Taiteen varastaminen on pöhköä

Laitinen-Laiho, Pauliina. Röyhkeästi ryöstettyä taidetta. Jyväskylä 2007.

Lukaisin tuossa Pauliina Laitinen-Laihon kirjan Röyhkeästi ryöstettyä taidetta. Kirjan raivostuttavin piirre oli se, että kirjoittaa ei osaa kirjoittaa. Kustantaja on Atena, jolla ilmeisesti ei ole resursseja toimittamiseen. Tätä seikkaa pidänkin yhtenä kolmesta syystä siihen, ettei kirja ole kuollut jatkuvasta manaamisesta huolimatta - kirja on joutuavanpäiväisistä teksteistä poiketen lukukuntoon toimitettu. Toinenhan on se, että kirja ei tarvitse toimiakseen sähköä ja kolmas se, ettei se se rikoudu, kun se kerran putoaa.

Kirjoittaja ei ole pohtinut kovin syvällisesti sitä, miksi taidetta varastetaan. Hän esittää lopussa listan mitä moninaisimmista varkaiden henkilökohtaisista motiiveista, mutta mikä tekee taiteesta sellaista, että sitä käytetään noihin tarkoitusperiin, siinäpä kysymys. Ei ole vielä kiinnostavaa, että taideteos varastetaan siksi, että sitä voidaan käyttää neuvotteluvalttina muista rikoksista vähemmällä selviämiseksi. Kiinnostavaa olisi sen sijaan tietää, miten taideteokset ovat päätyneet sellaiseen asemaan, että niitä käytetään po. tavalla. Tätä Laitinen-Laiho ei siis valitettavasti käsittele.

Kirjassa viitataan toki joihinkin seikkoihin. Esimerkiksi Lähi-idästä toimitetaan runsaasti länsimaisperäistä varastettua taidetta länsimaisille taidemarkkinolle, mutta oman kulttuurin teokset ja esineistö pysyvät visusti alkuperäisillä asuinsijoillaan. Taiteella on siis kansalliseen identiteettiin liittyviä vahvoja konnotaatioita. Varastettavan taideobjektin pitää olla myös kuuluisia - johan Heidegger aikoinaan totesi, että tuotoksella pitää tullakseen määrittelyksi taideteokseksi olla vaalijoita. Mutta auki on kysymys siitä prosessista, miten jokin tuotos päätyy kansallista identiteettiä pönkittäväksi teokseksi.

Laitinen-Laihon käsitys tästä tuntuu olevan hyvin ohut päätellen siitä, että hän sanoo taidevarakauksia olleen olemassa niin kauan kuin on ollut ylellisyysesineitä. Ei vain tästä lausunnosta vaan koko kirjasta huokuu, että taideteokset ovat hänen mielestään pelkkiä luksuskapineita. Hän mainitsee myös, että poliisilta ei kauhesta liikene resursseja taidevarkauksien selvittämiseen, kun maailmassa tosiaankin on tärkeämpiäkin asioita poliisin hoitaa.

Taiteilija - ja tarkoitan nyt taiteilijaa enkä kuvien väsääjää - tekee tuotoksensa hakeakseen ratkaisua esittääkseen visuaalisesti jonkin asian, jota ei voi millään muulla tavalla ilmaista, ts. jonka käsittelemiseen eivät esimerkiksi sanat riitä. Mutta miten näin syntyneestä tuotoksesta tulee kansallisesti merkittävä vaalimisen kohde, niin merktitävä, että organisoitu rikollisuuskin siitä kiinnostuu ja sen varastetuksi tuleminen alkaa merkitä kansallista uhkaa?

Laitinen-Laiho toistelee sitä, miten sitkeä on se myytti, että taidevarakauksien kohteena olleet teokset päätyisivät jonkun satumaisen rikkaan yksityisen keräilijän kokoelmaan. Varastetun arvotaiteen myyminen on tosiasiassa vaikeaa. Joka arvoteoksella kun on tarkkaan tunnettu elämäkertansa, ja tämä elämäkerta on osa teoksen arvoa. Varastetuksi tuleminen ei kuitenkaan Laitinen-Laihon mukaan romuta tätä arvonmuodostumista, vaan kun teos on jälleen saatu takaisin, sen arvo ei suinkaan vähene vaan nousee. Tosin hän muistuttaa, että ylen arvokkaiden taideteosten arvo on rahassa mittaamaton, mikä käytännössä merkitsee nollaa.

Mielenkiintonen tieto oli, että museoista varastetaan vallan kauhistuttavasti. Eniten varastetaan Ranskassa, missä vuonna 2004 oli ilmoitettu varastetuksi 5 543 esinettä. Kakkosena museovarkauksissa tulee Venäjä, missä varkauksia on kuitenkin vain kolmasosa Ranskan museovarkauksien määrästä.

Museot ovat mielestäni omituinen instituutio. Niillä on paitsi teosten säilyttämisfunktio, myös funktionsa kansalaisten kasvattamisessa nationalistisessa hengessä, ja tältä osin ne ovat huomattavassa asemassa siinä vaalimisprosessissa, jossa yksittäisen taiteilijan visuaalinen etsintä muuttuu joksikin täysin hänen ulkopuolisekeen entiteetiksi eli välineeksi vallanpitäjäin pitää yllä kansallisia identiteettejä. Viime Hermitage Magazinessa oli juttu museoiden funktioiden muuttumisesta; niin kuin annalistien historiakäsitys on syrjäyttämässä perinteisen historiankirjoituksen, vastaavasti museoidenkin kohdalla yhä muodikkaammiksi käyvät pienten ihmisten elämää säilyttävät museot, jollaisten puolestapuhujana ja esikuvana omine museoineen on toiminut Orhan Pamuk.

Erityinen lajinsa ovat museoiden omien työntekijöiden varkaudet, ja näissä pitää ykköspaikkaa myös siihen liittyvän inhimillisen hädän takia Eremitaasi. Vuonna 2006 nimittäin paljastui, että Eremitaasin kuraattori Lasissa Zavadskaja oli varastanut kuuden vuoden aikana 221 esinettä työnantajansa kokoelmista. Apunaan hänellä oli tässä ollut poikansa, yliopiston historian opettajana toimiva miehensä sekä tämän kollega. Varastetut teokset oli toimittanut markkinoille perheystävä, taidekauppias Maxim Shepel. Itse Larissa Zavadskaja onnistui kuolemaan sydänkohtaukseen työpaikallaan jo ennen paljastumistaan, ja tämä tapahtui, kun museon kokoelmia alettiin inventoida. Kauppias puolestaan romahti psyykkisesti niin, että repi itse oma silmänsä päästään, eikä häntä ole voitu kuulustella, vaikka hän ymmärtääkseni onkin edelleen elossa.

Zavadskien kotoa löytyi kuitteja, joiden mukaan perhe oli pantannut museosta varastamiaan esineitä. Nikolai 'Larissan puoliso' Zavadski kertoi syyksi toimintaan köyhyyden, sillä 1991 Venäjän museoiden talous romahti eikä kuraattori Lasissa Zavadskajan palkka riittänyt hänen diabeteslääkkeisiinsä. Tosin diabetes on tietääkseni ylellisyyssairaus, jolla kylläkin on geneettinen tausta, mutta joka puhkeaa vasta, jos elämä käy liian rasva- ja hiilihydraattipitoiseksi. Varastettuista 221 esineestä vain 18 on saatu takaisin. (29.7.2014)