Muistoja Kirjakylä-lehdestä

Hauskin kausi elämässäni oli se, kun tein Sysmän kirjakylän tiimoilta lehteä, jolla ei ollut nimenä kuin graafisia erikoismerkkejä.

 

Sitä paitsi opin sen yhteydessä yhteiskuntamme kategorisointi-

järjerjestelmistä paljonkin, esim. siitä, että jotkut asiat voivat olla sekä työ että harrastus, mutta jotkut eivät voi olla kuin bisnes, tuottivatpa ne ns. voittoa tai eivät.

Lehdellä ei ollut nimeä, vaan logo oli koottu graafisista erikoismerkeistä. Rahaa siihen ei ollut, mutta myytiin muka ilmoituksia sen verran, että saatiin painokulut peitettyä. Paperin olin kerjännyt StoraEnsolta halvalla, ja se oli Ensolux Cream 90g/m2, kerman värinen, päällystämätön bulkkipitoinen paperi. Sitä ei ollut normaalisti myynnissä arkkeina, mutta StoraEnsolta lähettivät tarvittaessa aina rullan Haminaan firmaan nimeltä Kymen Paperinjalostus Ky, missä rulla arkitettiin meille - lahjoitushintaan. Kun ensimmäisen kerran menimme hakemaan paperia erään kirjakyläaktivistin jo hiukan elähtäneellä ja ääneensä valittavalla lady Mercedeksellä, seisoi firman pihalla sinisessä haalarissa hitsauskypärää suojavarusteena käyttävä mieshenkilö ruiskumaalaamassa sinertävällä metallihohtomaalilla joitain telineitä. Kysyin häneltä, että mistähän löytäisimme toimitusjohtaja 'sen-ja-sen'. Vastaus oli että tästä.

 

Painokulut käsittivät nelivärisen kannen painamisen yhdessä paikassa ja yksivärisen sisuksen toisessa.

 

Pidän 50-luvun tyylisistä piirroksista ja satukirjakuvituksista, mutta en ole ikinä saanut oikeata tilaisuutta tehdä sellaisia, joten tein niitä noihin lehdenkansiin.

 

Sisukset painettiin suurimman osan lehden minun muotoistani historiaa yhdellä PMS-värillä, joka ei ollut musta, ja tämä tapahtui Pertti Peltosen painossa. Pertti rakasti kirjoja ja halusi siksi tehdä niitä ja osti sitä tarkoitusta varten painokoneen ja reprokameran. Koulutusta hänellä ei asiaan ollut, mutta suuri into korvaa aina mennen tullen puuttuvan muodollisen koulutuksen. Sittemmin tietotekniikka astui myös Pertti Peltosen tupaan, mutta vielä tuohon kirjakylän tiimoilta tekemääni lehteen väsäsin aukeamat paperi-paste up’eiksi, joista ne kuvattiin. Painojälki ei ollut aina kovin ihmeellinen, sillä paperi oli aika pölisevää laatuaan ja Pertti vielä harjoitteli. Mutta eivät ne olleet siitä StoraEnsollakaan moksiskaan. Ilmeisesti ymmärsivät toimintaperiaatteen tällaisessa taiteellis-poliittis-pornoottisessa hankkeessa, ja lähettivät kiltisti aina lisää paperia kun se loppui.

 

Tarpeetonta mainitakaan, että kirjoittamisesta tai kuvista ei maksettu kenellekään mitään.

 

Kun yritin saada lehdelle ISSN-numeroa, Helsingin yliopiston kirjasto kieltäytyi antamasta sitä, koska lehden logo oli pelkkää kikkailua eikä sitä heidän mukaansa voinut markkinoida sillä. Mitähän Helsingin yliopiston kirjastossa tuumitaan sittemmin syntyneestä vakuutusyhtiöstä nimeltä If... tai Aalto-yliopiston logosta/logoista ja niiden markkinoitavuudesta? Mutta Helsingin yliopiston kirjasto oli kyllä muuten aina hyvin yhteistyökykyinen. Käytin paljon kuvia sen kokoelmista ja mitä ei vielä ollut muuten saatavissa, kävin itse kuvaamassa paikan päällä, ja aina sain luvat.

 

Mutta kaikki päättyy aikanaan, ja lehti alkoi muuttua, kun mukaan tuli ihmisiä, jotka halusivat tehdä siitä bisneksen. Minä en ymmärtänyt, miten se olisi voinut olla bisnes. Minä tein sitä kestääkseni leipätyötäni lieveilmiöineen.

 

Yhtä kaikki, olin vielä tekemässä paria numeroa, jotka painettiin hohtavan valkoiselle päällystetylle paperille. Mikä tappio. Viimeinen numero, johon osallistuin, oli kokonaan nelivärinen. Voi sitä murheen päivää. Siinä vaiheessa minun alkoi tehdä mieleni rahaa sen lehden tekemisestä. Sehän oli muuttunut työksi.

 

Viimeisekseni jäänyttä numeroa tehdessäni päätin, että koska tämä loppuu tähän, laitan kaikki peliin. Tein lehteen kaksi uutta kirjaintyyppiä. Piirsin uudet vinjetit, vaikkei niitä tultaisi käyttämään kuin tämän yhden kerran. Laulatin täysillä kaikkia mahdollisia tietokoneohjelmia eli kokeilin elämäni kerran, mitä neljästä väristä irti lähtee tavalla, mitä normaalin asiakkaan töissä en ikinä olisi uskaltanut - mm. leipäteksteissä oli paikoin omia erikoisuuksiaan. Kokeiluni onnistuivat yli odotusteni, ja sitäpä tuli oivallista oppimateriaalia.

 

Koska tein tuota lehden numeroa jotakuinkin yksin ja apinan raivolla, siihen jäi aika onnettomia oikoluvun puutteesta johtuvia virheitä. Esimerkiksi Tapani Harviaisen kirjoitustaidon historiaa käsittelevästä jutusta huomasin vasta painotuoretta lehteä tarkastellessani, että keskeltä oli hävinnyt tekstiä pari riviä ellei enemmänkin… Ja toisen artikkelin, onneksi omani, laatikkojutussa luki, että joku oli tuomittu kuolemaan noitana vuonna 1942 – mutta minulta nyt tunnetusti menevät oikea ja vasen, ylhäällä ja alhaalla, aina sekaisin, ja saman tien numerot 6 ja 9.

 

Sittemmin Sysmän kirjakylällä on ollut ihan toinen lehti, joka näyttää normaalilta asiakaslehdeltä. Kirjakylä pyörii siis edelleenkin, ja toivon sille kaikkea hyvää.

 

Mutta jonkun tuota lehteä vastaavan jutun haluaisin kuitenkin vielä tässä elämässä tehdä… Se oli niin hauskaa!

 

Eilen kerrottiin Hesarissa, että Sysmä kieltäytyy kuntaliitoksesta Lahden kanssa. Se ei kylläkään ole mikään uutinen. Sysmäläisten mielestä lahtelaiset ovat pelkkiä nousukkaita, joilla on vielä märät korvantaukset. Sysmässä pitää ihmisellä olla talo ja sen katolla viiri, jossa vuosiluku alkaa ykkösellä ja kuutosella. Sysmäläisiä sanottiin aikanaan keltamahaisiksi, koska he söivät voita nälänhädänkin aikana. Sysmässä ei olla ikinä ollut innokkaita liittymään mihinkään, ei esimerkiksi Valioon. Sysmäläiset olivat omia aikojaan vieneet voita Eurooppaan jo 1400-luvulla.

 

Mutta nyt on uudet bisneskuviot taas Sysmässä. Mainitun Hesarin jutun mukaan Sysmästä tehdään hyvinvointikeskus. Esimerkkinä keskuksen yrityksistä mainittiin Rakkausakatemia.

 

Rakkausakatemian toiminnasta on saatu jo selkeitä tuloksia. Neljä vuotta Sysmää johtanut kunnanjohtajatar on mennyt naimisiin itseään 16 vuotta nuoremman kunnanhallituksen puheenjohtajan kanssa. Itä-Häme –lehti tiedottaa: ”Huolimatta asemastaan kuntapäättäjinä Marketta Kitkiöjoki ja kunnanhallituksen puheenjohtajana toimiva Mika Järvinen haluavat jatkossa pitää henkilökohtaisen ihmissuhteensa yksityisasiana. - Vapaina, aikuisina ja täysvaltaisina ihmisinä emme ole keneltäkään kyselleet suostumusta rakkaudellemme.” Tämä on oikeata menoa, sanon minä, vaikka vihkiminen olikin tapahtunut Lahden maistraatissa. Lahden…

 

 

Yksi omituisista kokeiluistani oli oheinen kansi vuodelta 2000. Tein siihen värierottelun samalla periaatteella, jolla värierottelut tehtiin käsipelissä ajalla ennen tietokoneita. Eli tein jokaista väriä varten mustalla pullotussilla oman arkillisensa piirrostavaraa. Sitten vain korvasin reprokamerat ja pinnakkaisvalotusraamit modernilla tietotekniikalla eli skannasin nämä värierotelmat ja vein Phoshopin kautta mustavalko-tiffeinä silloin käytössä olleeseen grafiikkaohjelmaan nimeltä Freehand, jossa vasta pistelin värit paikoilleen.

 

Tällä kaikella suunnattomalla vaivannäöllä yritin saada aikaan jotain samanoloista kuin Elannon 50-luvun silkkipainojulisteet.

 

Oheinen lehden numero on jo ajalta, jolloin paperin roudaamista Haminasta alettiin pitää liian työläänä. Vaihtui painotalo ja paperi, sillä 90-grammaista Ensolux Creamia ei saanut normaalimarkkinoilta arkkitavarana. Tämän kyseisen lehden paperi oli kuitenkin vielä sentään päällystämätöntä, eikä se edes ollut aivan puhtaan valkoistakaan, mutta vähemmän bulkkista, minkä lieveilmiö on huono opasiteetti eli paperista kuultaa läpi.

 

Että minä rakastin sitä paperia… Ensolux Cream 90g/m2…

 

Piirtelin näihin kirjakylän lehtiin myös tuollaisia vanhanaikaisia kuvituksia kuten tuo tuossa yllä olevalla aukeamalla samassa numerossa.  Aukeamalla jatkuu juttu Portugalin nykykirjallisuudesta, ja sen loppuun tuli laatikkojutun tyyppinen osa portugalilaisesta ruokakulttuurista, johon siis tuo kuvitus. Noita kuvia sitten oli mukava piirustella. Ei trendikkyyden häivääkään…

 

Eilen tapasin siis aikanaan kirjakylää johtaneen henkilö (jonka nimen jätän nyt pois, koska hän ei muistele noita aikoja yhtä hyvällä kuin minä). Hän kertoi yrittäneensä saada lehteä myyntiin Stockmannille, mutta sieltä oltiin sanottu, että ei käy, koskapa nimi ei ole normaalitekstiä. ”Joku ei sitten kuitenkaan suostunut muuttamaan sitä nimeä…”. Kyllä minä sen myönnän. Ja myönnän senkin, että vaikea on ruveta kaiken maailman kirjanpitoja sun muita varten sijoittamaan aakkosjärjestyksiin tuota logoa.

 

Mutta kun en ylipäätäänkään uskonut, että se lehti olisi mikään erityinen kaupallinen menestys missään oloissa olipa nimi mikä hyvänsä. Ihmiset ostavat tavaroita – paitsi aivan bulkkitavaraa kuten maitoa tai tukkipuuta – lähinnä merkeiksi viiteryhmäjäsenyyksistään. Minun järkeni riittää käsittämään, että ihminen ostaa vaikkapa nyt Applen iPhonen, vaikka sen akku kestää hädin tuskin yhden päivän eikä siis edes vuorokautta ja vaikka siitä hajoaa lasi tai milloin mikäkin siru pienimmästäkin kolauksesta, koska tuo ihminen haluaa kuulua iPhonen omistavien ihmisten ryhmään - tuon ryhmän jäsenenä hän ikään kuin sinetöin itseensä muiden jäsenten kanssa yhteisiä ominaisuuksia kuten tässä esimerkkitapauksessa teknisen edistyksellisyyden yhdistettynä humanistisluontoiseen maailmankuvaan, joka erottaa myös Applen tietokoneiden käyttäjät PC:n käyttäjistä, joista jälkimmäiset ovat insinöörejä sun muita teknokraatteja ja siksi itsestään perkeleestä. Mutta sellaista viiteryhmää, jolle tuo lehti olisi sopinut merkiksi ryhmäjäsenyydestä, ei ollut kuviteltavissani, ja minulla sentään on yksi tämän maan kymmenestä parhaasta mielikuvituksesta.

 

Ihmisten tuntuu olevan tavattoman vaikea suvaita sitä, että joku tekee tuontyyppisiä asioita ihan vain siksi, että se on lystiä. Maailman asiat on jaoteltu tarkkaan sellaisiin, joita saa tehdä huvikseen, ja sellaisiin, joka putoavat auttamattomasti kategoriaan ’bisnes’ täysin riippumatta siitä, millaisessa yhteydessä niitä harrastetaan. Kun aloitin tuon lehden, tapahtuma uutisoitiin näyttävästi Itä-Häme –lehdessä. Heti seuraavana päivänä lähestyttiin kirjeitse Heinolan maistraatista ja huomautettiin, että näytän lehtitietojen mukaan perustaneen yrityksen, mutta heille ei olla tehty asiasta aloitusilmoitusta.

 

Soitin maistraattiin oitis ja selitin, että kyseessä ei ole yritys vaan harrastus. Selitykseni ei jostain syystä vakuuttanut virkailijaa langan toisessa päässä. Yritin laajentaa hänen byrokraatin tajuntaansa esimerkillä hiihdosta. Jotkut hiihtävät ammatikseen kuten jotkut tekevät lehtiä ammatikseen, mutta koko joukko ihmisiä hiihtää vain harrastuksekseen ilman minkäänlaisia taloudellisen edun haaveita aivan samoin kuin minä joidenkin kavereitteni kanssa teen nyt tätä lehteä. Virkailijan tajunta ei laajentunut. Tehtiin kiltisti se aloitusilmoitus…Tai tarkkaan ottaen kirjakyläyhdistys teki. Minä en koskaan ollut jäsen yhdistyksessä - minulla on luontainen vastenmielisyys kaikenlaisia jäsenyyksiä vastaan. Jatkoin sitten vain lehden tekemistä kaikessa rauhassa. (11.6.2010)