Naisen oikeudesta läskittömyyteen

Yli 50-vuotiaan (taiteilja)naisen imagosta.

Eilen illalla Kuopiossa vihdoin viileni hiukan sen jälkeen, kun oli Kalevan kisojen alkamisen kunniaksi ukostanut komeasti. Siihen asti olikin ollut aivan sietämätöntä.

Emme kauheasti ole olleet kotona, ja vaikka olisimme olleetkin, en, kuten yleisesti tiedossa on, pidä televisioin katsomisesta. Televisoin katsomisen suosio on mielestäni mysteerinä samaa luokkaa kuin autoilun suosio, joita siis en ymmärrä kumpaakaan. Äsken eli heti aamutuimaan katsoin kuitenkin YLE Arenalta ilmeisestikin sitten viimeisen osan sarjaa Naisia taiteen historiassa. Siinä oli poikkeuksellisesti nainen juontajana. Yllensähän se homma on miesten heiniä, ja jos nainen jossain tällaisessa tehtävässä esiintyy, hänen pitää ulkonäöltään olla naisten- ja miestelehti-ihanteen mukainen. Mutta tämä Amanda Vickery näytti juuri siltä, miltä yli 50-vuotiaan naisen pitää paitsi näyttää, myös olla olemukseltaan noin ylipäätäänkin.

Hiukan harmittaa, etten nähnyt aiempia osia kaikenlaisen matkailun tähden, sillä ilmeisesti puhetta oli ollut suuresta idolistani Maria Sibylla Merianista. Merian oli äärimmäisen edsityksellinen. Kun miestaiteilijat vasta oikeastaan 1900-luvulla alkoivat pohtia, mitä uudenlainen tiede merkitsi taiteen kannalta (esim. Seurat ja värihavainnon syntyminen; kubistit Braque ja Picasso ja muotohavainnon syntyminen…), Merian teki 1600-luvulla uuden luonnontieteellisen maailmankuvan mukaisia, tarkkoja kuvia luonnon dramatiikasta hyönteisten muodonmuutoksissa yhdistäen informatigrafiikan hengessä samaan kuvaan eri vaiheet, mikä oli kerrassaan ihmeellistä aikanaan ja oikeastaan edelleenkin.

Vickery oli tässä viimeisessäkin, 1800-luvn lopua ja 1900-luvun alkua käsittelevässä osassa valinnut sellaisia naistaiteilijoita, joilla oli jokin panos muuttuvien maailmankuvien rakentamisessa, joskin tässä osassa lähinnä sosiaalisesti. Panin tyydytyksellä merkille, että hän ei nostanut esiin iänikuista Marie Laurencinia pastelliväreineen vaan korvasi tämän kubistien aikalaisen impressionismin naispuolisella uranuurtajalla Berthe Morisotilla, mikä oli älykästä, sillä tämä mursi myös naiskuvaa. Samaa voidaan sanoa Georgia O'Keeffestä, vimeisenä esitellystä taiteilijasta. Ymmärrän, että Vickerystä oli hauskaa valita mukaan Karin 'Carlin vaimo' Larsson, sillä siten hän nosti esiin erään naisen panoksen Arts and Crafts Movementissa, vieläpä aika kaukana sen sydänmailta, ja nimeenomaan craftin puolelta. Kiitollinen olin myös siitä, ettei hän hekumoinut Käthe Kollvitsilla, sillä minä en satu pitämään hänen töistään, vaikka ymmärränkin mitä hän sanoo. Minä en siis vain pidä niiden ulkonäöstä. Samoihin aikoihin syntyi myös erikoista symbolistisväritteistä ekspressionismia, joka oli erittäin miesten laji, suorataan machomiesten kuten Gauguinin - sen tiimoilta olisi voinut nostaa esiin vaikkapa Paula Modersohn-Beckerin, mutta häneen ei nyt sitten puututtu.

Toissa iltana olimme käyneet Kuopion kaupungin järjestämällä kirjailijakävelyllä. Sen kuluessa vierailtiin erilaisilla muistolaatoilla, jotka tuntuvat olevan Kuopiossa suoranainen pakkomielle. Ilman tätä kävelyä en olisi mitenkään voinut älytä vaikkapa Snellmanin/Saima-lehden muistolaattaa erään parkkihallin pylväässä. Siinä kohden oli sijainnut Karstenin kirjapaino, Suomen sisämaan ensimmäinen kirjapaino, jossa Snellmankin sitten painatti Saima-lehteään (1843-1846). Snellman ajoi suomalaisuuden asiaa, mutta lehti oli kuitenkin ruotsinkielinen… Karstenin kirjapainossa painettiin myös ensimmäinen painos Viron kansalliseeposta, Kalevalan innoittama Kalevipoeg-nimistä, vuonna 1862. Tämän kunniaksi on muistolaatta sama parkkihallin pylvään toisella puolella.

 

Tuomiokirkon edustalla oleva Snellmanin patsas puolestaan on sisämaan ensimmäinen ulkoilmaveistos.

Reitti kulki tietenkin myös Minna Canthin puistoon, missä jököttää matroonamainen Minna Canthin patsas. Minna Canth kuoli 53-vuotiaana, eikä hän näytä patsaassa laisinkaan siltä, miltä yli 50-vuotiaan naisen kuuluu näyttää ja olla olemukseltaan ylipäätäänkin. Joten läskiytymisessään Minna Canthia ei voida pitää järin edistyksellisenä.

Ihmetyttää, miksi Minna Canthista on luotu kuva tuollaisena läskimatroonana. Mutta ehkä hän eli 'liian aikaisin'. Ei vaikkapa Anna Ahmatovaa muisteta kypsän iän läskikasana, jollainen hänkin vanhana oli, vaan nuorena ja jäntevänä kuin Fontankan talon päivinä.

Koska tänä aamuna ei ollut järkyttävän kuuma, irrottelin vanhoja levyihin unohtuneita akvarelleja ja pingotin tilalle uuden paperin. Jos sää sallii, vetäisin uudenlaisen Minna Canthin muotokuvan - sellaisen, jossa hän on nuori vihainen nainen. (1.8.2014)