Tajuntoja repivä Schulz

Miksi tanssimme? Ohj. Marco Pianigiami. Italia & Iso-Britannia 2019. Yle Teema 11.8. klo 20

Toissa päivänä eli viime tiistaina alkoi Yle Teemalla mielenkiintoselta vaikuttava sarja Miksi tanssimme?. Siinä Akram Khan -niminen tanssija ja koreografi esittelee näkökulmia tanssiin. Ensimmäinen eli toissapäivänen osa vastasi kysymykseen, että tanssimme, koska kerromme tarinoita, mikä on huono vastaus, koska sen jälkeen on kysyttävä, että miksi kerromme tarinoita. Sanalla tarina on sitä paitsi minulle perinnelajianalyysin kyllästämä merkitys, ts. tarina on minulle kertomus, johon uskotaan, koska kertoja uskottelee kuulijalle, että tapauksen on kokenut tai nähnyt joku veljen vaimon kummin kaima tai muu, jota ei voida jäljittää. Eli tarina on minun vokabuläärissäni synonyymi sanalle hevonpaska.

Ja sitä se tämän sarjan ensimäisessä osassakin jotakuinkin on…

Mutta lopussa oli yksi todella hyvä tyyppi, brittikoreografi Wayne McGregor. Hän oli ottanut lähtökohdaksi erääseen teokseensa Jonathan Safran Foerin kirjan Tree of Codes, joka on Bruno Schulzin novellikokoelma Kanelipuodit, paitsi että sivuista on leikelty aina rivejä pois, suurin piirtein aina puolet tekstistä. Bruno Schulz (1892–1942) on aikuisen ikäni merkittävimpiä kirjailijoita, tämä Puolassa, nykyisin Ukrainaan kuuluvalla alueella, natsien juutalaisvainoissa kuollut kirjailija.

Schulz on poikkeuksellisen innoittava kirjailija, ja hän on vahvassa osassa elävien kirjailijoiden sarjani kiistattoman ykköstilan haltijan, David Grossmanin, romaanissa Hakusana rakkaus.

Juuri Miksi tanssimme -sarjan alkamista edeltäneenä päivänä, maanantaina, olin sattumoisin käynyt tuossa paikallisessa käsityöliikkeessä, ja olin huomannut siellä mahtavia käsinvärjättyjä silkkilankoja, joista minulle tuli välittömästi mieleen Kanelipuotien Josefin hulluksi tullut eli linnuksi muuttunut, omiin kankaisiinsa rakastunut kangaskauppiasisä, niin mahtavat siniset ja vihreät, ruskeilla korostetut väri yhdessä vyyhdessä oli! Eli kun suomeksi nimellä Kanelipuodit ja muita kertomuksia -teoksen lukee, paluuta entiseen tajuntaan ei ole… Kirja leimaa koko loppuelämän, jopa sen, miten näkee lankavyyhdit, kun niikseen tulee.

Ja yksi kirjan teema on juuri se, että me ihmiset elämme niin erillisissä, jokainen omalakissa maailmoissamme, että meidän ei ole mahdollista ymmärtää toisiamme. Saamme toistemme maailmoista  fragmentaarisia väläyksiä sanojen tai käyttäytymisen kautta, ja epämääräisin perustein täytämme sitten fragmenttien välejä itse kukin omilla, väistämättä väärillä olettamuksillamme. Toistemme maailmoihin meillä ei ole pääsyä.

Wayne McGregoryn tanssiteoksessa yhdistettin tanssia ja julmettua määrää omia elämiään eläviä visuaalisia valo- ja heijastustehosteita, josta yhdistelmästä, hitsi vie, syntyi juuri se sama viesti kuin Schulzin romaanissa, aivan "eri näköisenä" vain. (13.8.2020)