Maria Sibylla Merian

Todd, Kim. Chrysalis - Maria Sibylla Merian

and the Secrets of Metamorphosis. USA 2007.

"Although I want her contributions to science to be recognized, sometimes I think her biggest gift was the

way she lived."

Maria Sibylla Merianista on aika vaikea saada kirjallisuutta käsiinsä, ja vaikka Kim Toddin hänestä kertova teos Chrysalis on niinkin uusi kuin vuodelta 2007, sitä ei saanut mistään vaan jouduin tilaamaan sen kaukolainana Kansalliskirjastosta. Siellä se kuulema sijaitsi varastossa, ja se johtuu siitä, että Maria Sibylla Merian suoritti elämäntyönsä pääosan yli 50-vuotiaana, mikä on ikä, jossa suomalainen yhteiskunta katsoo naisihmisen olevan yhteiskunnan jäsenyyttä ansaitsemattoman ali-ihminen.
 
Tänään sain tuon Kansalliskirjaston kappaleen, ja voi hyvänen aika sentään, millainen kirja! Kunnalliset kirjastot päällystelevät kirjoja muovilla, varmaan hyvästä syystä käyttäjäkuntansa laadun ja määrän huomioon ottaen, mutta olen todennut, että eduskunnan kirjasto ja näköjään myös Kansalliskirjasto pidättäytyvät tästä kirjojen sidosasut peittävästä ja itse asiassa koko kirjat pilaavasta käytännöstä.
 
Minun on ilmeisesti tässä vanhoilla päivilläni tarkastettava käsitystäni amerikkalaisista. Tämä kirja nimittäin on jenkkituote.
 
Tässä on siisti, Kansalliskirjaston kiitettävästi irralleen jättämä päällyspaperi, joka on kenties aiheeseen nähden hiukan tyttömäinen. En oikein ymmärrä, miksi graafiset suunnittelijat haluavat tulkita Maria Sibylla Meriania tyttömäisesti, sillä hän ei ollut mikään tyttö vaan hyvä jätkä. Toisin kuin miespuoliset luonnontieteellisiä kuvia tehneet aikalaisensa, Merian huolehti siitä, että hänen kuvissaan oli luonto eli elämä ja kuolema läsnä - miespuoliset luonnontieteelliset kuvittajat värkkäsivät lähinnä kirjontamalleja tai satukirjakuvituksia tai mitä tahansa ämmällistä, mutta eivät mitään, mikä kelpaisi älyllisille olennoille. Mutta yhtä kaikki, vaikka päällyspaperissa on toivomisen varaa esteettisesti mielessä, en malta olla huomauttamatta, että siinä on silkkipainolla toteutettu kohdelakkaus mattalaminoinnin päällä.
 
Ja sitten...Ja sitten!
 
Tässä on revitty syrjä! Ja aitoa kuivattua kukanlehtimurua sisältävästä paperista valmistetut etulehtipaperit. Ja okranvärisesta paperista erikseen liimaamalla tehty selkää, jossa on punainen metallifoliointi. Itse ylivetopaperi on erikoista, viinilehväkuviolla preeglattua tai martioitua paperia, jonka koholla oleva viivarasteri muodostaa moiré-efektin.
 
Sivut on painettu kellertävälle paperille Cochin-nimisellä kirjaintyypillä. Nicolas Cochin oli 1700-luvulla vaikuttanut ranskalainen typografi, Merianin nuorempi aikalainen. Kuvitus on pääosin mustavalkoisia viivapiirroskuvia, mutta koska en ole vielä aloittanut kirjan lukemista, en osaa sanoa, mistä ne ovat kotoisin, mutta epäilen, etteivät ne ole Merianin omia vaan ehkä jonkun jälkikäteen viivapiirroksiksi kopioimia. Vaikka voivathan ne olla jyrkiksi käsitltyjä etsauksia. Värikuvia on vain kahdeksan sivua, mutta ne eivät onneksi ole ne samat kuvat, jotka kiertävät joka paikassa. (18.2.2013)
 

Maria Sibyll Merian (1647-1717) älysi syntyä kirjanpainajaperheeseen. Painotalon oli perustatanut jo 1500-luvulla suvaitsevaiseen Frankfurtin kauppa- ja kuttuurikaupunkiin Belgiasta katolisten vainoamana paennut kalvinisti. Frankfurtin kaltaisia paikkoja oli harvassa, sillä kolmekymmenvuotinen sota  (1618–1648) oli runnellut Saksaa protestanttien ja katolisten selvitellessä, mikä on oikeaa kristinuskoa. Frankfurt oli periaatteessa luterilainen, mutta sinne oli ajautunut melkoinen määrä kalvinisteja. Vuonna 1628 kaupunginisät päättivät, että kaupunkiin ei oteta enää yhtään kalvinistia eikä kalvinisteilla ollut oikeutta harjoittaa uskoaan julkisesti. Onkin oletettava, että Merianin isä, baselilainen kalvinistisesta Sveitsistä, sai kaupunkilaisoikeutensa tätä ennen. Matthäus Merian sitten nai tämän edellä manitun kirjapainon perustajan pojan tyttären eli työnantajansa tyttären.
 
Painolaitos  julkaisi erityisesti syväpainokuvin kuvitettuja suurteoksia kuten karttakirjoja, kasvikirjoja, kirjoja tutkimusmatkoista yms, kalliita kirjoja varakkaille siis. Kuvitusten tuottamiseen kuparilevyille joko kaivertamalla tai etsaamalla tai sekä että osallistuivat perheen lapset sekä vävyt ynnä joukko oppipoikia. Maria Sibylla kuului isänsä lapsien B-sarjaan - A-sarja olikin jo suurimmalta osaltaan aikuisia.

B-sarjan äiti, Johanna Sibylla Heim, oli vallooni eli kotoisin ranskankielisestä Belgiasta. Hänen kotikaupunkinsa oli kalvinistinen, ja niinpä hänellä lienee ollut samantyyppinen tausta kuin appivanhempiensa perheellä.

Maria Sibylla Merianin isä kuoli, kun meidän Merianimme oli kolmen vanha. Pikkutyttö sai kohtalaisen perinnön. Ja äiti meni vuoden kuluttua uudelleen naimisiin, tällä kertaa taidemaalarin ja -välittäjän Jacob Marrelin kanssa. Vaikka Marrel oli alkujaan kotoisn Saksasta ja palannut takaisin, hän oli opiskelut Alankomaissa Utrechtissa. Marrelilla oli jo epälukuinen määrä lapsia jo edellisestä avioliitostaan, mutta uusi tytär ei mitenkään jäänyt niin sanoakseni lapsipuolen asemaan. Marrelista oli kerrassaan oivallista, että hän oli saanut nyt luonnontieteellisen ja taiteellisen ihmelapsen tytärpuolekseen. Taidetta taiteen vuoksi ei noihin aikoihin ollut olemassakaan, ja Marrelkin kuvitti tulpaaniluetteloa tulppaanimanian kourissa kärisvien Alankomaiden tarpeisiin, ja tällaissa puuhissa isä- ja tytärpuoli löysivät toisensa. Muutenkin Marrelin erikoisala olivat kukka-asetelmat, joita hän höysti hyöntiesillä, ja usein isäpuoli komensikin tytärpuolen ulos etsimään malleja.

Merian onnistui säilyttämään suhteita myös ensimmäiseen perheeseensä, ja kun hän uuden isänsä talossa oppi piirtämään ja maalaamaan, edellisten sisaruspuoltensa talossa hän oppi kaivertamaan ja etsaamaan.

Mutta eipä aikaakaan kun voi kauhistus: Marrel häippäisi. Lähti siis yhtäkkiä taikaisin Hollantiin kera yhden pojistaan. Syytä ei tiedetä, mutta täysin hän ei vaimoaan hylännyt, mutta yhtä kaikki, hän kävi vain harvoin ja luultavasti kuitenkin toimitti vaimolleen ainakin jonkinlaista taloudellsita tukea. Kaikella on kuitenkin puolensa ja puolensa, tässä se, että 12-vuotias Maria Sibylla pääsi maalaamaan kuten hotsitti. Tietenkin vain vesivärein, sillä öljyvärien käyttöön oli lupa vain killan jäsenillä, ja Saksassa kiltojen jäsennyys oli naisilta kielletty.

Yhtenä päivänä Maria Sibylla Merianin ollessa 16-vuotias oven takana seisoi eräs Marrelin oppipojista, joka oli palannut Italaista, missä oli ollut täydentämässä opintonsa. Ja tämän taidemaalari Graffin kanssa Maria Sibylla sitten meni naimisiin. (1.3.2013)

Todd sanoo Maria Merianin olleen täysiverinen tutkija jo 13-vuoitaana. Tosin tästä verrattain luovasti kirjoitetusta teokseesta on vaikea löytää varsinkaan Merianin lapsuudesta tarkkoja vuosilukuja, mutta varmaan niitä ei ole edes löydettävissä. Yhtä kaikki, näille vuosille ajoittuu hänen ensimmäinen havaintonsa siitä, miten joku ötökkä kasvoi munasta toukaksi, kotiloksi ja täysikasvuiseksi perhoseksi, silkkiäisperhoseksi tarkkaan ottaen.

Hyönteisten synnystä alkoi olla 1660-luvulle tultaessa muillakin epäilyksiä. Nimittäin näihin aikoihin asti oltiin eletty siinä Aristoteleen uskossa, että hyönteiset syntyvät itsestään mullasta ja muusta liasta. Jotkut savolaistyyppiset luonteet alkoivat epäillä, että hyönteiset syntyvät useiden muodonmuutosvaiheiden kautta munista, joiden tuotantoon ovat osallistuneet saman elilölajin vanhemmat. Epäilys oli avantgardistinen. Pikkutyttö Merianin kanssa samaa epäilivat mm. Johannes Goedaert (ammatiltaan taidemaalari vailla minkäänlaista luonnonhistoriallista koulutusta), Marcello Malpighi ja erikoinen heppu Jan Swammerdam, joka isän mielestä tämän olisi pitänyt ryhtyä johonkin kunnon ammattiin kuten lääkäriksi eikä tappaa aikaansa viiltelemällä auki hyönteisiä.

Tässä Toddin kirjassa on pari kuvaa Swammerdamin vasta vuonna 1758 ilmestyneestä kirjasta Book of Nature. Kuvat esittävät päivänkorennon rakennetta sisälmyksineen, jotka Swammerdam oli kaivanut esiin erittäin pikkutarkasti. Toddin kirjan ulkopuolelta huomautan, että kuvat kuuluvat siihen lajiin, josta tänä päivänä käytetään graafisessa sunnittelussa nimitystä räjäytyskuva. Ilmeisesti nämä Swammerdamin kuvat ovat ensimmäisiä tätä lajia, vaikka osia ei olekaan nykyisten rajäytyskuvien tapaan eroteltu täysin irti toisistaa vaan vain ikään kuin vedetty eläimestä ulos ja vaikka jotkut osat on piirretty vain karusti kokonaiskuvan viereen osoittamatta modernin räjäytyskuvan tapaan, miten ne tarkasti ottaen asettuvat kokonaiskuvaan.

Todd ei ilmaise aivan niin tarkaan kuin minä toivoisin, ovatko nämä kuvat itsensä Swammerdamin kaivertamiakin vai eivät. Kuvatekstissä lukeee: "Engravings of a mayfly from the English translatioin of Jan Swammerdam's Book of Nature, 1758." Sen sijaan nykyisten tekijänoikeussäädösten mukaan se on oikein selvästi präntättynä, kuka on ottanut valokuvan näistä kuvista…Eikä ole edes kaksinen valokuvaaja, tämä valokuvaaja nimeltä Mark Fritch, sillä kuvat ovat epätarkkoja. Niin epätarkkoja, ettei näistä nyt näe, ovatko nämä varmasti kuparikaiverruksia eli viiva ei erotu. No, vikaa voi olla myös kuvan painokuntoonkäsittelijässä. Mutta se sentään näkyy, että kuvissa on hämmästyttävän selkeä syvyysvaikutelma, joka on kuparikaiverrusmenetelmällä vaikea toteuttaa. Eli enpä ihmettelisi, jos joku säntillinen tieteellisen kuvituksen historioitsija joskus saisi selville, että näiden mainittujen kuvien tummimmat osat on ruohittu mezzotinttoina tai syövytetty akvatinttoina. Vaikka off set -painokuvan rasteripiste aina sotkee tällaisia asioita, hyvällä tahdolla ja jonkinlaisella ammattitaidolla kuvaan olisi saanut kyllä näkyviin alkuperäiskuvien tekniikan paremmin.

Ja se tekniikka olisi nyt ollut oleellisempi kuin vaikkapa tieteellinen sisältö, sillä nämä näyttäisivät olevan erittäin taitavastit tehtyjä, ja nimenomaan sävyerojen erottelun eli valo-varjo -efektien luomisen kannalta. Väitän, ettei näitä saa näin hyvin esille millään nykyisellä, ihmiskäden puuttumista tarvitsemattomalla tekniikalla, ja Todd, vaikka arvostankin tätä kirjaa, on nyt pahasti missannut pointin, tai ainakin valokuvaaja tai kuvankäsittelijä.

Juuri tuota Swammerdamin kirjaa ei ollut vielä olemassa Merianin tyttövuosina, mutta oli koko joukko muita uusia luonnontieteellisiä kirjoja, joihin Merian pääsi paitsi sukupuoleensa myös ikäänsä nähden poikkeuksellisen hyvin käsiksi. Nimittäin hänen isänsä suku sattui julkaisemaan näitä kirjoja, ja se tuotti niitä vieläpä Frankfurtissa, jossa pidettiin maailman merkittävimpiä kirjamessuja. Luultavasti Merian on päässyt velipuoltensa mukana joskus kirjamessuillekin.

Eräs merkittävä hänen isänsä suvun painosta vuosien 1650-1655 välillä julkaistu teossarja oli Johann Jonstonin luonnontieteellinen ensyklopedia. Jonston mainitsee siinä mm., että maanviljelijät ovat havainneet hyönteisten munia puissa. Siitä, miten nämä munat ovat puihin päätyneet, hän kuitenkin toteaa, että ne ilmaantuvat luultavasti siten, että märkien kausien jälkeen aurinko alkaa paistaa kosteuteen, mistä syntyy hyönteisten munia.

Naimisiin mentyä ja ensimmäisen tyttären synnyttyä Merian perheineen muutti Nürnbergiin, mistä hänen miehensä Graff oli kotoisin. Molemmat puolisot osallistuivat elannon hankkimiseen kuvien tekemisen saralla, ja Merianin osuus oli esimerkiksi piirustustuntien antaminen paikkakunnan silmäätekevien tyttärille. Nûrngergissä syntyi Merianin ensimmäinen kirjakin. Tosin hän jakeli sen kuvia myös irtolehtinä ja pienempinä nippuina, mutta joka tapauksessa tämä Kukkakirjana (1675) tunnettu teos osoittautui menestykseksi. Merianin puoliso kirjoitti siihen ylistävän esipuheen. Mutta kuviaan Merian joutui markkinoimaan sillä, että niitä voi käyttää vaikkapa koruompelumalleina. Pääosassa kuvissa olivat siis kukat, mutta niissä oli ikään kuin koriste-elementteinä, vähän kuin hänen isäpuolellaan, hyönteisiä.

Hyönteiset muodostuivat koko ajan suuremmaksi osaksi Merianin elämää. Kuvissakin hyönteiset päätyvät pääosaan, ja kasvin osa on olla esitys sitä, mitä kyseinen hyönteinen söi. Merain julkaisi Toukkakirjansa nürnbergiläisen runoilija Arnoldin runollaan höystämäna vuonna 1679. Tätä teostaan Merian meni myymään vallan Frankfurtin kirjamessuille.

Vuonna 1681 Marrel, Merianin isäpuoli, kuoli. Tämä merkitsi sitä, että hänen äitinsä jäi yksin. Merian kokosi lapsensa ja ötökkänsä ja läksi Frankfurtiin. Hänen sisarpuolensa Sara oli sortamassa hänen äitiään perinnönjaossa. Merian nosti oikeusjutun häntä vastaan ja voitti. Hän pani täyäntöön suunnitelmansi uudesta hyönteiskirjasta eikä palannut Nürnbergiin enää koskaan.

Merian siis jätti miehensä. Syytä ei tiedetä. Todd epäilee makuukamariongelmia, semminkin kun Merianilla oli aikakauden naiseksi hämmästyttävän vähän lapsia, vain kaksi tytärtä. Ja että Merian halusi enemmän vapautta, ja varmaan näin onkin. Hänen miehensä ja ystävänsä Nürnbergissä vaikuttavat tämän teoksen valossa kuitenkin kohtalaisen supportiivisilta.

Meidän aikoinammehan pakkausteollisuus syytää hirveät määrät kaikenlaista purkkia ja purnukkaa, jotka varsinaisen käyttönsä jälkeen kelpaavat hyvin hyönteisten kasvattamiseen, mutta näin ei ollut 1600-luvulla. Missä Merain säilytteli muniaan, toukkiaan, kotiloitaan? Enpä ihmettelisi, jos jossain vaiheessa koko serviisi olisi ollut toukanruokkimiskäytössä niin, että huushoolista ei ehkä ole ihminen löytänyt juoma-astiaa itselleen. Sitä paitsi ainakaan minun sisareni ötökät eivät aina pysyneet niille varatuilla alueilla. Jotkut madot voivat olla hämmästyttävän nokkelia, kun ne alkavat aprikoida - mielestäni perusteellisesti - että maailma niille lebesraumiksi varattujen purkkien ulkopuolella on aika paljon mielenkiintoisempi kuin sisäpuolella. Ja ilmanpääsyhän purkkeihin pitää jotenkin taata. En ole varma, oliko Merianin aikoihin käytössä minkäänlaisia sellaiasia verkkomateriaaleja, joita ötökät eivät olisi saaneet pistetyksi poskensa.

Lisäksi tekisi mieleni mainita, että vaikka hygieniakäsitykset ja ylipäätäänkin käsitykset ällöttävästä ja miellyttävästä ovat noista ajoista muuttuneet, Merian on muistiinpanossaan päivitellyt, että kotiloista kuoriutuu joskus aivan muuta kuin mitä odottaisi, esimerksiksi kärpäsiä. Eli toukkiin muni milloin mikäkin loiseläin ja imi isäntänsä tyhjiin omaksi edukseen pärähtääkseen sitten ilmoille tuon kotilon suojista. Joskus kuulema loiset kuorutuivat ulos vielä liikuvan toukan ihon läpi, mikä ei liene ollut 1600-luvullakaan mukavaksi määritelty näky vaikkapa päivällispöydässä.

Toinen Toukkakirja ilmestyi vuonna 1683.

Mutta maailma ei ollut muuttunut uskonnottamksi. Kun kolmikymmenvuotisesta sodasta oli kulunut riittävästi aikaa, uskonto nousi taas uudella tavalla esiin. Tällä kertaa painopiste oli henkilökohtaisessa uskonnollisessa kokemuksessa. Eli syntyi pietismi. Tämä kosketti Merianiakin. Hänen veljensä Caspar oli liittynyt hollantilaiseen liikkeeseen nimeltä lapidistit, ja hänen innoittamanaan Merian pakkasi äitinsä, tyttärensä ja toukkansa kärryihin ja lähti kohti pohjoista ja lapadistien luostarimaista Wiewertin yhteisöä. Caspar tosin ehti kuuolla, ennen kuin Merian perheineen saapui Wiewertiin.

Epäilemattä Merianilla oli uskonnollisiakin motiiveja, mutta luultavasti hän tarvitsi myös uudenlaista sosiaalista tukea, ja hän arveli saavansa sitä tästä yhteisöstä, johon oli kuulunut - nyt jo toisin vainaa - aikaan maailman suurin naispuolinen nero, Utrechtin tähti, filosofi, kielinero ja kuvataiteilija Anna Maria von Schurman. Schurman oli sitäpaitsi kuulunut samaan kiltaan kuin Merianin isäpuoli Marrel, eli edistyksellisessä Hollannissa naiset saattoivat saada kiltajäsenyyden. Tosin Schurman oli lapadisteihin liittyessään nimenomaan luopunut opillisista harrastuksistaan ja julistanut ne kohdallaan turhamaisuudeksi.

Lapadisteilla oli oma kolonia Hollannin siirtomaassa Surinamissa Etelä-Amerikassa. Ihmiset palasivat sieltä sairaina ja laihoina ja saivat osakseen arvostelua kestävyyden puutteesta, mikä ilmaistiin rangaistuksena siten, että he joutuivat Wiewertiin palatuaan asumaan vierasmajoissa.

Meriani aviomies kävi vaatimassa vaimoaan takaisin kotiin Wiewertistä. Yhteisö kohteli häntä tylysti eikä edes päästänyt sisään. Mutta ei huolta, ennen pitkää Graff itse vaati avioeroa ja meni heti uudelleen naimisiin.

Merian vietti Wiewertissä hyönteisiään kasvatellen yhteensä kahdeksan vuotta. Yhteisössä alkoi kuitenkin ilmetä ongelmia. Monet vaativat takasin omaisuutta, joka yhteisöön liityttäessä oli pitänyt sille luovuttaa, ja lähtivät pois. Äitinsä kuoltua Meriankin keräsi tyttärensä ja toukkansa ja lähti hänkin, tällä kertaa Amsterdamiin.

Amsterdam oli Euroopan kaikenlaisen toiminnan suurin keskus. Siellä oli vaurautta ja siellä oltiin edistyksellisiä, siellä oltiin kiinnostuneita kaikesta uudesta, etenkin sellaisesta, millä oli mahdollista tehdä rahaa. Se oli myös taiteen keskus.

Etenkin muotiin olivat tuleet kuriositeettikabinetit, nykyisten museoiden edeltäjät, joihin varakkaat keräsivät maailman ihmeitä. Merian onnistui nopeasti vakiinnuttamaan asemansa etenkin luonnonhistoriallisista objekteista kiinnostuneiden piireissä, sillä näissä piireissä haluttiin myös dokumentoida kuviksi nämä ympäri maailmaa kerätyt luonnon ihmeet.

Mutta oli niitä muitakin keräilijäpiirejä. Jotkut keräilivät vanhoja esineitä ja saattoivat mennä siinä puhassa jopa konkurssiin. Näin näin oli käynyt hiukan ennen Merianin kaupunkiin saapumista Rembrandt van Rijnille.

Perehtyessään kuriositettikabinettien sisältöihin Merian havaitsi pettymyksekseen, että varsinkaan hyönteisten kohdalla kokonaiskuva jäi puutteelliseksi. Kaikkia metamorfoosin vaiheita ei ollut saatavailla eikä näytetty tietävän, mitä toukat söivät.

Siispä Merian päätti hankkiutua tiedon lähteille. Hän ryhtyi maailman ensimmäiseksi naispuoliskeksi tutkimusmatkailijaksi ja alkoi valmistella matkaa Surinamiin, jonne siis jo lapadisteilla oli ollut suhteita. Mukaan hän otti nuoremman tytärensä, 21-vuotiaan Dorothean. Vanhempi olikin siinä jo mennyt naimisiiin ja tuli sittemmin itsekin lähteneeksi Surinamiin, tosin miehensä työn tähden ja kauan sen jälkeen, kun äitimuori oli sieltä jo palannut. Itse Merian oli lähtiessään eli vuonna 1699 52-vuotias. Yleensä tutkimusmatkailua pidetään nuorille miehille sopivana puuhana.

Merian joutui ottamaan lainaakin, mutta hän myös myi töitään. Hän ilmoitti sanomalehdessä, että hänellä oli kaupan 255 maalausta. Kiinnostavinta tässä tiedossa on, että jo 1600-luvun lopussa Amsterdamissa oli sanomalehti, jossa saattoi ilmoittaa.

Merian tyttärineen vietti Surinamissa hiukan vajaa kaksi vuotta, ja Merina sairastui siellä kuten niin monet Wiewertin lapadistitkin olivat tehneet. Mutta hän sai kerätyksi riittävästi materiaalia uuteen kirjaan, joka tunnetaan Surinam-kirjana. Merian julkaisi oman laitoksensa vuonna 1705, mutta muitakin laitoksia on sittemmin syntynyt sen pohjalta. Kaikista kuvista Merian oli tehnyt akvarellimallit, joiden mukaan yhdellä värillä painetut kuparikaiverrukset (tai etsaukset) piti värittämän käsipelissä vesivärein. Merian ei kaivertanut itse laattoja - hän oli siihen liian huonossa kunnossa. Hän palkkasi kaivertajat, mutta ilmeisesti myös Dorothea osalistui työhön.

Esimerkiksi Anto Leikolan Nurmisen säätiölle tekemässä kirjassa Norsusta nautilukseen on kuvia vuoden 1726 laitoksesta, ja kuvatekstissä kuvat ilmoitetaan Merian tekemiksi. Esipuheessa Juha Nurminen kuitenkin väittää (s. 10), että tässä kirjassa Norsuta nautilukseen on kuvia Merinin Surinam-kirjan vuoden 1705 alkuperäisteoksesta. Kuvaluettelon mukaan kuitenkin kaikki Norsusta nautilukseen teoksen Merianin kuvat ovat vuoden 1726 laitoksesta. Ja se siis ei ole alkuperäinen Merianin Surinam-kirja.

Osa vuoden 1726 version kuvista onkin aitoja, mutta osa ei ole. Alkuperäisitä kuparipiirroksista osa on väritetty niin väärin, että hyönteisiä ei voi tunnistaa. Tämä johtuu osin siitä, että kuvien käsinvärittämisen malleiksi enää ollut saatavilla Merianin akvarellimalleja.

Kertomus Surinam-kirjan korruptoitumisesta pitää Toddin mukaan aloittaa vuodesta 1717, jona Merian kuoli. Jo aiemmin Pietari Suuri oli matkaillut Amsterdamissa muka tuntemattomaksi pukeutuneena hakemassa inspiraatiota Venäjän kehittämiseen, ja jo tuolloin hän oli kiinnittänyt huomota Merianin tuotantoon. Nyt perikuntaa lähesty Pietarin avustaja, syntyjään skotti, Robert Areskin, tarkoituksenaan ostaa tavaraa Pietarin uuteen nimikkokaupunkiinsa perustamaansa kuriositeettikabinettiin. Areskin osti suuren määrän Merianin näyttäviä akvarelleja tsaarin kokoelmiin ja luonnoskirjan omiinsa - hänellä nimittäin oli muodikaasti omakin kokoelma (jonka tsaari osti senkin, kun Areskin kuoli).

Mutta kuinka ollakaan, samalla tehtiin kaupat myös Dorotheasta ja tämän toisesta aviomiehestä taiteilija Georg Gsellistä. Nämä lähtivät jo vuoden sisällä Merianin kuolemasa uusioperheineen tulevaan Venäjän mallikaupunkiin. Lähtiessään Dorothea myi Surinam-kirjan laatat Johannes Oosterwyk-nimiselle kustantajalle. Ja kahden vuoden kuluttua ilmestyikin teos, jossa oli näitä lattoja, mutta myös joitain muita. Kirjaa kaupiteltiin Merainin Surinam-kirjana.

Osa noista alkuperäiseen kirjaan kuulumattomistakin laatoista on Merianin käsialaa. Hän oli suunnitellut tekevänsä Surinamista keräämänsä aineiston perusteella myös matelijakirjan, ja osa noista Oosterwykin laitoksen aiempaan kirjaan kuulumattomista kuvista on tätä varten tehtyjä. Osa laatoista on alkuperäisestä kirjasta Merianin hylkäämiä, kun taas osalla ei ole Merianin kanssa mitään tekemistä. Laatat jatkoivat matkaansa ja päätyivät Peter Grosselle, joka julkaisi jälleen uuden laitoksen, edelleen hiukan korruptoituneemman. Ja niin edes päin ja niin edespäin. Kaikki myöhemmät laitokset myivät paremmin kuin alkuperäinen. Tuo Nurmisen säätiön omistama ja Norsusta nautilukseen-teoksen kuvittamisessa käytetty Surinam-kirja lienee tämä Grossen laitos vuodelta 1726.

Yksi vuoden 1705 alkuperäiseen Surinam-kirjaan kuulumattomista kuvista on Norsusta nautilukseen -kirjaankin, sivulle 112, painetu koko sivun kuva. Toddin mukaan kyseinen kuva ei ole Merianin. Todd perustelee tätä sillä, että kuvassa on muodonvaihdoksen vaiheet numeroitu. Tätä Merian ei periaatteessa tehnyt koskaan, joten mksi olisi tehnyt poikkeuksen tähän yhteen ainoaan kuvaan? Toisena syynä Todd maitsee sen, että mittasuhteet ovat aivan keturallaan. Palmussa kiipeää puolen palmun korkuinen toukka, etualalla on jättiläsikuorianen, ja sammakon muodonvaihdosten kokoerot on sotkettu.

Itse lisäisin vielä kolmannen tekijän, ja se on tasaiset viivaraasteripinnat, siis sellaiset pinnat, joissa on vain tasaista pintaa lyhyellä viivanpätkärasterilla. Merian ei ole käyttänyt moista missään (muualla). Hän käytti pitkää, muotoa noudattavaa viivoitusta, eikä sitäkään tasaisina, ikään kuin taustamaisina pintoina.

Koska meillä Savossa pittää aena eppäillä, eppäilen, ettei Norsusta nautilukseen -kirjan sivun 136 kuva myöskään ole Merianin, vaikka niin väitetään. Kuva, kuten kaikki Norsusta nautilukseen -kirjan kuvat, on kuvaluettelossa mainittu vuoden 1726 versiosta kotoisin oleviksi. Kuvassa itsessäänkin lukee Maria Sibylla Merian, mutta entäs sitten? Olen käynyt Wienin Graphische Sammlungin näyttelyssä, jossa oli kokonainen huone katosta lattiiaan vuorattu Dürerin jäniksillä, osassa huolellisesti piirretty AD-monogrammi.

Arvaukseni perustuu viivaan, joka ei ole Merainin viiva, ei, vaikka Merian ei itse Surinam-kirjansa lattoja kaivertanut. Mutta hän valvoi niiden valmistusta. Viiva on liian suurpiirteinen, jos sallitte, ja pikemminkin etsaus- kuin kuparikaiverrusviiva. Lisäksi viiva vaihtelee kuvan sisällä enemmän kuin Merianin viiva yleensä (vrt. lehvät ja iso perhonen ja kotiloituva toukka). Siinä on myös väritys, jota en oikein usko, että Merian olisi hyväksynyt. Päälle nimittäin on sotkettu valkoista, eikä se vastannut tuon ajan akvarelli-ihannetta (eikä vastaa nykyistäkään), johon Merian oli erittäin hyvin perehtynyt. Ennen kaikkea sommitelma on Merianin sommitelmaksi kerrassaan väkinäinen = renkaaksi väännettu oksapari.

Mutta se oli vain savolainen arvaus, ja kun savolaiset puhuvat tai kirjoittavat blogia, vastuu on aina viestin vastaanottajalla…

Niin, Dorothea se sitten otti ja lähti Pietariin. Hän oli syntynyt Nürnbergissä toukien, kotiloiden ja maalaus- ja kaiverrustyökalujen sekaan ja muuttanut niiden kanssa Frankfurtiin, molemmat vilkkaita kauppakaupunkeja. Sitten hänet olis siirretty hihhuliyhteisöön Hollantiin maaseudulle. Sitten hänet toimitettiin viettämään nuoruuttaan maailman metropoliin Amsterdamiin. Hän jatkoi äitinsä kanssa alkeellisiin ja epäterveellisiin oloihin Etelä-Amerkkaan. Nyt hänellä oli jo toinen aviomies menossa, ja lapsia oli omasta ja miehen edellisestä perheestä yhteisten lisäksi. Joten kun hän saapui keskeneräiseen kaupunkiin, jossa kadutkin vielä päättyivät tyhjään, kylmälle pohjoiselle suolle, hän tuskin vaivautui hätkähtämään. Hän vain meni rauhassa töihin Pietarin Kunstkameraan, missä hänen tehtävänsä oli järjestää näyttelyitä ja dokumentoida esineet vesiväritöiksi. Toddin mukaan hän oli maailman ensimmäinen nainen, jolta oli koskaan tilattu tällaista työtä.

Itselleni juolahtaa kyllä mieleen kysyä, minkä verran suoranaisia näyttelysuunnittelijoita oli tätä ennen olemassa minkään sukupuolen edustajissa. Tämä on kauhistuttava ajatus: Dorothea Gsell saattoi olla maailman ensimmäinen näytelysuunnittelija ja -graafikko.

Hänen miehensä puolestaan maalasi mm. Pietarin ja Paavalin katedraalin freskot. Mutta kyllä hänkin pääsi osallistumaan Pietarin suurisuuntaisiin eläimistön dokumentoinnin hankkeisiin. Joskus vuonna 1734 oli Keisarilliseen akatemiaan pullahtunut valas, ja taidemaalasi Gsell oli kuulema komennettu maalaaman tämä 'kala' heti paikalla.

Vaikka tämä Toddin teos Chrysalis kuuluu hiukan epämääräiseen genreen creative non-fiction, tämä on silti paras kirja, jonka olen lukenut kolmeenkymmeneen vuoteen. Vastaavat lukukokemukseni ovat siis peräisin nuoruuteni vuosilta. Toki tämä kirja osui käsiini melko sopivaan aikaan. Nythän yhteiskunta yrittää osoittaa minulle paikkaani aika rajulla otteella, ja kuten sanottua, olen oikeastaan ajatellut olla sopeutumatta. En usko menestyväni kuten Maria Sibylla Merian, mutta onpahan hänessä esikuvaa kaikille maailman yli 50-vuotiaille naisille. Varsinkin loppua kohti itkeminen häiritsi hiukan lukemista, sillä tämä on niin hieno sidos, että tämä piti siirtää aina hyvin suojaan suuremmilta kyynelehtimisiltä.

Jo heti tämän kirjan luettavakseni saatuani totesin sen sidosasusta, että minun on luultavasti tarkastettava käsityksiäni amerikkalaisista. Lisäksi näytän joutuvan muuttamaan käsityksiäni myös venäläisistä. Nimittäin vaikka Merianin käsikirjoitukset olivat hautautuneet Pietarin tiedeakatemian kirjaston syövereihin, jo 1974 Neuvostoliitossa otettiin faksimilepainos viidestäkymmenestä Merianin vesivärikuvasta. Tosin eppäilen laatua, mutta minä nyt savolaisuuttani eppäilen kaikkea. Kaksi vuotta myöhemmin akatemia painatti faksimilen koko luonnoskirjasta yhdessä tekstin transkription kanssa. 1980-luvun alussa julkaistiin vielä faksimile Surinam-kirjasta vuoden 1705 tekstein ja Windsorin kokoelman vesivärimaalauksin. Viimeksi mainittu sisältää myös kasvien ja eläinten lajit modernein tieteellisin nimin. (2.3.2013)