Miten taiteilija menestyy?

...kas siinä pulma.

Eilen tuli täyteen taas yksi etappi: heitin pois rikkoutuneina ensimmäiset sukat, jotka olin virkannut äidin pitsiliinoista purkamistani langoista. Pistin sukat uuniin. Ne ovat siis hyödyksi vielä kerran tuonnempana, kun niillä lämmitetään taloa.

Muutama päivä sitten oli Hesarissa juttu siitä, miten taitelijan pitää olla läsnä New Yorkissa, jos aikoo menestyä siellä. En uskonut jutusta sanakaan. Kukaan ei menesty taiteilijana pelkästään sillä, että majailee jossain taiteilijaresidenssissä vuoden.

Taiteilija ei menesty tietenkään silläkään, että tekee maalauksia tms. Noiden tuotosten kun pitää muuttua teoksiksi. Joudun usein oikein pidättämään kieltäni, kun kuulen mistä tahansa kuvataiteellisista tai miksei kirjallisistakin töistä puhuttavan teoksina. Minunkaltaiseni vanhan heideggerilaisen mielestä taiteelliset tuotokset eivät ole sellaisinaan teoksia vaan muuttuvat teoksiksi vasta tarkalleen sellaisen prosessin kuluessa kuin Heidegger kuvaa. Ja vaikein juttu on se, että työn muuttuminen teokseksi edellyttää, että jotkut alkavat vaalia sitä teoksena. Eikä tämä joku voi olla työn tekijän äitimuori.

Olen ihmetellyt – minullahan on tapana ihmetellä toinen toistaan typerämpiä asioita – miksi vaikkapa nyt paikkakuntamme valtalehti Savon Sanomat kirjoittaa aika vähän kuvataidekritiikkiä. Meneillään olevista näyttelyistä ei juuri ole kirjoitettu. Ne on kyllä listattuna meno-palstalle, ja näyttelyitä on näillä main kieltämättä aika runsaasti.

Toki on niin, että media on luvattoman usein kautta modernismin historian ollut väärässä. Lehdistö ei siis ole se taho, joka voi määrätä, mistä taiteellisesta tuotannosta tulee teoksia. Toimittajat ovat olleet avainasemassa nostamassa taidetta pysyvästi jalustalle todella harvoin. Äkkiä ei tule mieleen kuin Wien 1900-luvun alussa, ja sitten Yhdysvallat 50-luvulla, kun abstraktia ekspressionismia nostettiin kansalllisena projektina maailman taiteen eturintamaan ikään kuin merkiksi toisen maailmansodan voitosta. Wienin tapauksessa tulos taiteen ja lehdistön vuorovaikutuksesta oli mitä hedelmällisin, mutta amerikkalaisten projketista tuli ruumiita, kun julkisuusmyllyyn ajetut taiteilijat, joilla oli takanaan vaikea henkilöhistoria, kuolivat julkisuusmyllyyn. Niin kuin nyt Mark Rothko, ja ehkä näin voidaan sanoa myös Jackson Pollockista.

Siispä media pyrkii olemaan nykyisin aika maltillinen.

Jos nykytaiteen historiaa aina modernismista lähtien tarkastelee sillä silmällä, mitä muuta taiteilijat ovat uransa kehkeytymiseen tarvinneet kuin oman lahjakkutensa ja viestinsä, aika usein välttämätön kumppani on sitoutunut galleristi ja (tämän myötä tai muuta kautta) vakiintuneet keräilijät. Nykyisin tulevat lisäksi kuraatorit ja museokokoelmien hankkijat.

Ja vaikeaa se on… Ja suuren yleisön ulottuville kuvataidetta on jokseenkin mahdotonta saada, kun lehdistö on omaksunut tuon – kylläkin historian valossa perustellun – varovaisen kannan.

Kirjallisuudessa on joukko palkintoja, jotka nostavat teoksia ja tekijöitä esiin. Lisäksi kirjailijoita nostaa esiin se, jos he onnistuvat hankkiutumaan jotenkin huonoihin väleihin joidenkin kilpailevien, vanhaa kantaa edustavien mielipidevaikuttajien kanssa. Välien ei tarvitse olla edes kovin huonot, kun niistä jo koituu mahtavaa nostetta.

Minähän en lue muotikirjailijoita. Jos suuri yleisö jo lukee joitain teoksia, ne kirjat eivät enää minua kaipaa, tämä on näkemykseni, ja varsinkin, jos kirjailija saa osakseen pelkkää suitsutusta, minä en koske hänen teoksiinsa tikullakaan. Niinpä en ole lukenut eläessäni yhtäkään Sofi Oksasen teosta enkä luultavasti tule lukemaankaan. Venäläinen Ljudmila Ulitskaja on ollut vähän rajatapaus. Kaikki venäläisen kirjalisuuden lukijat ovat kehuneet häntä, mikä on siis minusta rasite, ja sitäkin suurempi, kun hänet mainitaan jopa venäjän kielen alkeisoppikirjassani. Mutta olen kuullut, että hän olisi jotenkin edes hitusen ollut vastatuulessakin kotimaassaan. Mutta vain hitusen, sillä hän on toki saanut kaikki mahdolliset venäläiset kirjallisuuspalkinnot. Hänellä on ollut myös ulkomainen vaalija. Tämä sattuu olemaan eräs saksalainen journalisti, ja sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, tämän ansiota on Ulitskajan maine Euroopan puolella.

Tänään alennuin tarttumaan Ljudmila Ulitskajan romaaniin nimeltä Daniel Stein.

Elävien kirjailijoiden ranking-listallani on ykkösenä David Grossman. Hänen problematiikkansa on hyvin israelilaista, myös niiltä osin, kun hän tarkastelee yleismaailmallisia asioita kuten taiteen merkitystä. Ytimessä on aina kirjojen päähenkilöiden kamppailu erilaisten kansallisten vastapuolien kanssa, mutta tavalla, jolla kuitenkin on annettavaa kenelle tahansa lukijalle, joka on hankauksissa ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Yksi 'vastustaja' Grossmanin teoksissa on toistaiseksi loistanut poissaolollaan. Nimittäin Neuvostoliitto/Venäjä/kommunismi. Tämä kiinnittää huomiota, sillä kaikki mahdolliset muut tahot kyllä ovat esillä. Tämän puutteen korjaa nyt sitten tässä Daniel Stein-kirjassaan Ludmila Ulitskaja, venäjänjuutalainen biologi, joka joutui kirjailijaksi saatuaan tutkijan pestistä potkut, kun ole levittänyt samizdat-kirjallisuutta.

Olen yli 500-sivuisessa kirjassa menossa vasta sivulla 85, joten en uskalla vielä paljaon lausua, mutta Ulitskajaa ja Grossmania näyttää yhdistävän se, että he eivät tuomitse vastapuolia. Grossmanhan sanoo, että kenestä tahansa voi kasvaa esiin 'natsipeto', ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että Ulitskajan mielestä vahva ideologinen sitoutuminen voi olla suuri yksilöpsykologinen siunaus, varsinkin, jos säilyttää kykynsä valottaa asioita myös vastapuolen kannalta, mutta voi se olla suuri tappiokin, jos ideologia sokaisee kaikelta muulta kuin omalta oikeassaolemiselta. Eikä tämä riipu siitä, mikä ideologia tai uskonto on kyseessä.

Koska kirja on kirjoitettu ikään kuin kokoelmana kirjeitä, nauhoituksia ja romaanin eri henkilöiden muistiinpanoja yms, tässä näkyy jo vajaassa sadassa sivussa, miten henkilöt kehittyvät persoonina vuosikymmenten saatossa eli holokaustista nykypäivään. (12.7.2017)