Multivisionaalinen Pietari

Pietarissa kaikki ei ole vanhaa.

Kävimme pikaisesti Pietarissa.

Se on aina suurten tunteiden kaupunki. Olen saanut heinäkuun 17. päivänä vuonna 2013 Pietarin Taideakatemian aulaan merkityksellisimmän veljeni elämää koskevan puhelun. Harmi, että siinä puhelussa käsitelty asia meni myttyyn ja vieläpä veljeni aloitteesta, mitä veljeni piti sitten elämänsä suurimpana virheenä. Junamatkalla Pietariin pohdimme, pitääköhän meidän mennä Taideakatemian aulaan viettämään muistohetki. Emme menneet, mutta kun viimeisenä päivänä kävelimme rantakatua ennen kuin poikkesimme siitä Moikan varteen, tunsimme Taideakatemian katolla istuvan Katariina Suuren katseen seuraavan meitä.

Kävimme siinä metron käyttöä opetellessamme töllistelemässä Kristuksen kirkastuksen katedraalia. Siellä oli erikoinen Käsittätehty ikoni, jossa Kristuksen kasvot olivat hyvin fotorealistiset ja näyttivät tosiaankin kuolleen ihmisen kasvoilta. Etenkin silmät. Muistan veljeni raollaan olleet silmät ruumishuoneella. Ja Käsittätehdyn ikonin tyypillinen liina, se, johon Kristuksen kasvot ovat painaneet kuvansa, ei ollut näkyvillä kuin ikonia peittävänä riisana. Muuten tämä klassistinen, 1700-luvun puolivälissä valmistunut kirkko on merkittävä lähinnä siksi, että siihen on ensimmäisen kerran rakennettu venäläisille kirkoille tyypillisesti viisi kupolia.

Kun läksimme lampsimaan Kristuksen kirkastumisen katedraalilt päin yhtä kirjakaupaa, isäntä bongasi eräältä kirkonnäköisen pytingin pihalta Michelangelon Davidin munasillaan, mikä oli kieltämättä jonkin verran erikoista venäläisessä kontekstissa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että tässä kirkossa, ulkoa sipisiistiksi laitetussa mutta sisältä räjähtäneenpuoleisessa Pyhän Annan (luterilaisessa) kirkossa oli Michelangeloa käsittelevä näyttely. Sisäänpääsymaksu oli verrattain korkea 490 ruplaa, mikä on noin 7 euroa. Ruplan kurssi on siis hyvässä nousussa…

Kaikki tekstit, joita oli aika paljon, olivat vain venäjäksi, mutta muutakin oli. Nimittäin pääasia oli melko tehokas neljälle seinälle ja kattoon heijastettu multivisio. Kolmen seinän esitys oli ikään kuin sama, toisiinsa lomittuva. Neljännellä seinällä oli oma juttunsa ja katossa vaihtuivat omaan tahtiinsa taivasnäkymät tai jotkin teosten yksityiskohdat tms. Looppaava esitys ikään kuin 'alkoi' pienellä yhteenvedolla renessanssin taiteen merkkihenkilöistä Giottosta lähtien, mistä hyvin näkyi, miten Michelangelon kohdalla tapahtui repeäminen renessanssista kohti barokkia.

Musiikki taustalla oli mahtipontista, kuten aiheeseen kuuluu, siis sikäli kun aihe oli Michelangelo. Kun Michelangelo puolestaan rinnastui kuvien ja musiikin aiheeseen eli pääasiassa kristinuskon kertomuksiin, säväys oli kieltämättä dramaattinen tässä sisältä rankasti rapistuneessa kirkossa. Kun minä tietenkin vielä rinnastin tämän kaiken oman elämäni viimeaikaisia tapahtumiin, tuijottelin penkillä hajareisin istuessani esitystä likimain transsissa. (Katselupaikoiksi oli varattu myös säkkituoleja.)

On tosiaankin aika merkillistä, että joku valitsee olla niin hyvä ihminen kuin veljeni teki, niin hyvä, ettei sitten jaksa sitä, vaikka meillä on kulttuuriperintömme ytimessä tämä kertomus Jeesus Nasaretilaisesta, hyvästä ihmisestä, joka tuhoutui oman hyvyytensä uhrina. Veljeni tapauksesta opimme, että Kristuksen kertomus on äärimmäisen tosi: hyvät ihmiset tuhoutuvat.

Kristityt varmaan huomauttavat tässä kohden, että unohdan Kristuksen ylösnousemuksen. Näin on. Minun mielikuvitukseni ei oikein riitä siihen.

Michelangelo ei ollut hyvä ihminen, ja ihmetyttääkin, mitä hän on mahtanut luissaan ja munaiskuissaan kokea Kristuksen elämästä kertovia kuvia tehdessään. Michelangelo oli aristokraatti, joka ei suvainnut itseään alempia, joten on aika vaikea kuvitella, että hän olisi kyennyt mitenkään samastumaan Kristukseen siinä mielessä kuin synoptiset evankeliumit hänet esittävät. Sikstuksen kappelin Viimeisen tuomion Kristus onkin maailman omituisin Kristus-hahmo, ylipainoinen jöön pitäjä, joka ei taatusti armoa tunne, ja joka on mainitussa freskossa niin vähissä vaatteissakin lähinnä katsojaa halveksiakseen, vähän kuin ei olisi viitsinyt katsojien takia pukeutua.

Yritin siinä vähän haluttomasti englantia puhuvalta kassatytöltä selvittää, mikä tämä esitys oikein oli, ja sain kuulla, että sen olisi tehnyt moskovalainen yritys Artplay ja että Pietarissa olisi paraikaa menossa toinenkin vastaavanlanen. Hän ei osannut selittää asiaa tarkemmin, mutta pyysin häntä kirjottamaan tuon toisen näyttelyn osoitteen muistikirjaani venäjäksi, jotta voisin kysyä asiaa hotellini respasta. Sanottu ja tehty, ja kävimme sitten Lenfilmin takapihalla katsomassa Hieronymus Boschia käsittelevän näyttelyn.

Tämäkin perustui lähinnä sähköiseen mediaan. Yhtä näyttävää multivisiota ei nyt ollut, mutta informaatioarvo oli suurempi jo senkin vuoksi, että osa teksteistä oli englanniksi. Oikeastaan aika perinteinen näyttely. Valaiseva oli niinkin traditionaalinen infograafinen esitys kuin kapeina pysytlevyinä vuosikerrallaan käytävän seinällä oleva aikajana, jossa Boschin (n.1450-1516) elämän ja työskentelyn niukat faktat oli yhdistetty samanaikaisiin muihin historian, lähinnä taide-, tietoihin. Boschistahan ei tiedetä paljon mitään, ei esimerkiksi syntymävuotta. Kuolinvuosi tiedetään, ja sitä nyt sitten tänä vuonna juhlitaan, kun hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 500 vuotta, ja tämän kunniaksi Madridin Pradossa suuri juhlanäyttely. Valaiseva tämä aikajana oli siksi, että Bosch on niin leimallisesti keskiaikainen, että sitä ei kertakaikkiaan oikein käsitä, että Leonardo oli hänen aikalaisensa ja että hänen elinaikanaan löydettiin Amerikka ja kierrettiin Afrikka ja keksittiin kirjapaino.

Yhden seinän diaesitysmäinen video oli valovoimaltaan liian heikko eivätkä kuvat oikein näkyneet, eli ne olivat sanalla sanoen liian tummia. Näyttelyyn kuului kaksi kosketusnäyttöä, joista toisessa eli kiinnostavammassa oli Maallisten ilojen puutarha, josta sai napsutella auki melkoisen määrän yksityiskohtia koko ruudun kokoisiksi. Yksityiskohdat näki paitsi kosketusnäytön näpäyttelijä myös muut tilassa olijat yläpuolelle seinään heijastettuna. Kuvallisiin yksityiskohtiin sai esille myös esittelytekstejä, mutta ne olivat aika turhanaikaisia. Itse kävin läpi jokaisen yksityiskohdan, kymmeniä, ja tosiaankin valtaistuin, vaikka kuva on sinällään minulle totisesti tuttu. Oli aivan eri asia nähdä ne yksityiskohdat kohtalaisen isossa koossa.

Viimeisenä päivänä kävin myös vanhassa tutussa Novy Museumissa, yksityisessä museossa johon on siis pääsymaksu kuten museoihin, mutta tila on pikemminkin kuin pieni galleria, joihin siis ei yleensä ole pääsymaksuja. Viimeksi olin käynyt tässä paikassa pari vuotta sitten Manifestan aikoihin, jolloin täällä olin suuri Vladislav Mamyshev-Monroen retrospektiivi. Tämä underground-heppu oli kerrassaan merkillinen. Hänestä ei oikein saanut selvää, oliko hän lintu vai kala, ja vähän harmitti, että kävin Novyssä vasta viimeisten Pietarin tuntiena aikan, jolloin minulla ei enää ollut ruplia, sillä myynnissä oli englaninkielinen kirja Mamyshev-Monroesta. Oma tulintani on, että hän loi neuvostovenäläisistä erityispiirteistä samanlaista glamouria kuin mitä vaikkapa juuri Marilyn edusti amerikkalaisessa kuttuurissa. Ei aavistustakaan, onko tulkintani oikea, mutta jotenkin tyyliin sopii, että taitelija kuoli muutama vuosi sitten hukkumalla uima-altaaseen Balilla.

Nyt Novy Museumissa oli esillä sveitsiläistä graafista suunnittelua. Kuulemma graafista suunnttelua esitellään vuosittain ja ikään kuin maa kerrallaan.

Sveitsi oli julistesuunnittelun – tai silloinhan kyse oli vielä julistetaiteesta – kultamaa saamaan aikaan kuin Suomikin eli 1950-luvulla. Sittemmin Sveitsi on joutunut vähän peesaamaan. Esimerksiksi verrattain uudet eli tältä vuosisadalta peräisin olevat Erich Brechtbülin julisteet  tuovat mieleen amerikkalaisen parivaljakon Skolos&Wedellin työt alkaen jo 80-luvulta.

 

 

 



Nähtävillä on nyt isossa posterikoossa ammattikirjallisuudessa tiuhaan kiertänyt Martin Woodlin näyttelyjuliste vuodelta 2004.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Kolmantena voisi nostaa esiin Marie Lusan infografiikkamuodin harjalla ratsastaneen Labyrinthe-julisteen.

Maailmassa ei ole liiaksi julistenäyttelyitä, joten en malta olla mainostamatta, että tätä pääsee nyt näkemään aina 3. henäkuuta asti.

Syksyksi on luvassa museon omien taiteilijoiden näyttely. Sattui niin, että juuri paikalla ollessani jotain uutta näyttelyä vähän mallailtiin, ja näyttelytilassa sattui olemaan hetken aikaa kolmiosainen työ, mukaelma Pariksen tuomiosta, jossa kreikkalaisen mytologisen tarun päähenkilöinä ovat Hitler, Roosevelt ja Stalin. Kuvasta jäi epäselväksi, kuka on lopulta kuka ja etenkin, onko Hitler Eris vai Paris. Mutta ei se mitään. Mutta ehkä tuo kuva on esillä Novyssä syyskesästä. (16.6.2016)

 

 

Pietarilaisostoksia

 

Olin kolme päivää Pietarissa ja sinä aikana blogillani oli 5000 kävijää, kun normaalisti samassa ajassa on 1500. Ja kun päivitin Suomeen palattua ensimmäisen jutun, joka siis käsitteli Pietaria, blogi hajosi. En tiedä miksi. Ja webhotellini Neutech ilmoitti selvittävänsä asiaa 80€ tuntipalkalla, jos haluan, mutta piti parempana ajatuksena tässä tapauksessa aloittaa kokonaan uuden blogin, jolle vanhat jutut saa siirrettyä vain manuaalisesti.

Että sellaista.

Mutta päätin silti kirjoitta tässä vielä toisenkin jutun Venäjän matkastani.

Suoritimme mielenkiintoisia ostoksia, niin konkreettisia kuin vain ns. näyteikkunaosoksia. Olimme nimittäin takavuosina todenneet Pietarin parhaaksi perinnematkamuistomyymäläksi erään vissin paikan. Satuimme kävelemään siitä ohi ja pipahdimme sisään erään turistiryhmän perässä, vaikka oikeastaan aikomuksenamme ei ollut mennä sinne. Ostimme joitain hauskoja tavaroita lahjatarkoituksiin. Huomasin kyllä, että ulos pääsemiseen tuli vartijanuorukainen avuksi, mutta en sentään olettanut, että ovi olisi ollut lukossa. Sen tajusin vasta sitten, kun olin päättänyt palata, nimittäin käydäkseni proosallisesti huussissa. Menin sitä varten takaisin ovelle, ja se tosiaan oli lukossa, mutta samainen vartijanuorukainen tuli avaamaan ja suoritin asiani. Isäntä odotti ulkopuolella ja totesi, että kaupan ulkopuolella ei näkynyt minkäänlaisia aukioloaikoja. Eli paikka oli ilmeisesti muuttuunut vain turistiryhmille avattavaksi, emmekä siis olis päässeet tähän Northwest-nimiseen kauppaan, ellemme olisi vahingossa tulleet soluttatuneiksi tuohon japanilaisten ryhmään.

Mutta sain kivoja lahjatavaroita äkillisiä lahjatavaran tarpeita varten.

Jatkoimme flaneeraustamme, kunnes Moikan rannalla pisti silmään tämä hieno torni, joka kuuluu kuuluisalle ranskalaisperäiselle tavaratalolle Au pont rouge. Nimi tulee tuosta kuvassakin näkyvästä punaisesta sillasta.

 

 

 

 



 

 

 

 

Oli puolipäivä, ja olimme tämän monikerroksisen ostosparatiisin ainoat asiakkaat. Koska ihmisiä ei ollut pilaamassa näkymiä, saatoimme rauhassa ihailla esimerkiksi ensimmäisen kerroksen kaunista mosaiikkilattiaa.

 



Kosmetiikkaosasto oli aika minimalistinen.

 

 

 

 

 

 



Mutta olipa upea jugend-portaikko!

Olisin halunnut yhden pikkurepun, mutta isäntä totesi, että se maksaa saman verran kuin auto.

Kun poistuimme, suurin piirtein samassa ovenavauksessa tuli sisään toinen keski-ikäinen pariskunta. 

 

 

 

 



Niinpä jouduin tyytymään omien tuliasteni suhteen kuvassa näkyviin. Kävimme nimittäin jälleen kerran Aleksanteri Nevskin lavrassa. Siellä on yksi maailman omituisimmista ikoneista, jota minä sanon maatuskaikoniksi. En tiedä, kummat ovat olleet ensin, maatuskanuket vai tämä ikoni, mutta muoto on sama. Kuvaa ei saa oikeana ikonina eikä kirkossa saa valokuvata, mutta pistipä kioskin seinältä silmää tuo korttimainen kuva. Se ei ole postikorti, vaan koko takaosa on täynnä jotain tekstiä, jota en kykene lukemaan.

Emme ostaneet tällä kertaa mitään ruokatavaraa, vakka tavallisesti ostamme ainakin jotain makkaraa ja venäläistä ruisleipää. Tyydyimme balettitanssiijain kuvilla varustettuun suklaapakkaukseen. Emme ole maistaneet vielä tuotetta, mutta lupaan kertoa makuelämyksestä tällä blogilla, jos tämä vielä elossa pysyy, mikä näyttää epätodennäköiseltä. Ja lisäksi ostin itselleni uuden päiväkirjan, tuon, jossa on mahtavan koristeellinen kuviovärjätty syrjä. (18.6.2016)