Maailma vanhenee

Juutalainen sananlasku: Sen, joka ei halua tulla vanhaksi, pitää hirttää itsensä nuorena.

Eilen, kun olimme olleet syömässä ja isäntä oli lähtenyt siitä suoraan potkupallo-otteluun, päätin kävellä Kauppakatua alas ihaillakseni Tuomiokirkkoa puistoineen. Tuomiokirkko on ympäröivine puistoalueineen aina upea, kaikkina vuodenaikoina ja joka säällä.

Sivuutettuani kirkon huomasin kadun alapään olevan remontissa. Kuopion liikennejärjestelyiden myllerrys kotikumillani siis vain jatkuu jatkumistaan.

Tienrakennustyömaan kohdalla pisti silmääni taidegallerian ikkunasta eräs veistos. Menin sisään katsomaan sitä lähemmin, tuota ruostuneesta metallitavarasta valmistettua heinäsirkkaa tai sudenkorentoa tai jotain siltä väliltä, jalatonta kuitenkin.

Nimeksi sille oli annettu jotain, millä oli jotain tekemistä historian kanssa, ja valuhartsisiin siipiin oli siirtokuvina laitettu ihmisten pärstiä. Tarpeettomasti. Ne hyönteisethän ovat ikivanhoja, dinosauruksia vanhempia, vuosimiljoonien läpi kulkeneita, joten miksi sitä oli tarpeen vielä selittämällä selittää?

Galleriassa oli paljon mummoja katselemassa. Teokset olivat riittävän vanhanaikaisella tekniikalla tehtyjä. Ne eivät olleet enää raflaavia tai avantgardistisia kuten Meret Oppenheimerin turkiksista tehty kahvikuppi sata vuotta sitten. Nyt aiheensa kanssa keskustelevat materiaalit ovat vain esteettistä pikkunäppäryyttä, eivät parhaillaan elettävänä olevan ajan älyllinen haaste. Sopivat mummoille, siis. Mutta eivät ehkä anna paljonkaan ihmisille, jotka yrittävät selvitä aktiivisesta elämänvaiheestaan hengissä.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö työt olisi olleet kauniita. Se sudenkorennon ja heinäsirkan sekainen ruostunut jättiläishyönteinen on kaunis. Ja kaunis oli myös kova tyyny, jonka pinta oli koottu viidakkokukon höyhenistä. Samoin Asetelma-niminen vitriini, jossa oli kuivuneita hedelmäviipaleita ja muita kasveja.

Kuitenkin minulle jäi olo, että olin sisustuskaupassa enkä taidegalleriassa.

Teokset oli tehnyt jokseenkin tarkkaan minun ikäiseni mies.

Eilen vilkaisin mummotaidetta, ja tänään oli Hesarissa jonkinlainen mummoteemanumero. Tämän päivän Hesarin mukaan vuonna 2035 Suomen väestöstä 2/3 on yli 65-vuotiaita. (Äitini, muuten, on jälleen sairaalassa, mikä ei tietenkään ole uutinen.) Eräässä Hesarille tyypillisessä puutteellista verbaalista lahjakkuutta osoittavassa sentimentaalisessa kolumnissa onnistuttiin viimein kiinnittämään huomiota 'ulkohesarilaisen' maailman jo pitkään tuntemaan tosiasiaan eli vanhusten narkomaniaan.

Tämäkin on mielestäni kiinnostavaa ajassamme. Perinteisissä eli kuukausipalkkaa tarjoavissa tiedotusvälineissä on töissä niin nuoria eli suppeisiin ikälokkiin kuuluvia ihmisiä, etteivät he pysty edes huomaamaan asioita, joiden kansa heitä vanhempi valtaväestö kamppailee. Me suurempiin ikäluokkiin kuuluvat olemme pähkäilleet äitiemme, anoppiemme ja muiden sukulaistemme käsistä riistäytyneen pillereitten popsimisen kansa jo kymmenisen vuotta. Tilanteelle, eli siis perinteisten medioitten jälkijättöisyydelle, ei voida mitään, sillä lehdistön pari vuosisataa hegemonisoitunut diskurssi pitää kynsin hampain kiinni siitä, mille se asemansa 1800-luvulla, lehdistön kultakaudella, perusti, eli nuorille tinttimäisille toimittajille. Harmi, että maailma on muuttunut sellaiseksi, että tinttimäiset toimittajat eivät saa siitä tietoja.

Toivottavasti Hesari tästä kohenee, semminkin kun juuri päivän Hesarin omassa aliokirjoituksessa todettiin, että yhteiskunnallisia aiheita käsitellään nykyisin vain blogeissa. Siinä nuori kirjoittaja tosin totesi, että tämä johtuu siitä, että blogeihin mielipiteensä voi kirjoittaa ilman välikäsiä. Hiukan enemmän elänyt henkilö olisi voinut todeta sen johtuvan siitä, että hiukan iäkkäämmät ihmiset, vaikkapa oman maamme johtavia vakavasti yhteiskunnallisia blogeja kirjoittavat, ovat kyllä tottuneet välikäsiin, hehän ovat kirjoitelleet lehtiin vuosikymmenet ja pitävät systeemiä periaatteessa hyvänä, siis portinvartijoita, jotka suodattavat roskan pois. Mutta kun nykylehdistö ei kykene portinvartijan rooliinsa. Se suodattaa pois väärät asiat. Sitä paitsi ihmisille on aina tärkeää myös se, millaisessa seurassa heidän tekstinsä esiintyvät = keitä muita samaan mediaan kirjoittaa = ketkä muut osallistuvat samaan diskurssiin. Kysymys ei ole koskaan pelkistä mielipiteistä vaan myös siitä, ketkä muut pohtivat sama aihepiiriä missäkin seurassa. Varmaankin valitettavasti joidenkin mielestä, mutta ihminen nyt on sosiaalinen eläin.

Matkaseura ennen päämäärää ja naapurit ennen taloa, sanoo vanha arabisananlasku.

Mutta lehdistö ei ota huomioon, että nuoriso on loppumassa. Niiden uusia toimittajakuntansa kypsemmäksi - onhan niiden kohderyhmäkin muuttunut siihen suuntaan. (23.10.2011)