Monista vakavista oppineista oli vastenmielistä, että tiedosta oli tällä tavalla tullut kauppatavaraa.



Tiedon korruptiosta parempaan tiedon saatavuuteen


Jo käsikirjoitusaikaan oltiin huomattu, että kopiointi turmeli tiedon. Kun ihmiset kopioivat kirjoja, niihin tuli virheitä. Ainoana keinona tiedon korruptoitumisen vastustamiseksi nähtiin tiedon levittämättä jättäminen. Esimerkiksi eräälle firenzeläiselle kauppiaalle tehdyn kartan erinomaisuutta perusteltiin sillä, että kukaan ei ollut edes nähnyt sitä.



Painotekniikkaan siirryttäessä virheet lisääntyivät aluksi entisestään, mikä johtui kiivaasta työtahdista sekä tekniikan uutuudesta, mutta toisaalta kirjapainotaidon siunaus oli, että kirjasta voitiin ottaa helposti uusia korjattuja painoksia varsinkin, jos ladelmia ei oltu ehditty vielä purkaa.



Kirjapainoista tuli tiedon keruun, luetteloimisen ja järjestämisen keskuksia. Luetteloimisen helpottamiseksi kirjoihin ilmaantuivat nimiöt, mutta tässä kauppa ja sivistys kohtasivat, sillä nimiöt täyttivät myös mainosfunktion.



Hiljalleen käsitys tiedon säilyvyydestä muuttui aiemmalle vastakkaiseksi. Alettiin ajatella, että mitä enemmän kirjoja oli levitettyinä, sitä paremmin tieto säilyi etenkin sellaisilta onnettomuuksilta kuin tuli- ja vesivahingot, jotka ennen olivat olleet todellisia katastrofeja kirjoille. Toisin päin katsottuna sama asia tarkoitti, että tiedon saatavuus parani. Esimerkiksi aurinkokeskeisen maalimankuvan luojalla Kopernikuksella oli 1480-luvulla Krakovassa opiskellessaan vaikeuksia saada käsiinsä Ptolemaioksen Almagestia, edes huonoa keskiaikaista latinankielistä laitosta, mutta kuollessaan hän omisti sitä kolme versiota. 1560-luvulla Kööpenhaminassa oli 14-vuotiaalla Tyko Brahella jo käytettävissään kaikki Ptolemaioksen teokset.



Lukevan yleisön olivat vanhastaan muodostaneet papit, opettajat, lakimiehet, lääkärit ja virkamiehet. Kirjat eivät olleet ylimmän yhteiskuntaluokan asia - vallasväen ei tarvinnut lukea - vaan nousevan keskiluokan. Pitkään lukevan yleisön tyydyttämiseksi riitti latinan kielen käyttö, mutta kirjojen painaminen oli massatuotantoa, ja ollakseen kannattavaa, lukevan yleisön määrää piti lisätä. Niin alettiin painaa kansankielillä, mikä oli myös uskonpuhdistuksen intressissä. Uskonpuhdistus oli latinaa osaamattomien kaupunkien kauppiaiden ja käsityöläisten vallankumousta.



Mutta heräsi kysymys, mikä on kieli ja  mikä on kielen ja murteen ero, missä vaiheessa murre muuttui toiseksi kieleksi? Kielen määritelmäksi tuli, että kieli on sellainen, jolla oltiin painettu Raamattu. Jos sillä ei oltu painettu mitään, se oli pelkkä murre.



Kansankieliin liittyi nationalismi. Kansa oli se, jonka kielellä painettiin kirjoja. Kansakunta siis näki itsensä ensimmäisen kerran painotuotteina. Ennen renessanssia ihmiset olivat kuuluneet kylään, maakuntaan tai vaikka keisarikuntaan, mutta eivät kansaan eivätkä varsinkaan kansallisvaltioon, jollaisia nyt alkoi syntyä. Rahvas oli tarpeen erityisesti kouluttaa näkemään itsensä tässä uudessa yhteydessä, ja tätä varten syntyi kansansivistys ja yleinen koululaitos.


Standardoituminen


Marshall McLuhan on 1960-luvulta peräisin olevassa teoksessaan The Gutenberg Galaxy pohtinut painotekniikan vaikutusta toisaalta kulttuuriin kokonaisuutena ja toisaalta yksilön tajuntaan. Yksilö sinänsä on renessanssin keksintö, ja McLuhan näkee kirjapinolla osuuden asiaan.



Koska kirjaa oli käsikirjoitusaikaan yleensä käytössä vain yksi kappale, lukeminen tapahtui äänen useille kuulijoille yhtaikaa. Kirjan julkaiseminen tapahtui samoin, julkisena luentatilaisuutena. Oppiminen kaiken kaikkiaan tapahtui keksiajalla sosiaalisessa tilanteessa, jossa käytössä olivat kaikki aistit yhtaikaa. Varisinkin kirkon viestintä oli todellista multimediaa saarnoineen, rituaaleineen, kuvineen, musiikkeineen… Ja kaikki aina porukassa, yliopistoa myöten. Mutta kirjapainon tultua alettiin opiskella yksin hiljaa lukemalla. Lukija eristyi. Kirjojen kootkin pienenivät keskiajan massiivisista taide-esineistä sellaisiksi, että niitä saattoi pitää mukanaan ja lueskella itsekseen missä tahansa.



Painotekniikan myötä viestintä siirtyi pelkästään näköaistin varaan. Tämä aiheutti McLuhanin mukaan hypnoosin kaltaisen tilan. Koko maailmankuva alkoi muodostua painokirjainkulttuurin mukaiseksi. Gutenberg oli vielä tehnyt kirjaimista useita versioita päästäkseen käsin kirjoitetun tekstin vaikutelmaan, mutta sitä ei enää edes yrittänyt juuri kukaan muu, vaan painettu kirja alkoi koostua tarkalleen samanlaisina toistuvista kirjaimista, ja kohta samaa perusmuodon uskollista toistamista alettiin vaatia asissa kuin asiassa. Ihmisetkin alettiin nähdä tiettyä perusnormia noudattavina kansalaisina, ja ihmisten kasvattamisesta tähän alkoi huolehtia koululaitos. Ja samalla kansalaisista koulutettiin kirjojen kuluttajia. Kirjat olivat maailman ensimmäinen massatuote. Muista tuotteista alettiin saada tarkalleen samoina toistuvia kopioita vasta satoja vuosia myöhemmin.



Kaikki, mikä ei sopinut tällaisiin standardikaavoihin, suljettiin pois tietoisuudesta, ja näin McLuhanin mukaan sai alkunsa alitajunta.



McLuhan pitää tätä kehitystä negatiivisena, ja hän arveli, että sähköiset viestimet palauttavat ihmisen käyttöön kaiken sen, minkä painotekniikka kielsi. Ja tietoverkkojen myötä vanhoista mcluhaneista puhallettiinkin pölyt. Arvoon arvaamattomaan nousi McLuhanin teesi, että sähköinen viestintä loisi maailmankylän, maailmanlaajuisen yhteisön, jossa ihmiset olisivat kosketuksissa toisiinsa kuin konsanaan muinaisessa maalaiskylässä.



Saattaa olla, että tuo 1990-luvun loppupuolen into oli liian aikainen. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin on todettava, että tietoverkkojen globalisoituminen on ollut ennakoitua hitaampaa. Samoin niiden merkitystä yhteiskunnan virallisessa infrastruktuurissa ja ihmisten integroimisessa on yliarvioitiin selvästi, kuten Seppo Roivas kirjoittaa keväällä 2009 tarkastetussa väitöskirjassaan Tietoyhteiskunnan lupaus - Tieto- ja kommunikaatioteknologioiden sosiaalisesta soveltamisesta. Ennen kaikkea tietoverkkoihin on pesiytynyt melkoinen määrä uhkia ja riskejä, joista kaikki lienevät yllättyneet.


Aivoista ulkoisiin kovalevyihin


Kognitiotieteilijä Merlin Donald on teoksessaan Origines of the Modern Mind kuvaillut homo sapiensin aivojen kehitystä ihmiskunnan aamusta tähän päivään. Kun ihmisen muisti sijaitsi vielä vain aivoissa, kyse oli aivojen oman tilavuuden kasvusta ja niiden osien organisoitumisesta, mutta sitten muistia alettiin laajentaa aivojen ulkopuolelle erilaisille ikään kuin ulkoisille kovalevyille. Ensin tuli kirjoitus, joka olikin ihmeellinen keksintö ja sai harteilleen pyhyyden viitan jo siitä käytännöllisestä syystä, että kirjoituksella voitiin välittää  sanomia pitkienkin matkojen päähän ilman, että viestin lähettäjä tuli itse mukana, ja ennen kaikkea kirjoituksessa saattoivat säilyä ihmisen sanat, vaikka ihminen itse oli jo kuollut. Kirjallisia viestejä katsottiin pian tulevan jumaliltakin. Kirjapainotaito merkitsi uutta laajentunutta ulkoisten kovalevyjen käyttöä, ja meidän päiviemme tietokoneet ja verkkoviestintä laajentavat sitä aina vain lisää.



Donaldin mukaan ulkoisten kovalevyjen käytön lisääntyminen on johtanut ja johtaa vastakin tietoisuuden toiminnan muutoksiin ja sitä kautta myös käyttäytymisen muutoksiin. Ajateltakoon nyt vaikkapa sitä, että sosiaalinen selviäminen edellyttää nykyisin aivan toisenlaista muistin käyttöä kuin vaikkapa kivikaudella: muistia/tietoa siitä, missä tietoa säilytetään, miten siihen pääsee käsiksi ja mitä koodeja käsiksi pääsemiseen tarvitaan. Se aika, jona ihmisen kehittymistä sääteli vain biologia, on kaukana takana, ja nykyisin kehitys tapahtuu kulttuurihistorian tasolla.



Mitä sitten ovat ne kulttuuriset tekijät, jotka ihmistajuntaa muokkaavat?



Sanan meemi tuli keksineeksi Richard Dawkins vuonna 1976 teoksessaan Geenin itsekkyys, jonka lopussa hän alkoi aprikoida, josko ihmisessä olisi muitakin kopioitujia kuin geenit. Dawkinsin mukaan kulttuurisetkin asiat saattaisivat kopioitua, ja niin hän nimesi tämän kopioitumisen yksikön meemiksi. Hän luonnehti meemiä ikään kuin aivojen loiseksi, joka muuttaa aivot itsensä levittämisen välineeksi samaan tapaan kuin virukset tekevät isäntäsolujensa suhteen.



Susan Blackmore jatkaa ajatusta teoksessaan Meemit - kuultturigeenit, ja hänen mukaansa meemien leviämisen edellytys on ihmisen ilmiömäinen taipumus jäljitellä jopa tahtonsa vastaisesti. Monilla meistä lienee kokemusta vaikkapa siitä, miten alamme sopeuttaa puhetapaamme niiden ihmisten puhetapaan, joiden kanssa olemme tekemisissä. Meemit saattaisivat selittää sellaisiakin asioita kuin kysymyksen, miten monet kulttuuriset nerot eivät ole saaneet aikalaisiltaan tunnustusta, mutta myöhemmin kylläkin, miten heidän fyysinen eksistenssinsäkin on joutunut tuhotuksi, mutta silti heidän ajatuksensa, kuten vaikkapa Jeesus Nasaretilaisen tai Sokrateen, ovat säilyneet läpi vuosituhansien, vaikkei heillä ollut edes biologisia perillisiä. No, he levittivät meemejä geeniensä sijaan, eikä siitä totisesti ollut heille tai heidän geeneilleen mitään hyötyä.



Blackmoren selittää myös sitä, miksi monimutkainen tekniikka on niin suosittua, vaikka  suurin osa teknologiasta on tehnyt ihmisen elämästä vain entistä pahempaa helvettiä. Blackmoren mukaan metsästäjä-keräilijät käyttivät ravinnon kokoamiseen 15 tuntia viikossa. Se on minusta oikein sopiva työaika. Mutta sitten tuli maatalous, ja sen keksimistä seurasi suunnaton kärsimys. Maatalouden keksimisen jälkeisiin hautalöytöihin ilmaantuu ennen näkemättömiä ruumiillisesta rasituksesta johtuvia vammoja, vakavia sairauksia ja elinikä on oli selvästi laskenut. Mutta silti maatalouden harjoittajat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät.



Blackmore selittää tällaiset ilmiöt ihmisen kaistapäisellä halulla jäljitellä. Hän määrittelee meemin nimenomaan jäljittelemällä opituksi asiaksi. Kun joku tekee jotain aiempaa monimutkaisemman keksinnön, sitä aletaan jäljitellä, olipa se mikä tahansa, ja näin tehdään siinä pelossa, että muuten jäädään monimutkaistuvan tekniikan omaksuneiden jalkoihin – näin siitäkin huolimatta, että monimutkaisempi tekniikka tekee elämästä turhauttavampaa.



Meemit muodostavat yhdessä kopioituvia ryhmiä, joita Dawkins vielä kutsui pitkällä nimellä yhteissopeutuneet meemikompleksit; nimi on Speelin toimesta sittemmin eli vuonna 1995 lyhennetty muotoon meemipleksi. Jonkinlaisena analogiana meemipleksille voisi mainita kromosomit, jotka sisältävät geenit. Olennainen meemipleksin ominaisuus on se, että yhdessä joidenkin toisten meemien kanssa meemit kopioituvat tehokkaammin kuin yksikseen.



Meemeistä ja meemiplekseistä ei siis seuraa välttämättä mitään biologista etua. Kirjansa lopussa Blackmore ottaa puheeksi erään täysin hyödyttömän, itse asiassa hänen mielestään jopa vahingollisen meemipleksin: minän. Monet pitävät kokemusta minästä hyvin kiinteänä ja konkreettisena, mutta kognitiotieteellisten tutkimusten mukaan minä ei esimerkiksi sijaitse missään kohti aivoissa eikä sitä tarvita edes tietoisuuden keskukseksi. Tästä meemipleksistä koituu vain turhaa huolta, sillä jostain syystä ihmiset kuvittelevat, että tämä 'minä' tekee päätöksiä vaikkapa heidän harjoittamastaan meemien levityksestä. Mutta mikään 'minä' ei päätä sen enempää geenien kuin meemienkään levityksestä vaan ne leviävät aivan niin kuin niitä hotsittaa. Blackmoren mukaan minästä voitaisiini vallan mainiosti luopua, koska sillä ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä elämän kannalta.



Liittyykö tämä jotenkin ulkoisten kovalevyjen kasvuun? On käväissyt mielessäni, että tämän päivän sosiaalis-psykologiset ongelmat masennuslääkkeiden popsimisineen, työuupumuksineen ja kouluammuskeluineen saattavat hyvinkin liittyä siihen, että joidenkin ihmisten on vaikea sietää 'minän' merkityksen vähenemistä. Yksilöllinen minuus saattoi olla hyväkin keksintö renessanssain pyörteissä, kun tarvittiin yksilöllistä riskinottoa, mutta ajat ovat muuttuneet. Liian vahvalla minä-meemipleksillä varustetun yksilön elämä on käynyt käytännössä mahdottomaksi maailmassa, jossa kukaan ei voi enää elää vain omissa aivoissaan oman elämänkokemuksensa varassa vaan suurin osa elämästä tapahtuu erilaisilla ulkoisilla, jaetuilla  kovalevyillä vaellellen. Tässä vaeltelussa tehokkaimpia toimijoita ovat erilaiset verkostot.



Verkostot eivät ole mikään moderni keksintö. Ne ovat olleet kautta ihmiskunnan historian tehokkain toimintamenetelmä, kuten isä ja poika McNeill ovat kirjoittaneet teoksessan Verkottunut yhteiskuntaJukka Kemppinen puolestaan kirjoittaa McNeilleihin viitaten blogillaan (11.11.2009) verkottumiseen perustuvista toimintalogiikoista, joista hänen mielestään tänä päivänä ovat tehokkaimpia Taleban, huumekauppa ja seksikauppa. Miksi ihmiset ovat halukkaita levittämään sellaista meemipleksiä kuin lapsiporno ja jopa maksamaan sitä? Kemppinenkään ei tiedä: "Miksi lapsiporno on hittituote? Jos olisin kustantaja, järjestäisin aiheesta seminaarin – ei tuotteen, vaan mekanismin selvittämiseksi. Seminaariin kutsuisin mukaan myös pari sotilasta." (12.11.2009)