Julisteita vai ei?

Landsberger, Stefan. Chinese Propaganda Posters from Revolution to Modernization. Singapore 2001.

Hiukan harhaanjohtava on tämän Sefan Landsbergerin kirjan nimi. Nimestä Chinese Propaganda Posters from Revolution to Modernization päättelisi, että tässä on kyse kiinalaisista propagandajulisteista vallankumouksesta modernisaatioon, mutta näin ei ole asain laita.

Ensinnäkin kirja tuntuu perustuvan lähinnä Landsbergerin väitöskirjaan, joka käsitteli kiinalaisia 'propagandajulisteita' modernisaation aikana vuosina 1978-88. Eli tässä käsitellään pääasiassa 70- ja 80-lukujen tuotantoa, ei kaikkea mahdollista vuosien 1949 ja 2000 väliltä.

Laitoin tuon sanan 'propagandajulisteita' lainausmerkkeihin jo edellisessä kappaleessa, sillä tosiasiassa suurin osa tässä nyt käsillä olevassa kirjassa olevasta kuvamateriaalista ei ole julisteita lainkaan.

Kirjan kirjoittaja on sinologi eikä graafinen suunnittelija, ja olisi ehkä ollut toivottavaaa, että hän joko olisi pysynyt lestissään tai sitten perehtynyt graafiseen suunnitteluun. Nimittäin juliste ei ole mikä tahansa iso kuva, kuten Landsberger näyttää kuvittelevan. Tämä on sikälikin ärsyttävää, että termiä ei ole kirjassa edes määritelty, ja heppu on olevinaan tohtorismies. Kyllä minun käsittääkseni pitää aina terminsä määritellä.

Julisteen määritelmään kuuluu oleellisesti, että siinä on integroitu kuva ja teksti. Jos siinä on kuva ja teksti, mutta niitä ei ole integroitu, kyseessä on plakaatti. Tässä kirjassa muka julisteina esitellyistä tuotoksista suurin osa ei ole sen enempää plakaatteja kuin julisteitakaan. Monissa on vain pelkkä kuva. Mikä tahansa pelkkä painettu iso kuva ei ole juliste.

Koska Landsberger ei ole kyennyt erottelemaan materiaaliaan eri genreiksi, teksti on välttämättä yhtä soopaa. Sillä tokihan noilla edellä mainituilla erilaisilla tuotoksilla on aivan eri funktiot. Nillä ei siis pyritä samaa päämäärään.

Tästä - tietämättömyydestä tai piittaamattomuudesta tai molemmista - johtuu, että Landsberger hämmästelee, miten kiinalaiset uudenvuodenkuvat pesiytyivät propagandajulsiteisiin. Jos hän olisi kyennyt erottelemaan omasta aineistostaan, mikä ylipäätään on juliste, hän olisi huomannut, että uudenvuodenkuvat eivät ole vaikuttaneet julisteisiin lainkaan.

Sen sijaan ne kuvat, joita hän väittää uudenvuodenkuvien kaltaisiksi julisteisi, eivät ole julisteita - niissä ei ole usein tekstiä lainkaan eikä se missään tapauksessa ole integroitu kuvaan julistemaisella tavalla. Eli mainitut kuvat ovat kertakaikkiaan vain kommunistisia uudenvuodenkuvia. Niissä on vain korvattu vanhat taolaisesta kansanperinteestä periytyvät taruhahamot ja idyllit  yhtä epärealistisilla kommunistisilla ihanneihmisillä paratiisi- tai lastenkirjamaisessa miljöössään.

Niissä tapauksissa, joissa tämän kirjan kuvamateriaalina todellakin on julisteita, ei esiinnyt tällaista missään. Ne ovat aivan normaaleita propaogandajulisteita, ja kuvat ovat usein teollisessa tai muuten kaupunkimaisesta ympäristössä, eivätkä kuvat ole satukirjakuvituksen kaltaisia. Ainoa poikkeus vaikkapa venäläisiin propagandajulisteisiin nähden on, että kiinalaisissa ei esitetä luokkavihollista. Mutta sekään ei ole kovin ihmeellistä, jos tietää, että kaikenlaista kielteisyyttä pyritään kiinalaisessa kulttuurissa välttelemään kaikin keinoin.

Onkin merkillistä, että sinologi päivittelee sitä, että kiinalaisille eivät 1900-luvun alussa kelvanneet Yan'anin päivinä kehitellyt, saksalaisesta ekspressionismista vaikutteita saaneet puupiirrokset. Ne ovat todellakin negatiivisia. Niissä esitetään kärsimystä, ja usein vieläpä implikoidaan kärsimyksen syyllinen. Se ei sovellu kiinalaiseen kulttuuriin. Ja niinpä sinä sitten kävikin niin, että vaihdettiin visuaalisen viestinnän kuvasto pika-pikaa.

Tässä kirjassa väitetään, että kaikkia julisteita oltaisiin myyty Xinhua-kirjakaupoissa ja että ihmiset olisivat ostaneet näitä, ja että nämä kaikki kuvat olisi tehty jopa niemenomaisesti tätä varten. Eppäilen. Niitä näistä kuvista, jotka eivät täytä julisteen tai plakaatin tunnusmerkkejä, on saatettu myydä ja ostaakin, mutta julisteiden ja plakaattien kohdalla kaipaisin joitain todisteita. Eppäilen nimittäin, että ne on kyllä tehty ensisijassa ihan kadunvarsien ja julkisten tilojen seiniä varten eikä myytäviksi ja ostettaviksi.

Lopussa Landsberger on innostunut analysoimaan parin julisteen sisältöjä, ja nämä analyysit ovat kerrassaan pöhköjä.

Kuten useimmat ihmiset, jotka eivät ole graafisia suunnittelijoita ammatiltaan, Landsbergerkin näyttää kuvittelevan, että kun joku propagandaosaston johtoryhmä antaa jollekin graafikolle ohjeet, että tee tästä aiheesta vaikkapa nyt juliste, niin olipa graafikko kuka tahansa, tulos on aina tarkalleen samannäköinen. Näin ei ole. Jos saman briefin antaa laumalle graafikoita, saa juuri lauman jäsenten lukumäärän verran aivan erilaisia julisteta. Siispä näistäkään Landsbergerin kuvista ei voida sanoa niin yksioikoisesti kuin hän tekee, että jokaikinen yksityiskohta nyt sitten korostetusti merkitsi sitä ja sitä propagandaosaston tahdonilmausta tai sen puutetta.

Tämä harhaluulo perustunee sille, että jos kymmenelle ihmisella antaa saman aineiston ja sanoo, että kirjoittakaapa siitä teksti, niin nämä tekstit ovat niin samanlaiset, että yksi versio kelpaa siinä kuin toinenkin. Mutta graafisen suunnittelun suhteen ei ole näin. Jos olisi, yritysten ei tarvitsisi kilpailuttaa mainostoimistoja eivätkä jotkut niistä olisi paremmassa maineessa ja kalliimpia kuin toiset.

Toiseksi, esimerkiksi sivulla 201 olevaa julistetta kuvatessaan, Landsberger pitää jotenkin pakollisena, että kuvassa pitää olla sama asia kuin tekstissä tai ainakin kuvan ja tekstin pitää sisäöllisesti olla mahdollisimmaan yhtäpitävät. Asiapa on kuitenkin tarkalleen päinvastoin. Julisteessa nimeomaan on ajan ja rahan tuhlausta sanoa kuvalla ja sanalla sama asia. Julisteen teho kuvaa ja tekstia integroivana mediana perustuu juuri sille, että kuva ja sana käsitellään eri osissa aivoja. Niinpä näitä eri aivojen osia varten pitää olla vähän erilainen viesti, ja kannattaakin olla, sillä kun ne integroidaan, syntyy ikään kuin kolmas viesti, jonka merkityksen painumista mieleensä viestin vastaanottaja ei voi estää. Hän kun ei pysty älyllisesti erottelemaan, mistä merkitys syntyi.

Yleensä julisteella kuten kaikella muullakin kuvaa ja tekstiä integroivalla graafisella suunnittelulla pyritään saamaan kohderyhmä käyttäytymään tietyllä tavalla, usein ostamaan jotain, eikä tarkoituksena tosiaankaan ole, että ihmiset ryhtyvät spekuloimaan, ostaako vai ei ja mistä syystä. Tarkoituksena on, että he vain ottavat tavaran kaupan hyllystä ja maksavat. Onnistuneimmillaan kuvan ja tekstin integroiminen johtaa siihen, ettei viestin vastaanottaja edes tiedä eikä varsinkaan pysty selittämään, miksi osti. Tehokkaimmillaan tämä on juuri sitä, että kuvalla ja tekstillä vedotaan eri osiin aivoja hiukan erilaisella viestillä, joiden yhdistelmää viestin vastaanottaja ei pysty ikään kuin selittämään auki.

Tämän asian tekemiseen on koko joukko erilaisia tapoja, ja niistä voi vapaasti lukea eri kirjoista, mutta yleensä näiden 'temppujen' kirjasta opiskelu ei johda siihen, että ne tunnistaisi ympäristössään ja pystyisi niin sanoakseni puolustautumaan niitä vastaan. Aiheesta tehdyt varsinaiset tapauskohtaiset tutkimukset ovat  yritysten sisäisiä ja siis salaisia. Yleensä tällainen viestien purkaminen vaatii harjoittelua, siis tällaisten viestin rakentamisen harjoittelua, ja niiden testaamista käytännön olosuhteissa. Vasta tämän jälkeen niitä alkaa tunnistaa muidenkin tekeleistä. Landsbergerillä ei ole alkeellisintakaan henkilökohtaista kokemusta tällaisesta viestinnästä, ja hänen analyysinsä aineistonsa julisteista erityisesti ja ehkäpä kuvista yleensäkin ovat lähinnä naurettavia.

Mutta siltä osin, kun kuvamateriaalia on, se on mielenkiintoista kaiken kaikkiaan, joskin enemmän kuvia löytyy hänen nettisivuiltaan. Nettisivujen kuvat ovat jokseenkin käsittämättömällä = harrastelijamaisella tavalla luokiteltuja. Ne on luokiteltu jotenkin epämääräsiesti kuva-aiheen perusteella, kun ne tietenkin pitäisi luokitella aivan muiden muuttujien perustella, että niistä koko massana jonkun tolkun saisi. Mutta kiinnostavia kuvia, toki, toki.

Aivan lopusta löytyy jopa muutama järjen sanakin, ja ne koskevat sitä, miten televisio tuli Kiinassa korvaamaan propagandavälineenä julisteet. (15.2.2013)