Käsityöläisyys - kyseenalaisia kulttuuritekoja?

Koko ajan saan pelätä, milloin minulta kielletään kirjojeni korjaaminen. Sillä tässä yhteiskunnassahan ei saa tehdä mitään

hyvää.

 

Eilen ilmestyi kuvaruutuun oikein uutislähetyksessä joku suomen kielen professori, rillipäinen ja ohuthiuksinen naisihminen, joka rupesi nalkuttamaan ilotulitusrakettien nimistä.

 

Yksi optio ammatinvalinassani oli aikanaan suomen kieli ja kirjallisuus, mutta onneksi se ei toteutunut, jos suomen kielen opetuksen ja tutkimuksen tilan on ollut määrä tähän pisteeseen päätyä. Muistanpa lueskelleni ihanteellisista ajoista, joina oikein keräämällä kerättiin kansan syvien rivien vereviä ilmaisuja erilaisille asioille. Nyt sitten tämä professoritar paheksuu kansan ilotteluvälineiden nimityksiä, jotka häviävät 'paheksuttavuudessaan' jotakuinkin mille tahansa, mitä runonlaulajain suista aikanaan keräiltiin.

 

Professori ehdotti, että markkinoinnissa käytettäisiin sellaisia nimityksiä kuin super- tai ekstra-, jotka hänen mielestään antavat riittävän mielikuvan ostopäätöksen tekemiseksi. Vierasperäisiä sanoja! Noiden nyt esimerkiksi kansallisesti merkittävästä kirjallisuudesta vaikutteita saaneiden sijaan! Mihin tämä kansakunta on menossa, jos suomen kielen professori puhuu tuollaisia!

 

Hyi tuota rouvaa! Onneksi OKM:ssä eivät lue minun blogiani. Saisivat muuten nyt kuulla, että on sitä yliopistomaailmassakin aloja, joilta voisi vähentää. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston suomen kielen laitoksen voisi näköjään hyvin lakkauttaa, koska siellä on tv-uutisten mukaan vakavia opettajarekrytointivaikeuksia.

 

Muina uraravaihtoehtoina harkitsin nuoruuteni päivinä kirjastonhoitajan ammattia, mutta koulussa sanottiin, että kirjatonhoitajilla on huonot palkat. En ole ikinä ollut rahanahne, mutta lukioaikoinani äitini sattui olemaan kolmen lapsen yksinhuoltaja, mikä esti tehokkaasti minua heittäytymästä kirjastoalalle. Mikä on osoittautunut luojan lykyksi, sekin.

 

Nimittäin on se tuskallista nähdä, miten kirjastot kohtelevat kirjoja. Paheksun suuresti muovittamista.

 

 

Oheinen kuva esittä hajallisia kirjoja.

 

Toinen on Ilmari Jäämaan teos Nuorten keksijäin ja kokeilijain kirja, loistava teos, jossa opetetaan esimerkiksi valmistamaan kohopainokone. Olen ostanut sen aikanaan antikvariaatista ihan kohtuu kunnossa, mutta taannoin siitä irtosi selkä. Aion sitoa sen uudelleen puolisidokseksi. Alkuperäisessäkin kannen ylivetokuva on ollut erillinen, joskin myös selkä on ollut paperia. Korvaan selän nyt klootitisella, ja laitan kankaiset kulmat, mutta käytän vanhan ylivetopaperin.

 

Toinen on tänään postissa Kaisulta tullut Santeri Alkion Puukkojunkkarit. Se saapui katastrofaalisessa kunnossa, ja siksi Kaisu sen meille lähettikin, sillä minä kyllä pistän sen kuntoon. Kuvassa se kuntoonpistäminen onkin jo alkanut.

 

Kirjasta oli muinoin selkä irronnut, minkä jälkeen kirjastovirkailijain toimesta sitä oltiin alettu korjata muovilla, ja muovitusta oli tehty eri vaiheissa, jopa eri kohtiin kirjaa, sillä jossain vaiheessa selän irrottua kirja oli hajonnut useisiin osiin, kannet irronneet ilmeisti useampaan otteeseen yms. Sivuilta löytyy teippijälkiä ympäri kirjaa.

 

Kirjassa oli kansallisromanttiset painetut etulehtipaperit, mutta eri kerroksina liimatut muovit olivat repineet ne jo ennen minun käsittelyäni pilalle. Takakannessa toinen puoli etulehtipaperista on säästynyt sen verran hyvin, että käytän sen jotenkin. Litografisen ylivetopaperin sain höyrytetyksi irti. Sitä ei kuitenkaan voi enää käyttää entiseen tapaan. Se oli ennen kulkenut yli selän, ja selkäähän ei enää ole. Teen kirjaan puolisidoksen. Selän ja kulmat teen klootista, ja laitan ylivetoppapereista etukanteen sen, minkä kunnialla saa.

 

Jos minun pitäisi tänään valita, lähdenkö turmelemaan veronmaksajien rahoilla kirjoja johonkin kirjastoon vai tyydynkö harrastuksekseni höyryttelemään muiden turmelemia kirjoja takaisin kauniiksi hyötyesineiksi, valitsisin edelleenkin tämän nykyisen vaihtehdon.

 

Joku tarkoitus oli selvästi sillä, että Kaisun paketti tuli tänään. Nääs kun olemme arponeet Suonenjoella käymisen kanssa. Isännän mukaan siellä olisi nyt pakko käydä, mutta tosiasiassa kumpikaan ei halua sinne kärvisteemään. Siellä on aina jotain pielessä, ja kaiken peilessä olevan korjaaminen vie kaiken ajan, ja sitten siivoaminen.

 

Nyt sinne pitää mennä minunkin mielestäni, sillä kirjasidontavälineeni ovat Suonejoella. (30.12.2011)

 

 

Sitten kirjat kasaan

 

Edellinen vuosi päättyi vähän dramaattisesti.

 

Tämä seuraava alkoi erittäin rauhallisesti. Muistin nimittäin kaikessa hötäkässä ottaa Suonenjoelta mukaan kirjansidontamateriaaleja, ja olen nyt jatkanut Jäämaan ja Puukkojunkkareitten korjaamista.

 

Olen jo paikannut riekaleiset ylivetopaperit molemmista.

 

Puukkojunkkareista löytyi vielä tänään lisää muoviakin - sisältä aivan tuoretta, jota ei saanut irti kuten aiemmin löytämäni hapertuneet. Jouduin leikkaamaan irti kaikki kirjastonhoitajain vuosikymmenten saatossa eri tavoin teippailemat lehdet, sillä niitä ei oltu kiinnitetty kohdilleen vaan ne tursuivat yli kirjan syrjien sieltä sun täältä ja olivat rispaantuneet reunoista. Rispaantuminen ei kuitenkaan ole niin pahaa, että leikkaisin kirjan syrjät puhtaiksi. Turhanpäiväistä 'korjaamista' ei pidä tehdä.

 

Puukkojunkkareiden selässä on nyt tuoreet liimat ja sideharsot ja paperihylsy. Tällä hetkellä se on puristuksessa.

 

Aion muuttaa kirjojen ulkonäköä muuten, vaikken leikkaakaan syrjiä.

 

Maailmassa esiintyy monenlaista renoveeraamista. Ymmärrän ne lajit, joissa pyritään jatkamaan esineen käyttöä. Mutta takavuosina Sysmän vanha upea teatteritalo korjattiin museoviraston avustuksella sellaiseksi, ettei siellä saanut enää laittaa edes nastaa seinään. Ja sitä minä en käsitä ollenkaan.

 

Kirjojen ulkonäön muuttaminen… Entisaikaan oikein hienoihin kirjastoihin sidottiin kirjat aivan erikseen sen kirjaston sidontatavalla. Se on sitten upeaa! Oletteko nähneet Kansalliskirjaston Monrepos-kokoelmaa? Kyynelehtimättä ei voi katsoa niitä kirjoja – tosin se ei johdu vain sidosasusta.

 

Joskus on juolahtut mieleeni, että pitäisi alkaa sitoa stressihoitona omia kirjojaan johonkin yhtenäiseen asuun. Sitoisi uudelleen ne, jotka tosiaan haluaa pitää, ja ne, joita ei suurin surminkaan pidä uudelleen sitomisen arvoisina, voisi viedä antikvariaattiin tai jonnekin muualle. Kuopion kaupunginkirjaston ala-aulassa on, muuten, kirjanvaihtopiste, johon kansalaiset voivat tuoda kirjojaan toisten kansalaisten vapaasti otettaviksi.

 

Yleiset kirjastot vetävät muovinsa kirjojen päällyspapereiden päälle. Halutaanko siten säilyttää sidosasu? Vai piilottaa se? Kirjan päällyspaperihan on pelkkä mainos. En tarkoita, etteikö niillä mainoksillakin voisi olla arvoa. Mutta hittoako mainonnan historian arkistoiminen yleisiin kirjastoihin kuuluu, semminkin kun kirjasto pistää omat lappunsa aina päällyspaperin suunnittelijan nimen päälle?

 

Kirjat, joita nyt pistän uuteen uskoon, ovat halpoja painoksia. Niissä on kirjaan kiinni liimattuina ylivetopapereina nuo kirjan ’mainokset’. Säilytän ne, mutta pyrin tekemään omista versioistani paremmat. Korvaan esimerkiksi paperiset selät kestävämmillä kloottisilla. Puukkojunkkareihin aion laittaa jopa liisteripaperimenetelmällä kuvioidut etulehdet. (1.1.2012)


 

 

Ja niin tuli valmista...

 

Olen saanut valmiiksi ne kirjat, joita muutama päivä sitten aloin korjata. No, korjata ja korjata…

 

Puukkojunkkareista tuli parempi. Ilmeisesti siksi, että se oli huonokuntoisempi ja keskityin siihen enemmän. Siitä oli siis puuttunut selkä, se oli hajonnut osiin ja kirjassa oli muovia ympäriinsä. Höyrytin ylivetopaperin irti ja poistelin teipit, patisi yhdestä kohdasta, josta en saanut niitä irti. Sitten liimasin kirjan sivut uudelleen nipuksi. Vedin kansien ja selän yli harmaan klootin, ja kiinnitin vanhan etukannen paperin siihen ikään kuin kyseessä olisi puolisidos, eli jätin etukanteen vähän selän yli tulevaa kloottia näkyviin, samoin kulmiin. En saanut entisistä painetuista etulehdistä kalua, joten laitoin uudet ns. liisteripaperimenetemällä itse värjäämästäni paperista, punamustasta kuten kansipaperikin. Kirjassa ei vanhastaan ollut kapiteelinauhoja, mutta laitoin tähän uusittuun ulkoasuun punaiset.

 

Jäämään kanssa kohtasin vaikeuksia. Jostain syystä takakannesta tulee aina parempi kuin etu-, säännöllisesti, mitä on pidettävä todisteena yliluonnollisen olemassaolosta. Niin kävi tässä Jäämaassakin. Jäämaasta tuli puolisidos, eli selkä ja kulmat ruskeaa kloottia, ja sitten ylivetopaperit. Takakannessa ei ennestään ylivetopaperia ollut, mutta minä pistin sinistä ingrespaperia. Ihan hyvä tuli. Siis takakannesta...

 

Kummassakin kirjassa oli kaareva selkä. Vaikka Jäämaan selkä oli vuosien saatossa suoristunut, siinäkin oli selvät falssit näkyvissä, enkä ruvennut kumpaankaan kirjaan niitä uudelleen lyömään. Mutta Jäämaan etukannen taivetta tehdessäni en ollut huolellinen, ja kas, kun otin kirjan liimauksesta, huomasin, että taive ei ollut falssissa vaan selän ja etukannen välissä! Jouduin höyryttämään liimauksia auki, ja sen seurauksena etukannen kloottiin jäi vesivahinkotahroja. Pirskatti!

 

Jäämaassakaan ei ollut ennestään kapiteelinauhoja - laitoin siniset. Ja etulehdet tein fluting-paperista ( = sitä, mistä tehdään aaltopahvin aalto), joka on saman väristä kuin kellastunut kirjan oma paperi. Mutta luulenpa, että tulen repimään Jäämaan vielä auki. Kerran vielä pojat…

 

Käsityötaito on aivan oma lahjakkuuden lajinsa. Minulta on aina puuttunut käsityöläisen luonne enkä sitä ikinä itselleni tule saamaan. Se puuttuu suurimmalta osalta niitäkin, joilla se omasta mielestään on. Tästä on jopa tutkimuksia: suurin osa käsityörittäjistä toimii yksikseen, ja he ovat alalla siksi, että ovat epäsosiaalisen sutjakoita, ja käsityöläisyys on heille vain keino vetäytyä nysväämään jotain yksikseen. On kuitenkin eri asia tykätä jonkun asian tekemisestä kuin olla hyvä siinä. Onkin vahinko, että nämä jotkut henkilöt ovat pilanneet koko käsityöläisyyden imagon eikä alalle enää sen huonon maineen takia saada kunnollisia yrittäjiä.

 

Minusta ei ole kirjansitojaksi, ja sen minä täysin tunnustan. Ja samaan hengenvetoon tunnustan, että kirjansidonta on minusta silti hauskaa. Niin kuin monet muutkin käsityön lajit. Olen tumpelona tehnyt kankaita, mattoja, ryijyjä, sukkia, villapaitoja, keramiikkaa, jopa kenkiä, ja nauttinut kaikesta.

 

Kengät ovat kohtalaisen työläitä tehdä. Olen tehnyt eläessäni kolmet. Kengäntekokursseillahan tehdään aina näitä perinteisiä kansallispukujen kenkiä, ja minulla onkin omatekemät supikkaat, joista valitettavasti tuli liian pienet, ja pieksut, jotka ovat minulla mökillä - niissä on vähän vartta, joten ne ovat hyvät hyttykengät.

 

Koska kenkien teko, vaikka onkin hidasta, on monivaiheisuudessaan lystiä, hankin sitten omat lestit. Ihan vain yhdet ja vain omalle kengän koolleni. Lestien hankkimisessa on nykyisin omat haasteensa. Itse ratkaisin ongelman menemällä Uukuniemellä yhdellä pääsiäislomalla nyttemmin edesmenneen Matti Pirhosen kioskille, josta sai kaikkea kuten perunoita, tauluja ja kirjoja, ja kysyin, mahtoiko hänellä olla kenkälestejä kaupan. Kuulema oli, mutta jossain vintillä. Sanoin, ettei justiinsa tarvitse lähteä hakemaan, mutta kesällä voisin ostaa yhdet. Ja niin ostin seuraavana kesänä Matin kioskilta jatsarin lestit. Tämä tapahtui varmaan tuossa vähän toista kymmentä vuotta sitten.

 

On jonkin verran väliä, minkälaisesta nahasta tehdään kenkiä. Kenkiä varten nahan pitää venyä toisin kuin vaikkapa nahkatakkia. Koska en ole mikään mestarisuutari, päätin kokeilumielessä tehdä tuolla mainitulla kesälomalla suomalaisen muinaspuvun kengän kaavalla kengät jatsarin lesteihin kierrättäen leikkimökissä lojuneen, ammoin veljelleni kuuluneen, mokkatakin materiaalia.

 

Kengistä tuli hämmästyttävän hyvät. Periaatteessa muokkautumattomasta nahkatakkinahasta huolimatta jatsarin muoto tuli kyllä näkyviin. En saa tähän niistä kuvaa, koska po. kengät ovat Suonenjoella. Päinvastoin kuin supikkaistani, näistä tuli vähän isot, mutta mahtuupahan vähän paksummat sukat… (6.1.2012)

 

Muiniasjatsarit

 

Myrsky hellitti sen verran, että uskaltauduin auton rattin, ha niinpä tänä aamuna ponnistelin Suonenjoen Kärkkäälän kylälle.

 

Ja tosiaan, vakuutustarkastaja oli käynyt porailemassa reikiä lattiaan, ja tämä lienee ollut se menetelmä, jolla hän oli saanut selville, että kosteusvaurio on. Saa nähdä, mitä sitten seuraa. Lattia pitänee repiä auki tai palkit alkavat mädäntyä. Pelkään, että se tulee häiritsemään taulumaaluutani, kirjansidontaani ja pahimmassa tapauksessa kahdeksan perunan permakulttuuriani.

 

Jokin aika sitten mainitsin suomalaisen muinaispuvun kengän kaavalla jatsarin lesteihin veljeni vanhasta mokkatakista valmistamani kengät. Otin niistä nyt kuvan, sillä ne sijaitsevat täällä Suonenjoella. Samassa kuvassa myös Matti Pirhos-vainaan kioskilta ostetut lestit. Omista jaloistaan on aika vaikea ottaa valokuvia, mutta en malta olla laittamatta tähän tätä surkean puoleista otosta. Villi arvaukseni nimittäin on, että nämä ovat maailman ainoat kierrätysnahasta jatsarin lesteihin muinaispuvun kengän kaavalla valmistetut kengät. (14.1.2012)