Leonardo-elämäkertoja

Isaacson, Walter. Leonardo da Vinci. Liettua 2019.

 

Bramly, Serge. Leonardo da Vinci. Otava 1990.

A) Olen lukenut pitkään tätä Walter Isaacsonin Leonardo da Vinci -kirjaa. Oli tosin siinä ja siinä, etten minä, ja en juuri koskaan jätä kirjaa kesken, heittänyt tätä heti ensisivujen seurauksena kädestäni. Ennen Leonardoon puuttumistaan Isaacson kirjoitti minunkin lukemani Steve Jobsin elämäkerran;  amerikkalaiset ovat sangen ärsyttäviä 'mitä minä tätä hyödyn' -ajattelussaan, mutta siinä kun se passasi Jobsiin kuin nenä naamaan, Leonardon kohdalla tilanne oli jokseenkin päinvastainen. Tämä kirja nimittäin alkoi moralistisella selvityksellä siitä, miten hyödymme lastemme kasvatuksessa sitä, että tiedämme jotain Leonardon kaltaisesta nerosta ja hänen kehityksestään.

Hoh-hoijaa… No, kirja päättyi sitten aivan samalla tavalla kuin alkoi: suorastaan amerikkalaisella elämäntaito-opastyyliellä listalla siitä, mitä omaa menestystämme silmällä pitäen opimme Leonardolta.

Mutta välissä oli ihan hyvääkin asiaa. Toki uutta minun kaltaiselleni aika monta populaaria Leonardo-aiheista teosta lueneelle uutisia oli aika vähän, mutta Isaacsonilla on journalititausta, hän on jopa toiminut CNN:n toimitusjohtajana, joten hän on kohtalaisen hyvä selittämään monimutkaisia asioita niin, että lukija ainakin kuvittelee ymmärtävänsä jotain niistä. Tietenkin hän onnistuu amerikkalaisuuttaan saamaan Leonardon näyttämään jotenkin naiivilta höppänältä tai adhd-diagnosoidulta erityslapselta, tämä kun ei ollut perustanut mitään yritysimperiumia. Mutta luettuani takavuosina – ja esiteltyäni tälle blogilekin – Leonardon työpäiväkirjat -teoksen, kootut makupalat hänen työpäiväkirjoistaan, siis, on sanottava, että Isaacson onnistuu selvittämään sitä osuutta Leonardon ajattelussa paremmin kuin nuo kootut makupalat. Isaacson sitä paitsi onkin kirjassaan ehkäpä silkaa amerikkalaisuuttaan keskittynyt nimenomaan Leonardon insinööri- ja anatomipuoleen.

Taiteesta Isaacson ei ymmärrä tuon taivaallista, ja se on yksi tämän kirjan mielenkiintoisimmista asioista: miten joku ihminen voi olla näin taidetajuton kun Isaacson? Tämä tajuttomuus kuville lienee syynä siihenkin, että kirjan kuvat ovat suurimmalta osaltaan aivan luokattomia, jotkut lähes mustia laatikoita, joista ei erotu mitään. Mutta taiteen saraltakin Isaacson kertoo kyllä jotain uutta kuten 1990-luvulla tehdystä Leonardo-löydöstä, piirroksesta nimeltä La Bella Principessa, jota minäkin olen valmis väittämään Leonardon kätten työksi. Eli Isaacson pärjää hyvin, kun selvitettävänä on sanojen ulottuvissa olevia faktoja kuten selkeä kertomus taideteoksen seikkailuista aitoustarkastusten sokkeloissa. Mutta sitä minä en ymmärrä, miten joku saa niin paljon sekavaa kirjoitusta aikaiseksi Mona Lisasta. Se on toki minunkin mielestäni kerrassaan mainio työ, mutta kun Isaacsonin kaltaiset amerikkalaiset höpisevät hirmuisesti huulten lihaksista, tunteiden ilmenemisestä näissä lihaksissa ja luonnon ja ihmismielen toistensa läpäisemisetä, me ei-amerikkalaiset vain peitämme ensin Mona Lisan toisen suupielen ja sitten toisen ja toteamme yksinkertaisesti kuin Leonardo, että hymyn erityinen vaikutelma johtuu siitä, että suupielestä toiseen hymy ei jatku samanaisena eli sellaisena kuin 'ensimmäinen' suunpieli antaa odottaa. Ja mikä dramaattisinta, ero ei ole vain suuri vaan katsojasta katsottuna oikenpuoleinen osa hymystä on erikseen tarkasteltuna suorastaan junttimainen. Mona Lisan hymyn ydin on siis leonardomaisessa banaalin ja ylevän välisessä jännitteessä. Tosin tuo hymy ei ole maalauksen välttämättä edes tärkein juttu, mutta se jostain syystä tulee yleisimmin puheeksi. Oleellisempi ehkä on kuvassa esitetty väite, että ihminen ja kaikki, mitä hän tekee, on luontoa, ja ihmisen osa on olla paitsi osa tuota luontoa, myös tietää se, ja se on pelottavaakin jos kohta myös banaalia.

Kyllä amerikkalaisten ja europpalaisten välinen ero on järkyttävän suuri. Epäilyttää, tuottavatko nämä keskenään yhteyteen saatettuina lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä…

Vaikka tässä kirjassa on uutakin faktaa, pidän edelleen Bramlyn Leonardo-elämäkertaa parempana kuin tätä. Ja koska löysin monta kymmentä vuotta vanhan Suomi-lehteen tekemäni esittelyn siitä, laitan sen tähän perään.

 



B) Serge Bramlyn Leonardo-elämäkerta lähtee liikkeelle ylenpalttisen verkkaisesti, niin verkkaisesti, että tulee suorastaan mieleen, että onko kirjoittajan pitänyt saada aikaiseksi tiettymäärä sivuja hintaan mihin hyvänsä, oli asiaa tai ei. Mutta jahka teksti pääsee vauhtiin, alun läpikahlaaminen palkitaan.

Bramlyn Leonardo (1452-1519) on kiinnostava tyyppi. Suuri nero, jossa on omaalatuisuutensa, jopa heikkoutensa, mutta jonka elämässä oli vaikeutensakin.

Leonardon elämän vaikeudet johtivat pitkälti hänen syntyperästään, siitä että hän oli avioton lapsi. Tämän asiantilan johdosta hän ei päässyt opiskelemaan yliopistoon, vaikka se olisi selvästi kiinnostanut häntä. Myös isän suvussa kulkenut lakimiehen ura oli samasta syystä pois suljettu vaihtoehto. Piikatytöstä syntyneenä joskin notaari-isänsä epävirallisesti tunnustamana kasvaneena hän ei ylimalkaankaan saanut juuri mitään opetusta. Latinan, ajan oppineiden kielen, hän joutui opettelemaan vasta nelikymppisenä omin nokkinensa. Bramly kertookin, että Leonardosta tuli kuvataiteilija siitä yksinkertaisesta syystä, että äpäränä hänellä ei ollut oikeutta käsityöläistä korkeampaan asemaan – ja kuvataidehan oli 1400-luvulla vielä silkkaa käsityöläisyyttä; se kohosi taiteen aseman kirjallisuuden ja musiikin rinnalle vasta 1500-luvun kuluessa.

Oleellisin Leonardon heikkouksista taas lienee ollut se onneton seikka, ettei hän saanut juuri mitään tehdyksi loppuun. Elämäkerta vilisee isoja projekteja, joista tilaaja pesee kätensä, kun mitään ei tapahdu. Mitä järkevämmältä kuulostava työ, sitä suuremmalla todennäköisyydellä Leonardo jätti sen kesken. Sen sijaan kaiken omalta kannaltaan kiinnostavan, hänen omaa tiedonjanoaan tai mielikuvitustaan ruokkivan, hän kyllä teki antaumuksella. Neromme vaikuttaa suorastaan itsekeskeiseltä. Anatomisten tutkimusten tekeminen on lystiä – hän nautti oppimisesta. Kaikenlaiset insinöörin työt ovat hänestä mukavia – hän saa niistä askaretta aivoilleen. Erilaisten matemaattisten ongelmien niin kuin nyt ympyrän neliöimisen kanssa hän saa vuosikausia aikansa kulumaan. Mutta aut'armias jos piti tehdä jotain jonkun muun hyväksi, jonkun muun aloitteesta, jonkun muun lähtökohtien tai toiveiden tai tarpeiden mukaan!

Ja kaiken aikaa hän kirjoitti muistiinpanoja – peilikirjoituksella, koska on vasenkätinen. Niitä on kaiketi ollut alunperin n. 130, eli tuhansia sivuja, mutta niitä on hävinnyt, eikä vain ymmärrettävistä syistä vuosisatojen kuluessa vaan jopa siksi, että hänen perillisensä suhtautuivat niihin mahdollisimman välinpitämättömästi. Niitä säilytettiin talon ullakolla ja kuka tahansa sai viedä niistä mitä halusi. Kaukana ei liene ollut riski, että ne olisivat päätyneet tulen ruoaksi. Ja sittemmin niitä on löytynyt jopa odotettavuuttaan ihmeellisistä paikoista. Viimeksi on vuonna 1965 tehty yllättävä Leonardo-löytö  Madridin Kansalliskirjastosta!

Muistikirjoissaan hän tutkimustensa selostusten lomassa valittaa, että häntä vainotaan ja häntä petetään ja kiusataan eikä häntä arvosteta riittävästi. Kun Leonardo otti itselleen lemmikkiapinaksi erään katupojan, tästä tulee toinen valituksen aihe. Salai varastelee ja syö kahden edestä ja käyttäytyy kaikin puolin huonosti ja ajaa Leonardon häpeään kerran toisensa jälkeen, mutta toisaalta Leonardo ostelee hänelle mitä ihmeellisimpiä ja kallisarvoisimpia vaatteita ja muita kapineita, joskin on muistettava, että turhamainen Leonardo oli ihan omaan laskuunsakin.

Hupaisimpia muistiinpanoista ovat kaikkinaiset ohjeet, joita Bramly on kirjannut elämäkertaansa runsaasti. Esimerkiksi sitä, joka on aikeissa piirtää lohikäärmeen, neuvoo Leonardo seuraavasti: pitää ottaa "vahti- tai ajokoiran pää, kissan silmät, siilin korvat, kukon ohimot ja kilpikonnan kaula". Vastaavia ohjeita löytyy muistakin piirustusaiheista, esim. otsikolla "Kuinka kuvataan epätoivoinen ihminen". Ohjeita löytyy jokseenkin jokaiselle elämänalueelle, joskaan kaikkia en ryhtyisi kokeilemaan: "Suolaa voidaan valmistaa ihmisen ulosteista, jotka poltetaan kalkiksi, pannaan suojaan ja kuivataan hiljaisella tulella". Kauniitten anatomisten piirrosten seassa on ostoslistoja ja kirjeluonnoksia, ja välillä hän komentelee itseään (esim.: "Tee lasit, joilla voit nähdä kuun suurena" - liekö hän keksinyt kaukoputken ennen Galileita – ainakin hän pelasi linsseillä – tai "Huomisaamuna valmistan hihnan ja kokeilen sitä"). Kirjat olivat harvinaista herkkua, vaikka kirjapainotaito olikin jo keksitty – muistikirjoista: "Maalari Gian Angelon veljenpojalla on vesiä käsittelevä kirja, jonka omistaa hänen isänsä". Ollakseen täysin itseoppinut, Leonardo oli lukenut paljon ja savuttaessaan ajan kuluessa asemaa hän sai käyttää Pavia yliopiston kirjastoa.

Muutamat asiat jaksoivat kiehtoa Leonardoa koko hänen elämänsä ajan. Näitä olivat vaikkapa nyt edellä mainittu vesi myös anatomia ja lentäminen. Hän kiertelee piirtelemässä rujoja ja muuten karikatyyrimäisiä ihmisiä. Muistikirjoista: "Lääkäri Giuliano de Marialla on kädetön apulainen". Normaaliuskin saa osansa. "Mene joka lauantai yleiseen kylpylää, siellä näet alastomia ihmisiä". Hän piirsi ihmisiä missä tahansa, mistä heitä vain malleikseen sai, vaikkapa porttoloissa. Muiden keksintöjensä ohella, superrationaalisten hevostallien, sotakoneitten, lentokoneitten, sukellusvälineitten, kanavien, soittimien ja muiden ohella hän suunnitteli myös ideaalisen bordellin, jossa oli kolme sisäänkäyntiä. Lentämistä koskevista muistiinpanoista: "Lintu on instrumentti, joka toimii matemaattisen lakien mukaan, ja ihminen pystyy luomaan samanlaisen instrumentin, jolla on kaikki samat liikkeet".

Bramlyn kirja luo kuvaa Leonardosta nimenomaan muistikirjojen valossa ja tekee sen sympaattisella tavalla. Pääsemme näkemään vilauksen erään maailman suurimman neron ajattelutavasta, reaktioista maailmaan ja siitä, miten kaikki hänen erikoiset keksintönsä saivat alkunsa. Mitä näihin keksintöihin tulee, niin suurin osa niistä oli jo keksitty ennen Leonardoa, mutta kukaan ei vain ollut suhtautunut niihin sillä vakavauudella kuin Leonardo.

Leonardon maailma oli koherentti. Kaikki liittyi kaikkeen. Kaikkiin kysymyksiin oli löydettävissä vastaukset, sen kun vain tutki. Tämä ei suinkaan tarkoita, että tuo tutkiminen olisi ollut vaaratonta tai etteikö tutkimusalue olisi ollut rannaton meri. Tämä näkyy hänen maalauksissaankin. Leonardon maalaukset ovat kuvia jostain hyvin kokonaisvaltaisesta mutta toisaalta hyvin omalaatuisesti värittyneestä maailmasta. Siinä maailmassa näki rajattomiin, tai ainakin horisonttiin asti, mutta samanaikaisesti siinä vallitsi utuinen sfumato, sumu, jonka alla oli jotain kuolemanvaarallista, mutta joka ei kuitenkaan hukuttanut horisonttia näkyvistä. Leonardon maisemat ovat kammottavia. Olipa taustan maisemassa vaikkapa jotain ihmisen tekemä, idyllinen silta niin kuin Mona Lisassa, tai laivoja turvallisesti satamassa niin kuin Marian ilmestyksessä, ne on maalattu samaan helvetin sävyyn kuin luonto. Tai itse asiassa Leonardon kuvissa ei ole "luontoa" siinä mielessä kuin me luonnoin nykyisin ymmärrämme, kesytettyä, idyllistä luontoa, josta voi ilokseen nauttia. Leonardolla on vain helvetillisiä erämaita. Varsinkin Luolamadonnan, taidehistorian omituisimman aikaansaannoksen, edessä joutuu jatkuvasti kysymään, mitä ihmettä Maria lapsineen tekee siinä maailmanlopun luolassa, jonka vettä tihkuvista seinistä työntyy käärmemäisiä kasveja. Sama paradoksi kuin tilaan, sumun pehmentämään kovaan perspektiiviin loputtomiin ulottuvine horisontteineen, liittyy myös valoon. Se on pehmeä, mutta sen valaisemat muodot kovia, ankaran kauniita, eikä valon pehmeys mahda muotojen kovuudelle mitään eikä päinvastoin.

Bramlyn mukaan jo aikalaiset joutuivat aprikoimaan Leonardon maalausten edessä. Esimerkiksi Johannes Kastajasta todettiin, että se "ei lainkaan herätä hartautta". Niin kuin ei herätäkään. Siitä näkee kuka tahansa, että Leonardo oli homoseksuaali, ja riippuu riettauden määritelmästä, onko maalaus rietas vai ei. Bramlyn kirjassa käsitellään kiitettävän laajasti myös muutamia muita Leonardon maalauksia, esimerkiksi Anna itse kolmantena -maalausta ja Luolamadonnaa, joskaan täysin ei Bramlykään onnistu selvittämään, mistä noiden kuvien kummallisuus johtuu. Niissähän ei sinällään ole mitään niin erityisen omituista, etteikö sen tapaista esiintyisi missä tahansa renessanssin taideteoksessa. Leonardon kuvien kummallisuus johtuu aivan muista seikoista kuin vaikkapa Michelangelolla (jonka teho tulee mytologiasta, silmäänpistävän seksuaalissävytteisestä aiheenkäsittelystä, ikäerojen tai mittasuhteiden vääristelystä yms). Se pikemminkin johtuu jostain sen tyyppisestä kuin että Leonardon maailmassa vallitsee viidakon laki, ja hänen kuvistaan näemme, miltä tuo viidakko näytti 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa erään äärimmäisen älykkään olennon silmien läpi.

Nerot tuntuvat olevan todella mielenkiintoisia hahmoja. Harmi, ettei heitä ole maailmassa enempää. Onneksi on sentään tämä Bramlyn kirja tästä eräästä maailmanhistorian merkillisimmästä nerosta. (29.9.2019)