Mitä menneisyydestä pitäisi korjata?

Huhtala-Fiskars, Anna-Liisa & Uusi-Rintakoski, Jarmo. Suuri virta. Matkalla Kiinan kääntöpuolella.  BoD Saksa 2015

Kuun pimeä puoli. Venäjä 2012-2016.

Tshernobylin babuskat. Morris, Holly & Bogart, Anne. 2015.

H menetti taannoin vähän mielenkiintoaan meidän Kiina-kirjahankkeeseemme, kun hän havaitsi, että jotkut olivat jo kirjoittaneet meidän kirjamme, nimittäin Anna-Liisa Huhtala-Fiskars ja Jarmo Uusi-Rintakoski teoksen nimeltä Suuri virta – Matkalla Kiinan Kääntöpulolelle.

Huhtala-Fiskars ja Uusi-Rintakoski toisaankin viivähtelevät samoissa paikoissa kuin mekin eivätkä heitä kiinnosta turistikohteet. Kirjassa on esimerkiksi paljon puhetta Chongqingista ja Xiahestä. Mutta heidän asenteensa on aika toinen. He kittaavat koko ajan kahvia, vaikka sitä ei edes Kiinasta juuri saa, ja he onnistuvat aika hyvin kiinnittämään huomionsa kaikkeen negatiiviseen. Kulttuuri ei heitä kiinosta, ja esimerkiksi Luoyangista he sanovat, että siellä ei ole mitään paitsi pioneidenkukinta-aikaan pioninkukkia, mutta tosiasiassa siellä ovat näyttävät Luyangin buddhalaiset luolat. Ne ovat kyllä turistinähtävyyskin, mutta lähinnä kiinalaisille itselleen.

Kirjan sävy on resignoitunut. Pariskunta on kiertänyt Kiinaa niin, että herrapuoli oli 48-vuotias ensimmäisellä Kiinan reissullaan ja viimeisellä täytti 60. He surevat kirjassa vanhettumistaan ja sitä, että Kiinasta ei jotenkin ole tullut sitä, mitä piti, että se ei ole niin kiinnostava kuin pitäisi.

Olen tietenkin tässä oman elämäntilanteeni takia joutunut miettimään menneisyyttä ja sitä, että olisiko jotain voinut muuttaa ja olisiko sitten käynyt paremmin.

Juuri siinä oman Mustan Joutseneni (tapahtuma, jonka ei pitäisi olla mahdolinen tässä maailmassa) jälkeen luin Talibin teoksen samasta aiheesta. Siinä todettiin, että asialla on traagista spekuloida, sillä jos Yhdysvaltain lentokoneissa oltaisiin otettu käyttöön sellaiset turvallisuuskäytännöt kalliine laitteineen, jotka olisivat estäneet nine-elevenin, olisivatko ihmiset olleet tyytyväisiä? Eiväthän he tietäisi, miltä oltiin pelastuttu. Päinvastoin Talib arvelee, että noiden laitteiden ajamisesta vastannut henkilö olisi luultavasti päätynyt yleisen kritiikin takia itsemurhaan, kun häntä oltaisiin syytetty kalliiden laitteiden asennuttamiseesta ja lentolippujen kallistumisesta yms.

Televisiossa menee paraikaa venäläinen sarja Kun pimeä puoli. Sinä päähenkilö joutuu vakavaan onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen aivonsa siirtyvät vuoteen 1979 ja hänen isänsä kroppaan. Menneisyydestä käsin hän onnistuu muuttamaan joitain asioita nykyisyydessä, mutta luulisin, että hän joutuu vielä kohtaamaan Talibin dilemman.

Ja mikä sitten on hyvä? Miltä pitää välttyä? Televisiosta tuli muutama ilta sitten Holly Morrisin ja Anne Bogartin dokumentti Tshernobylin babuskat. Se kertoo Tshernobylin ydinvoimalan räjähdyksen jäljiltä ihmisasumiseen kelvottomalle alueelle takaisin muuttaneista mummoista, joiden elämässä ei ole mitään vikaa. Kaikki mittarit piipittävät alueella tappavia lukemia, mutta viranomaiset joutuvat myöntämään, että ne, jotka palasivat takaisin vanhoihin koteihinsa kielloista huolimatta elävät vanhemmiksi kuin evakuoidut.

Niin että menepä nyt sitten sanomaan, mikä on hyvä ja mikä ei...Suo siellä, vetelä täällä.

 

Ja mitä Kiinaan tulee, ainoa kelpo tapa puhua vaikkapa nyt Suuresta harppauksesta on se, jota Arto Luukkainen, Alfa-TV:N Dosentti, noudatti sanoessaan siitä, että "tekivät sellä samovaarimasuuneita ja sulattivat niissä lusikkansa". Kun saisi itse pidettyä yllä samaa asennetta suhteessa näihin oman elämänsä edesottamuksiin. (10.6.2016)