Meidän Herramme teheranilaisia

Panahi, Jafar. Taxi Teheran. Iran 2015.

Koska en päässyt nyt keväällä Iraniin – olin kaavaillut lähtöpäiväksi 5.5….–  jouduin tyytymään Anttilasta ostettuun Jafar Panahin elokuvaan Taxi Teheran.

Kun tulin tältä ostoreissulta kotiin ja sanoin isännälle ostaneeni tällaisen elokuvan, häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa: "Se on jotain Lähi-itää…" Rupesin sitten yksin katsomaan tätä ja nauroin välillä mehevästi. Niin, Iranista ei viime vuosien katsannossa luulisi tulevan mitään hauskaa, mutta historiallisten tosiasioiden valossa se on kyllä suorastaan todennäköistä, ja minua edelleen ihmetyttää, mikä iranilaiset riivasi siihen vallankumoukseensa. Tai jos minä vielä sen ymmärrän, niin en ymmärrä, miten sorruttiin niihin Ahmadinezadin aikoihin.

No, nyt tilanne on selvästikin helpottamassa, sillä kyllä tässä Panahin elokuvassa on kohtia, joihin ilkeämielinen uskonnollinen sensuuri olisi voinut iskeä. Panahihan on ollut elokuvantekokiellossa pitkään.

Toisaalta voi myös olla niin, että ihan vain savolaisuuttani tunnen sympatiaa tätä ohjaajaa kohtaan. Tämä elokuva kun tuo mieleeni kotikaupunkini Kuopion suuren kirjailijan Aapelin ja hänen kuvauksensa kuopiolaisten samanaikaisesta pikkumaisuudesta yhdistyneenä suureen sydämeen ja ristiriidoista, jotka ovat niin nivottuna inhimillisen yhteiselon surkuhupaisuuteen, ettei niille mikään mitään voi. Ei edes sharialaki, kuten tämä käsillä oleva elokuva todistaa. Saattaa olla, että kaksinaismoralismi ei ole Aapelin teoksissa aivan yhtä vahvaa, mutta silti alleviivaan yhtäläisyyksiä.

Itse asissa koko tämän elokuvan aihe on nimenomaan kaksinaismoralismi. Toinen päähenkilö ei ole ihan Pikku Pietari, sillä Pietaria oli elämän kovuus koskettanut toisin kuin tämän elokuvan tähteä. Tämä on itsensä Panahin sukulaistyttö, joka Panahin pitää taksikuskia esittäessään hakea koulusta. Panahi on aina saarnannut täsmällisyydestä, mutta setä tulee tunnin myöhässä. Setä on yrittänyt soittaa, mutta tytöllä ei ollut puhelin päällä. Jafar-setä kysyy viimein saapuessaan, että miksi ei ollut, ja tyttö vastaa, että samasta syystä kuin mummilla: nimittäin kun mummilla on ikävä Jafar-setää, mummi ei vastaa puhelimeen, kun setä soittaa, sillä silloin setä luulee, että mummi on kipeä ja setä tulee heti käymään.

Tyttö on mahdottoman siististi huivitettu, vaikka on selvästi vasta ensimmäisllä vuosikymmenellään.

Sitten setä tapaa erään vanhan naapurinsa. Setä pysäköi auton, naapuri tulee auton ovelle, ja alkaa selvittää, voisiko tarjota neidille jotain juotavaa. Tyttö flirttailee tämän setämiehen kanssa kuin 50-luvun elokuvien ranskatar, ja kieltäytyy ensin. Kun luvassa lopulta on jääkahvia, hän suostuu lähtemään. Naapuri jättää Panahille iPadin, jolta tämä saa katsottavakseen jotain, ja kun naapuri on toimittanut tytön nauttimaan virvokkeita, hän palaa. iPadin videonpätkää ei näytetä, mutta siinä on kuulemma turvakameralla kuvattuna, miten eräs pariskunta hakkaa tämän naapurin.

Panahi kysyy, onko mies tehnyt rikosilmoituksen. Ei. Miksei. Koska hän tunnisti hakanneen miehen, kun tältä putosi bandana; uutisissa oltiin näytetty, miten rikollisia oltiin teloitettu, eikä hän halunnut, että pariskunta teloitetaan, sillä hän oli kuullut, että heillä on pahoja taloudellisia vaikeuksia. Panahi vastaa, että uutiset ovat eri asia, niillä pelotellaan, ja todellisuus on eri. Naapuri kertoo, että hän lamaantuu pelosta joka kerta, kun nyt tapaa tämän tyypin. Kohta tulee tarjoilija tuomaan heille mehua siitä kahvilasta, jossa tyttökin on. Tarjoiijan mentyä mies sanoo, että se oli tuo. Panahi ihmettelee. Ryöstäjä oli toisaankin tuo tarjoilija. Panahi ei ollut kiinnittänyt tähän edes huomiota. No, naapurimies oli sitten halunnut vain puhua oloaan keventääkseen, ja kertoa asiasta siltä varalta, että joku joskus haluaa käyttää hänen videoklipinsä tai kokemuksensa jossain elokuvassa. Hän lähtee, ja kohta tyttö kipittää takaisin autoon. Hän hihkuu iloisen, miten mukavia ihmisiä hän juuri tapasi. Panahi kysyy, kuka oli mukava. "Varsinkin mehutyyppi", tyttö vastaa.

Koulussa on annettu tehtäväksi kuvata levityskelpoinen elokuva, ja aikaa tehtävän suorittamiseen on kuukausi. Koulussa oltiin käyty läpi elokuvan levityskelpoisuuden kriteerit, ja ohjeet on saatu myös kirjallisesti. Näitä tyttö alkaa lukea sedälleen, joka on elokuvantekokiellossa. Virallisissa ohjeissa sanotaan, että hyvillä elokuvan henkilöillä pitää olla islamilaiset nimet ja solmioita saa olla vain pahoilla tyypeillä, ja aiheen pitää olla ylevä eikä inhorealismia saa esiintyä. Panahi kysyy, että mitenkähän he tulevat toimeen tuon hänen entisen naapurinsa kanssa, kun tällä on islamilainen nimi mutta solmio. Tyttö vastaa, että se on eri asia, häneltähän voidaan ottaa solmio pois ja hänelle voidaan laittaa pieni parta.

Ja niin edelleen ja niin edelleen, mainio kohtaus toisensa jälkeen, lähtien miehestä, joka on sitä mieltä, että kaikki rikolliset pitää teloittaa ja joka sitten paljastaa olevansa itse ammarttirosvo.

Tämä on kertakaikiaan mainio elokuva, ja lisää varmaan on odotettavissa, jos tätä kirjoitettaessa Iranissa meneillään olevien vaalien lopulliset tulokset vastaavat epävirallisia ennusteita. (30.4.2016)