Marc Chagall

Sillitynnyreiden ääreltä visuaaliseksi runoilijaksi.

Marc Chagall (1887-1985, hän siis eli 98-vuotiaaksi) aloitti taiteilijan uraansa taiteenhistorian toistaiseksi kiivastahtisimmalla kaudella.
 
Syntynyt hän oli Venäjällä Vitebskissä juutalaiseen sillikauppiaan perheeseen. Taidemaalarin uraan ei kotona suhtauduttu suopeasti, juutalainen perinne kun ei suhtaudu siten kuviin ylipäätäänkään. Valokuvia kotiväki sieti, mutta maalaaminen ei saanut siunausta. Chagall kirjoittaa Elämäni-kirjassaan (hän sai elämäkertansa valmiiksi 1922, eli alle neljänkymppisenä...) siitä, miten pääsi herra Pennin piirustuskouluun: ”Viimein tehdään päätös. Herra Pennin luo mennään ja jos hän myöntää, että minulla on lahjoja, silloin asiaa ajatellaan. Mutta ellei... (Sittenkin minusta tulee taidemaalari, mutta omin neuvoin, ajattelin itsekseni.) Kohtaloni on selvästikin herra Pennin käsissä, ainakin talon valtijattaren, äitini, mielestä. Isä antoi minulle tuntien kuukausimaksuun viisi ruplaa, mutta heitti ne kierimään pihalle ja minun oli juostava niiden perään”. Ja muutama sivu myöhemmin: ”Missä ovat nyt nuo karkealle kankaalle tehdyt harjoitelmat, jotka oli ripustettu äidin sängyn ylle seinälle, nuo vedenkantajat, pikku mökit, lyhdyt, juhlakulkueet vuorilla? Ne on pantu lattialle matoksi, koska olivat karkeaa kangasta. Sepä kaunista! Jalat on pyyhittävä, koska lattiat on juuri pesty. Sisareni luulivat, että taulut olivat erityisesti tehty siihen tarkoitukseen, varsinkin kun ne oli maalattu paksulle kankaalle. Minä huokasin ja olin vähällä tukehtua. Kyyneleet silmissä keräsin kankaani ja ripustin ne uudelleen oven luo, mutta lopulta ne vietiin vintille, missä ne vähitellen peittyivät ja upposivat tomuun ikuisiksi ajoiksi.”

Kaikesta huolimatta Chagall ponnisteli eteenpäin taiteen saralla. Herra Pennin koulussakaan hän ei viihtynyt paria kuukautta kauempaa ennen kuin lähti Pietariin. Vuonna 1910 hän oli jo Pariisissa, missä Picasso oli 1908 maalannut Avignonin naiset, maailman ensimmäisen kubistisen työn.
 
Avignonin naisista lähtien elämä Pariisissa oli yhtä hulinaa. Chagall joutui ikään kuin olosuhteiden pakosta siihen mukaan, mutta ei väitä, että olisi erityisemmin viihtynyt Pariisissa tänä ensimmäisenä Pariisin kautenaan. Hän sai kyllä mahdottomasti aikaiseksi, ja hän myönsi, että hänen taiteensa tarvitsi Pariisia ehdottomasti, mutta mitään juhlaa hänen elämänsä ei ollut.

Ja niin siinä sitten kävi, että Chagall pakeni ranskalaisen suurkaupungin kaaosta lapsuutensa muistoihin. Hän alkoi maalata Vitebskiä sellaisena kuin sen muisti, rauhallisena idyllinä lehmineen ja maalaisineen ja vanhoine juutalaisineen. Kubismi teoriana ei kiinnostanut Chagallia vähääkään, mutta häntä kiehtoi se, miltä kubistiset työt näyttivät. Kun kubistit suurella työllä ja vaivalla latasivat kankailleen maalattavan kohteen jokaikiseltä kantiltaan, Chagall tulkitsi tämän niin, että kubismi antaa vapuden maalata kaikennäköistä päällekkäin ja lomittain, runollisesti sikin sokin painovoiman laeista piittaamatta. Näin hän otti 'kubismin' käyttöönsä jokseenkin päinvastaisessa merkityksessä kuin kubistit itse: Chagall käytti kubismimaista sommittelua luodakseen salaperaäisen, epätodellisen vaikutelman, kuvia toisesta maailmasta, sisäisestä todellisuudestaan. Kubistit puolestaan olivat kehittäneet teoriansa nimenomaan lisätäkseen aiheen konkreettisuutta.
 
Jo Chagallin varhaisissa töissä näkyy, että hän ei ole silmän taiteilija. Tarkkaan ottaen Chagallin työt eivät ole kuvia vaan kankaalle sommiteltuja merkkisarjoja, joita luetaan kuin verbaalista tekstiä. Ne ovat siis paitsi runollisia myös runomaisia, ja taiteilijoiden asuinalueella, La Ruche’issa, Chagall saikin nimen ’Runoilija’.
Chagallin töiden kirjallisuusmaisuuteen on epäilemättä vaikuttanut juutalainen perinne. Sehän on nimenomaan kirjaperinnettä. Sitä paitsi Chagllin mielessä oli aikoinaan välkkynyt myös runoilijan ura.
 
Vaikka Chagall ei ensimmäisellä Pariisin kaudella myynyt yhden yhtykäistä työtä, tämä hänen kirjallisuusmaisuutensa eittämättä auttoi häntä sittemmin soluttautumaan suuren yleisön suosioon nopeammin kuin muut aikalaisensa. Chagallin töitä ymmärtääkseen ei tarvinnut vaivautua suhtautumaan uudella tavalla visuaaliseen ilmaisuun, koskapa hänen kuvansa toimivat kuin kertomus. Chagall alkoi menestyä heti kohta kun uudet kuvalliset tehokeinot pinnallisimmalla tasollaan olivat lakanneet ärsyttämästä yleisöä.
 
Vuonna 1914 Chagall päätti matkustaa visiitille kotimaahansa, mutta kesken vierailun yllätti ensimmäinen maailmansota, ja muutaman viikon lomasta kehkeytyi kahdeksan vuoden pysyvä asuminen. Kun joutui joka tapauksessa jäämään kotimaahansa, Chagall päätti saman tien mennä naimisiin. Maailmansodan lisäksi puhkesi myös vallankumous vuonna 1917, ja taas Chagall oli joutunut ikään kuin vastoin tahtoaan Euroopan kiivaimpaan käymispisteeseen.

Chagall oli vilpittömän innostunut kommunismin jalosta aatteesta. Ja oli sitä hyvästä syystä. Juutalaiset oli nyt ensimmäistä kertaa julistettu tasaveroisiksi kansalaisiksi venäläisten rinnalle. Se, miten johdonmukaisia tässä ihanteessa loppujen lopuksi tultiin olemaan, on toinen juttu. Tosiasia kuitenkin oli, että Chagallin koulunkäynnin jatkaminen alkeiskoulun jälkeen oli edellyttänyt sitä, että hänen äitinsä oli lahjonut opettajan. Tuollaisten seikkojen oli nyt kommunismin myötä jääminen historiaan.

Niin sitten Chagallkin ryhtyi sosialismia rakentamaan ja teki sen Vitebskin kuvaamataiteiden komissaarin virasta käsin. Virkaan kuului mitä moninaisimpia tehtäviä, mutta eräs niistä oli Vitebskin taideakatemian opetuksen järjestäminen. Se sujuikin Chagallilta helposti, sillä Vitebsk oli säästynyt vallankumouksen jälkeiseltä nälänhädältä. Näin ollen taiteilijaini ennen pitkää opettajina sellaisia tyyppejä niin kuin Kasimir Malevits ja El Lissitsky.
 
Mutta Malevits ja Lissitsky sattuivat olemaan jo seuraavan polven taiteilijoita. Ei välttämättä ikänsä puolesta vaan muuten. Malevits oli silmän taiteilija päinvastoin kuin Chagall. Malevitsin mielestä kuvan piti puhutella visuaalisesti ilman verbaaliseksi käännettävissä olevaa merkitystä. Emme odota musiikinkaan olevan suoraan sanoiksi muunnettavaa, miksi sitten kuvataiteen pitäisi olla? Emme myöskään odota musiikin esittävän mitään. Siispä esittävyyden ei ole tarpeen olla kuvataiteenkaan ehdoton normi. Niin kuin selvää on, Malevitsin ja Chagallin kesken vallitsi ennen pitkää sotatila. Chagall hävisi.
 
Chagall muutti Moskovaan, missä yritti kituuttaa tekemällä lavastuksia vastikään perustetulle Juutalaiselle teatterille. Samalla hän teki kyseiselle teatterille myös seinämaalaukset.

Kaikelta taiteelta alettiin odottaa poliittisuutta, ja uuden avant garden taiteilijat olivat vakuuttuneita, että se, mitä he juuri olivat kehittelemässä, tulisi olemaan sosialistisen yhteiskunnan paras mahdollinen kuvastaja. Mutta oli niitä muitakin mielipiteitä. Näitä muita mielipiteitä esittivät varsinkin ne, jotka eivät olleet taiteen asiantuntijoita. Valitettavasti nämä jälkimmäiset näkemykset voittivat.

Kaikkien näiden kissanhännävetojen seurauksena jokainen vähänkään omaperäinen taiteilija joutui lähtemään maasta. Samana vuonna kuin Chagall, 1922, poistui upouudesta Neuvotoliitosta myös Wassily Kandinsky, abstraktin taiteen isä, joka oli ennen sodan puhkeamista palannut Saksasta takaisin kotimaahansa, mutta oli joutunut nyt toteamaan, että vallankumous, niin innostavasti kuin olikin alkanut, ei enää ollut hänen vallankumouksensa. Kandisky lähti jatkamaan omaa vallankumoustaan Bauhaus-kouluun Weimariin. Ja hyvin se siellä jatkuikin.
 
Chagall puolestaan palasi Pariisiin, jossa hän aloitti nyt uransa alusta. Ja sekin alkoi sujua hyvin, sekin. Jotkut jopa väittävät, että Chagallista tuli oikea liikemies, varsinainen yleisön kosiskelija, ja että hän kutomalla kutoi persoonansa ympärille kuviensa itämaista mystiikkaa ja teki näin koko elämästään taiteensa markkinointivälineen. Raha ei välttämättä tee sinällään onnelliseksi, mutta se on hyvä olemassa, jos sitä sattuu tarvitsemaan. Ja Chagallin oli pakko saada rahaa. Hän oli vieraalla maalla ja hänellä oli perhe.
 
Henkilökohtaisesti olen mieltynein ensimmäisen Pariisin kauden töihin. Venäjältä toisen kerran lähdettyä Chagallin työt eivät kenties varsinaisesti huononnu, mutta niihin ilmaantuu tyhjää dekoratiivisuutta.

Seuraavan askeleen kiinnostavampaan suuntaan Chagallin taiteessa saa aikaan toinen maailmansota. Erityisen vaikuttavia ovat sodan kirvoittamat ristiinnaulitun kuvat. Niihin kristuksentapajaksi soimatun kansan edustaja Chagall maalaa sen, miten kristityt tapavat Jeesus Nasaretilaisen, juutalaisen.
 
Chagallin merkittävin kuvitus on Vanhan testamentin aiheista tehty litografiasarja. Raamattukuvitukset ovat verrattain myöhäistä tuotantoa. Ne on tehnyt jo hyvin asemanssa vakiinnuttanut Chagall. Hän on menestynyt ja itsevarma ja täysin toipunut niin maailmansodista kuin ensimmäisen vaimonsa kuolemasta, joka lamaannuttikin hänet täysin. Sarja Le Bible ilmestyi vuonna 1956, sarja Dessins pour Bible 1960.
 
Chagallin Raamattukuvat ovat jonkinlaisia tilityksiä. Ne eivät kautta linjan ole mestariteoksia, mutta henkilökohtainen suhde Vanhaan testamenttiin näkyy kuvissa. Mooses ja Daavid ja enkelit ovat Chagallin vanhoja tuttuja. Kuvat eivät ole mytologisia, ne ovat vähemmän mytologisoituja kuin mikä tahansa muu osa Chagallin tuotantoa. Raamattukuvissa Chagalin maalausten merkkikieli selvenee katsojalle entisestään, kun maalausten kuvastoa sovelletaan kaikkien tuntemiin kertomuksiin. Esimerkiksi ensimmäisen vaimonsa Bellan kuoleman jälkeen Chagall maalasi taulun nimeltä Vihreä silmä. Siinä tuojottaa Vitebskiläisen talon katolta silmä läpi koko maailman. Vihreät silmät toistuvat Raamattukuvissa, Jobilla.

Muita Raamattukuvien hahmoja ovat negatiivinen Jesaja ja yliminä Mooses, eräässä kuvassa tulisieluinen ja fanaattisuuttaan ankara, useimmissa vaalea ja helposti sivuutettava. Erityisesti kiinnittyy huomio Daavidia esittäviin kuviin. Ne ovat hyvin kauniita. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että vaikka Daavid on juutalaisuudessa jonkinlainen ihanneihminen, Raamatun kertomusten valossa hän kuitenkin on aikamoinen kutale. Kaunein Raamattukuva lienee Daavid ja Batseba. Siltä varalta että joku on unohtanut, miten se juttu meni, niin pikakertauksena sanottakoon, että Daavid eräänä jalona aamuna residenssinsä katolla käyskennellessään tuli havainneeksi erään sotapäällikkönsä vaimon, Batseban, rannassa kylpemässä. Daavid komensi hakemaan tämän naisen ja yhtyi häneen, minkä seurauksena Batseba tuli raskaaksi. Daavid ratkaisi asian sillä tavalla, että toimitti Batseban miehen Urielin eturintamaan ja tapatti hänet siellä. Tätä ennen Daavid oli ollut kuningas Saulin seuralainen, ja hänellä oli sangen yksiselitteisesti tulkittava suhde tämän esimiehensä poikaan Joonataniin. Ja vaimona Daavidilla oli Saulin tytär Mikal. Toisaalta pitkin Raamattua väitetään, että tämä Daavid olisi ollut paitsi hyvä hallitsija myös kunnon tyyppi muutenkin, mutta minun mielestäni ei mistään käy ilmi, mihin tämä käsitys  perustuu. Vuoden 1993 Raamattukuva-näyttelyn luettelokin toteaa: ”Vain Daavidin yksityisasiat häiritsivät loistavaa hallintoa”.

Mutta ei se mitään... Kuvat ovat kuitenkin hyviä, eikä millään muulla ole maailmassa yhtään mitään väliä. (26.8.2015)