Leonardo

da Vinci, Leonardo. Työpäiväkirjat. Konnut ja suomentanut Laura Lahdensuu. Helsinki 2009.

Tämä kirja, Leonardon Työpäiväkirjat, on ollut minulla jo vuosikaudet odottamassa sopivaa lukuhetkeä, ja nyt, kun työnantajan määräämät tehtävät eivät anna mahdollisuutta minkään kovin pitkäjänteisen lukemiseen, oli hyvä hetki lueskella näitä fragmentaarisia tekstinpätkiä.

Leonardo syntyi 1452 eli muutama vuosi ennen kirjapainotaitoa. Äpäränä syntyneenä, vaikkakin notaari-isänsä talossa (tai tämän vanhempien) kasvaneena Leonardon koulutukseen ei erityisemmin panostettu, eikä hän esimerkiksi osannut aikakauden oppineiden lingua francaa, latinaa. Hän ei siis ollut kirjaimellisesti oppinut mies. Hänellä oli koulutus näihin aikoihin vielä käsityöläisammattina pidettyyn taulumaalaukseen Verrocchion työpajasta, jossa hän oli aloittanut näihin aikoihin tyypillisessä iässä, 14-vuotiaana. Dürer astui oppiin 13-vuotiaana.

Aikakauden oppineiden tapaan Leonardo suhtautui jonkin verran pidättyväisesti kirjapainotaitoon. Tämän teoksen lopussa on luettelo Leonardon omistamista kirjoista, ja suurin osa niistä on painettuja - kirjapainotaidossa ei ole läheskään niin merkillistä se, että se ylipäätään keksittiin, vaan se, että se levisi niin mahdottoman nopeasti sikäläisissä koulutuksellisissa ja viestinnällisissä olosuhteissa.

Leonardo näyttää kuitenkin tehneen kirjapainonkin tiimoilta joitain kokeiluja. Sikäli kun tulkitsen oikein sivulla 276 olevan reseptin, hän on halunnut saada aikaan negatekstiä, ts. valkoista tekstiä mustalle pohjalle kohopainokirjakkeilla, eikä tämmöinen ollut po. aikoihin tapana.

Leonardo suhtautuu kyynisesti siihen, että kirjapainon lapset ovat kaikki tarkalleen samanlaisia, eivät uniikkeja, kuten kirjapainotaitoa ennen valmistetut kirjojen käsinkopioidut kappaleet. Ylistäessään maalaustaidetta taiteena yli muiden hän nimenomaan painottaa sitä, että maalaus on aina ainutlaatuinen ja kopioimattomissa. Esimerkiksi veistoksesta voi tehdä muotin ja valaa toisintoja, ja sitä paitsi veistoksen tekeminen on mekaanista ja sotkuista eikä vaadi syvämieteistä pohdintaa kuten maalaustaide. Veistoksella ei pystytä esittämään esimerkiksi värejä, valoa ja kuultavia kappaleita kuten maalaustaiteessa.

Maalaustaiteen etu verrattuna kirjallisuuteen on Leonardon mielestä se, että kirjan kopio on samanarvoinen kuin alkuperäinen. Maalaustaiteesta ei myöskään tarvita eri kielille käännöksiä kirjoituksen laita on.

Maalaus on Leonardon mukaan syntynyt suoraan luonnosta ja se on siksi Jumalan sukulainen. Leonardo kehotta kirjoittamaan jonnekin Kristuksen nimen ja sitten maalaamaan jonnekin hänen kuvansa ja tarkkailemaan, kumman puoleen ihmiset kääntyvät.

Tämä oli aikakautta, jona maalaustaidetta pyrittiin yleisesti nostamaan käsityöläisammatista taiteeksi musiikin ja kirjallisuuden rinnalle, joskin Leonardolle ei riitä sama asema vaan hän lyttää musiikin ja kirjallisuuden 6-0 siitäkin huolimatta, että hän harjoitti itsekin kuvanveistoa ja oli ilmeisesti taitava muusikkokin. Leonardo ei ollut yksin tässä projektissaan, ja jotkut Leonardon argumentit ovat  samoja kuin vaikka Cennino Cenninin. Leonardokin väittää, ettei maalaustaide voi olla käsityöläisyyttä, koska siinä ei ole mikään pakko sotkea itseään eli sitä voi tehdä siisteissä tiloissa hyvät vaatteet päällä. Jokseenkin samoin sanoo Cenninikin, kun kirjoitta Kirjassa maalaustaiteesta: "Ja tiedä, että taulumaalaus on herrasmiehen alaa ja että sitä voi tehdä samettinuttu yllä, milloin huvittaa".

Väriopista Leonardolla on ollut kohtalaisen kehittynyt käsitys, eli hänen mukaansa pintojen värit ovat valon heiijastumia, ja koska näin on, kaikki värit voidaan nähdä vain valkoisessa valossa, joka sisältää kaikkien värien vaatimat osavärit. Hän näyttää myös käsittäneen, että suoraan säteilyyn eivät sovellu samat säännöt kuin heijastuvaan valoon, mutta miten ne tarkkaan ottaen ovat erilaiset, jää häneltä vähän auki.

Vaikka tämä teos ei pystykään antamaan käsitystä Leonardon elämästä, vaikka sekin olisi kyllä kiinnostavaaa, se antaa käsityksen tieteellisen ajattelun orastamisesta renessanssin ytimessä, ongelmineen. Esimerkiksi tähtietieteestä kirjoittaessaan hän korostaa puhuvansa "nyt matemaattisesta tähtitieteestä, en petollisesta tähdistä ennustamisesta, joka - anteeksi sanani - on houkkien elämäntapa".

Vedenpaisumus on kiinnostanut häntä suuresti, eikä hänelle riitä siitä raamatullinen tieto. "…jos uskot, että tuo vedenpaisumus nousi seitsemän kyynärää korkeimman vuoren huippua korkeammalle, niin kuin kirjoitti se joka sen mittasi…" Häntä askarruttaa, että vuorilta löytyy tosiaankin meriin kuuluvien kotiloiden jäänteitä, mutta hän ei usko, että ne on kuljettanut sinne vesi, sillä kotilot eivät kellu, eikä hän myöskään usko, että ne ovat itse liikkuneet sinne, sillä vedenpaisumuksen kerrotaan kestäneen vain 40 päivää, ja simpukka siirtyy kolmesta neljään kyynärään päivässä.

Leonardo kenties systematisoi ensimmäisenä kaikki perspektiivin lait yhtenäiseksi järjestelmäksi, vaikkei hän näitä sääntöjä itse keksinytkään. Jo ennen Leonardon päiviä italialiset olivat perspektiivin mestareita, ja Italiaan suuntasi sitten myös Dürer (1471-1528), Leonardoa 19 vuotta nuorempi, jota kismitti, etteivät italaialaiset suostuneet paljastamaan hänelle perspektiivin salaisuutta. Perspektiivillä oli näihin aikoihin vielä hiukan noitakeinon maine. Dürer toki kehitteli itse kaikenlaisia vehkeitä, joita apuna käyttäen kuva saatiin perspektiivisesti oikein. Perspektiivissä oli kunnostautunut näitä herroja aiemmin Andrea Mantegna (1431-1506), ja hän oli kunnostautunut myös painokuvan käytössä samoin kuin tuli tekemään Albrect Dürer. Leonardo ei tietääkseni innostunut painotekniikasta tuota yhtä edellä mainittua kokeilua lukuun ottamatta, ei edes painokuvasta. Siinä hän siis oli selvästi jälkijättöinen, mutta tämä suhtautuminen painettuun eli kopioitavaan kuvaan on tietenkin linjassa hänen maalauksen kopoimattomuuden ihanteensa kanssa.

Leonardoa pidetään ehkä jonkinlaisen viileän objektiivisen tiedonihanteen esitaistelijana, mutta näistä kirjoituksista saa kyllä sellaisen käsityksen, että hän koki pikemminkin olevansa mysteerien äärellä. Viimeisenä tekstinä kirjassa on kuvitteellinen kirje, jossa Leonardo kertoo tuntemuksistaan pelottavan luolan suulla: "Äkkiä minussa heräsi kaksi tunnetta, pelko ja kaipuu, sillä pelkäsin uhkaavaa, synkkää luolaa, mutta halusin kiihkeästi saada tietää, löytäisinkö luolasta jotain ihmeellistä." Sama sävy on tekstissä, jossa hän perustelee anatomisia tutkimuksiaan sillä, että hän ikään kuin tekee ne muiden puolesta, heidän hyväkseen: "Vaikka sinulla olisi mielenkiintoa näitä asioita kohtaan, ehkä kuvotuksen tunne estää sinua, ja ellei se estä, ehkä sinua pelottaa viettää öitä leikeltyjen, nyljettyjen ja pelottavan näköisten ruumiiden seurassa, ja ellei tämäkään ole esteenä, et ehkä ole tarpeeksi taitava piirtäjä…".

Mitä Leonardon maalauksiin tulee, niissä on monenlaisia omituisia piirteitä. Ensinnäkin monien Leonardon maalausten ihmiset vaatteita lukuunottamatta ovat aika veistosmaisen värittömiä. Jonkinlainen poikkeus on Naisen muotokuva, jossa on epäleonardomaisen paljon väriä kasvoissa, jopa huulissa, ja teoksen alkuperää pidettäneekin hiukan monimutkaisena, vaikka se on Leonardon nimiin pistetty. Toinen erikoinen piirre ovat taustat. Esimerkiksi Mona Lisassa ja etenkin vanhemmassa Luolamadonnassa taustamaisemat ovat kuin juuri alkumerestä nousseita. Näin on Mona Lisassa siitäkin huolimatta, että taustalla on silta, ihmiskäden tuote, mutta sekin on kuin aikojen aamussa luonnon muovaama. Kolmantena mainittakoon omituiset asennot kuten Luolamadonnan enkeli tai Anna itse kolmantena kokonaisuudessaan. (9.2.2013)