Kuvitus kuriositeettina

Leikola, Anto. Norsusta nautilukseen - löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan. Helsinki 2012.

Täytyypä myöntää, että jonkin verran järkytyin, kun avasin tämän Anto Leikolan John Nurmi Säätiölle tekemän kirjan, jonka nimenä on Norsusta nautilukseen - löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan.

Siis eläinkuvituksen historiaan. Jopa Juha Nurmisen esipuheessä sanotaan: "Norsusta nautilukseen esittelee eläinkuvituksen mukaansatempaavaa historiaa ensimmäisistä painetuista eläinkirjoista alkaen 1550-luvulta 1850-luvulle asti".

Toki tässä on paljon kuvia, mutta tämä on mielestäni eläintieteen, löytöretkien yms. historiaa, ei eläintieteellisen kuvituksen historiaa. Kuvitukset ovat tässä vain alkeellisimmassa funktiossaan, pelkkinä kuriositeetteina. Ne eivät ole tämän kirjan aihe, vaikka otsikko niin väittää.

Toki on hyvä, että tällaista kuvamateriaalia saatetaan suuren yleisön helposti saataville, vaikka näkökulma olisi ohiampuvakin. Kuvat ovat kotoisin joko John Nurmisen Säätiön kokoelmista, joihin ei käsittääkseni tavan talliainen pääse tutustumaan mitenkään, ja Kansalliskirjastosta, jonka kokoelmiin on kyllä kaikilla oikeus päästä käsiksi, mutta kirjat yms. pitää kaivaa kirjaston uumenista, ja sen voi oikeastaan tehdä vain sikäläinen kirjastonhoitaja eli kansalaisen pitäisi osata kysyä niitä.

Mutta koska tässä on hyvää aineistonpoikasta, kirjoittaa päräytän tässä nyt sitten itse sen, mitä näistä kuvista kenties olisi pitänyt kirjoittaa.

Leikolalla on tapana useinkin sanoa, ei vain tässä kirjassa vaan muisskin yhteyksissä, että jokin kuva on taiteilijan näkemys ja että tosiasiassa tilanne on jotenkin toinen. Luultavasti kysymys ei ole taiteilijan näkemyksestä vaan siitä, millaisena yhteiskunnassa kulloinkin halutaan todellisuuden näyttäytyvän. Maailmassa on aina enemmän kuvia noin ylipäätään kuin hyväksyttyjä kuvia. Heideggerista voi olla montaa mieltä, mutta hänen teoksen määritelmänsä on minusta hyvä: tekele on teos vain, jos se on julkinen ja julkisessa prosessissa teokseksi määritelty, mikä edellytää, että sillä on vaalijoita. Kohtalaisen määrän ihmisiä pitää olla sitä mieltä, että tekele on arvollinen teokseksi. Kaiken maailman kuvat, joita ihmiset säilyttelevät ullakoilla tai joita tekijän lisäksi vain tekijän äiti ja kaverit arvostavat, eivät näin ollen ole teoksia.

Tieteellisen kuvituksen prosessi on aika monimutkainen kuten kaikki julkaiseminen on ollut aivan meidän päiviimme asti. Meidän yhteiskuntamme viestintä onkin nyt melkoisessa kriisissä, kun aikaisemmin niin massiivisia portinvartijoita ei enää ole - kun kenellä tahansa on pääsy ainakin tietoverkoksi kutsuttuun viestintäkanavaan. Julkaiseminen on meidän päiviimme asti ollut huomattavaa teknistä asiantuntemusta, investointeja ja työvoimaa vaativaa eli kallista, ja päätökset siitä, mitä kustannetaan, on tehnyt kustantaja/painotalo ikään kuin yhdessä potentiaalisten maksavien asiakkaiden kanssa. Joten kun vaikkapa näitä kuvia on päätetty julkaista, kyse ei ole ollut siitä, ovatko ne kaikilla mahdollisilla kriteereillä arvioituina hyviä vai eivät, vaan siitä, kuka on suostunut maksamaan niiden painattamisen ja onko ollut odotettavissa, että sillä toiminnalla saadaan joitain etuja. Eduksi on saattanut joskus kelvata kirjan julkaisemisesta saatava sosiaalinen arvostus (esim. tieteellisen yhteisön), mutta useinmiten kirjan on täytynyt olla jotenkin sellainen, että siitä on voitu olettaa saatavan ainakin kulut takaisin.

Esipuheen mukaan kuvatekstit menevät lähinnä John Nurmisen Säätiön kustannustoimittajan Ilkka Karttusen piikkiin, joten kun Karttunen sivulla 99 kuvatekstissä kirjoittaa "Gouldin töitä pidetään yleisesti hienoimpina, mitä linnuista on koskaan tehty", herää kyllä analyyttisesti asioihin suhtautuvan henkilö mielessä parikin kysymystä:

1.Mitä se sellainen yleisesti jonakin pitäminen on olevinaan? Joku pitää jotain jonkinlaisena. Joku. Siis kuka? Ei ole olemassa mitään yleistä entieettiä, joka pitää jotain jonain. Kun sanotaan, että jotain pidetään yleisesti hienoimpana maailmassa, tarkoitetaan tosiasiassa, että minä ja minun kaverini, me olemme tätä mieltä, ja ole sinäkin, lukija, sitä mieltä ja pidä muista mahdollista näkemyksistä pääsi kiinni, sillä sinä olet vain sinä kun taas minä ja minun kaverini olemme 'yleisesti'.

2. Mistä tuon kuvatekstin kirjoittaja sen tietää, miten hienoja kuvia linnuista maailmassa on tehty - niitä on luultavasti tehty vaikka miten hienoja, niitä vain ei olla julkaistu ja niillä on kenties sytytelty uuneja.

Tosiasia on, että tiedemaailma pitää niitä hienoimpina, mitä linnuista on tehty - ei kuvien laadun tähden vaan siksi, että Gould sattui kaikista maailman silloisista kuvantekijöistä olemaan se, joka osui tekemään kuvat sitä aineistosta, jota oltiin kerätty sillä tutkimusmatkalla, jolla oli ollut mukana Darwin. Se oli suurinta ja jalointa sillä sektorilla, ja siihen panostettiin. Ja tämä on ihan eri asia kuin että ne olisivat hienoimpia lintukuvia mitä maailmassa oltaisiin ikinä tehty. Me emme yksinkertaisesti tiedä, mitä ovat ne kaikki muut kuvat, joita ei koskaan edes julkaistu. Me tiedämme vain julkiset kuvat, ja kaikista julkisistakin vain kaikkein julkisimmat.

Tämä asia valkeni minulle itselleni alla kaksikymppisenä. Minulla nimittäin oli tuttu, jonka valokuvaajaäiti oli ottanut Richard Avedonin valokuvat ennen Richard Avedonia, mutta ei tämä tuttuni äiti siitä mitään ansioita saanut, vaan niin sanoakseni Richard Avedonista se tuli 'richard avedon' eikä tuosta tuttuni äidistä. Peli on mielestäni täysin reilu. Richard Avedon toimi julkisemmin ja sai kuvilleen mahtavia vaalijoita, joten ne muodostuivat teoksiksi.

Mitä sitten eläintieteellisten kuvituksen historiaan tulee, niin olisiko noille Karttusen hienoiksi mainostamille Gouldin kuville nykyisin markkinoita? Mitä tapahtuisi, jos tarjoisi sellaisia vaikka johonkin biologian oppikirjaan? Aivan oikein, ei mitään mahdollisuuksia. Kuitenkin ne ovat uusimmasta päästä, mitä tässä kirjassa esitellään, eli 1800-luvun puolivälistä.

Jos tästä kirjasta ryhtyisi etsimään kuvia, joilla olisi suurin todennäköisyys tulla julkaistuksi tänä päivänä, niin ne olisivat Maria Sibylla Merianin kuvat. Tämä naisihminen suvaitsi elää vuosina 1647-1717. Eli parhaiten tänä päivän kustantajlle läpimenevät kuvalliset ideat on tehnyt nainen, joka teki elämäntyönsä 1600-luvulla.

Tässä kirjassa tehdään kyllä jonkin verran kunniaa Merianille, muttei niin paljon kuin mikä on hänen asemansa saksalaisella kielialueella, missä hänen mukaansa on nimetty kouluja ja tutkimuslaitoksia, ja potrettikin oli viimeisimmässä 500 D-markan rahassa. Merianin ansioksi tässä kirjassa sanotaan se, että hän älysi, etteivät hyönteiset synny itsestään mullasta kuten hänen aikoinaan Aristeteleen väitteen perusteella uskottiin (vaikka kirkko tietenkin vastusti tätäkin väitettä), vaan että ne syntyvät samalla munista muodonvaihdosten kautta.

 

Merianin kuvien suurinta ansioita tässä ei mainita lainkaan. Ja se on se, että hyönteiset ja muutkin eläimet esiintyvät Merianin kuvissa ainakin jossain määrin siinä kontekstissa, jossa luonnossakin esiintyvät.

Muissa tämän kirjan kuvissa elinympäristö on todella vähäisessä osassa. Eniten elinympärisöön sijoittamista esiintyy Merianin lisäksi juuri edellä mainitulla Gouldilla, joka vaikutti yli 200 vuotta Merianin jälkeen. Gouldilla esiintyy jopa perspektiiviseen tilaan sijoittamista, missä hän oli hiukan parempi kenties kuin Merian. Mutta Merianpa yritti jotain vielä enemmän: hän pyrki vaikkapa (esim. tämän kirjan sivu 113) esittämään samassa kuvassa useita saman miljöön eläimiä eri muodonvaihdosasteissaan. Tämä on hyvin moderni kuvallisen viestinnän tapa. Siinä on yhdistetty monta ajallista ja tilallista tasoa samaan visuaalisesti johdonmukaiseen kuvaan.

Kun nykyisin pidetään yli 50-vuotiaita ikääntyneinä työntekijöinä, niin Maria Sibylla Merian kelpaa hyvin esimerkiksi päinvastaisesta. Hän nimittäin läksi Surinamiin eli Hollannin etelä-amerikalaiseen siirtomaahan tutkimusmatkalleen yli 50-vuotiaana. 

Kukaan, sen enempää nainen kuin mieskään, ei saattanut 1600-luvulla tehdä Merianin uran kaltaista elämäntyötä vain sillä perustella, että sattui huvittamaan tai oli lahjakas. Se vaati sitä, että syntyi sopiville vanhemille, sai tilaisuuksia ja osasi hyödyntää ne.

Merianin isä oli kaivertaja ja kustantaja - noihin aikoihin kuvat siis toteutettiin syväpainomenetelmillä, jollainen on esimerkiksi kuparikaiverrus, kun taas kirjan leipätekstit tehtiin kohopainolla, eli kuvitettu kirja kävi läpi kaksi erilaista painamisproessia. Merianin isä kuoli varhaisesa vaiheessa, mutta Maria Sibylla sai oivan isäpuolen, joka oli taiteilija ja kannusti tytärpuoltaan kuvallisissa harrastuksissa. Merian meni naimisiin isäpuolensa oppipojan kanssa, ja osallistui työelämään taideopettajana hyväosaisten lapsille.

Niinpä Merian onnistuikin julkaisemaan ensimmäisen luonnontieteellisiä kuvituksia (kukkia) sisältävän kirjansa 28-vuotiaana, mikä olisi meidänkin aikoinamme ihan kelpo saavutus ja oli noina aikoina kyllä aivan huippu.

Merian jätti aviopuolisonsa 38-vuotiaana ja muutti tyttärineen muualle. Tyttäriä hänellä oli kaksi, joista toisen kanssa hän teki juuri tuon mainitun tutkimusmatkan - Surinamiin, jossa toinen tytär oli erään hollantilaisen kauppamiehen kanssa naimisissa.

Hänen miehensä otti hänestä sitten virallisen eron tuonnempana, ja se oli noihin aikoihin aika avantgardistista, sekin.

 

Graafisen suunnittelun historian - johon kuvittamisen historia siis kuuluu - on aina vaikeata, sillä graafinen suunnittelu ei ole taidetta. Graafisessa suunnittelussa on aina muita päämääriä kuin taiteelliset eli itseilmaisulliset. Graafinen suunnittelu, kuvitus mukaan luettuna, on moniaitten tahojen yhteistyön tulos, ja niinpä sen historiassakin pitäisi osata kirjoittaa kustannusbisneksestä, kirjakaupasta, markkinoista yleensä, teollisen tuotannon asemasta yhteiskunnassa, kustantamisen ja kirjoja kuluttavien tahojen yhteistyöstä, kirjojen kirjoittamisesta ja kustannettavaksi valikoitumisesta mukaan lukien kustannustoimittaminen... Olin nyt sitten olettanut, kun kirjan kannessa niin lukee, että tässä oltaisiin nyt sitten vihdoinkin kirjoitettu jotain eläintieteellisen kuvituksen historiasta, siis todella kuvituksen historiasta. Mutta ei vieläkään...(5.1.2013)