Pietarin syys 2016

Erarta:

Sebastiao Salgado. Genesis-projektin valokuvia. 22.7.2016-23.10.2016.

Yuri Abramochkin. "History in moments. Our day". 3.9.2016-23.10.2016

"You can be free". Valkovenäjän nykytaidetta. 7.9.2016-23.10.2016

 

 

 

State Museum of Political History of Russia. 2-4 Ulitsa Kuybusheva.

"Digital Dreams". Art Bank -galleria, Nevski 62.

Art Center.

Reklaamimuseo. Pietari Paavalin linnoitus.

Erarta

 

Koska Erartassa Pietarissa oli Sebastiao Salgadon (s.1944) näyttely juuri lopumassa viime viikonloppuna, piti mennä sinne. Ei niinkään Salgadon tähden vaan itseni, sillä halusin nähdä, minkä verran olen muuttunut sitten nähtyäni viimeksi Salgadon kuvia livenä. Haukuin nimittäin vuonna 1998 lyttyyn hänen näyttelynsä Itä-Hämeeseen. Näyttely oli nykyisessä kotikaupungissani, Viktor Barsokevitch-keskuksessa, josta nykyisin käytetään nimeä VB-keskus.

Salgadon kuvat eivät oikeastaan ole taidetta vaan mainontaa. Niiden maailma on hyvin valikoitu ja siisti. Tuon vuoden 1998 näyttelyn kuvista osa oli tilaustöitä, joista yhdessä piti esitellä, miten hienosti asiat olivat eräässä Pariisin slummissa, ja toisessa sama eri Euroopan maiden maahanmuuttuajien kanssa. Sittemmin hän kuvasi pitkäkestoisia projekteja kuten oman kotiseutunsa, Etelä-Amerikan, syrjäseutuja vuodesta 1977 vuoteen 1984, ja vastaavasti Sahelin katastrofialueelta Afrikasta vuosina 1984/185 – näiden tilaajista en tiedä. Myöhempiä projektieja ovat olleet ruumiillisen työn tekijöiden kuvaaminen yhteensä 26 maassa (Workers), ja toinen saman tyyppinen maailman uusista kansainvaelluksista (Migrations). Kaikki nämä projektit edellyttävät, että rahoitus on kunnossa, mutta alkuperäiseltä ammatilattaan tämä brasilialaisen varakkaan karjankasvattajan poika onkin kansantaloustieteilijä. Valokuvaukseen liittyvää tai muutakaan muodollista taidekoulutusta hänellä ei ole.

Tuolloin 1998 minua askarrutti, että pari vuotta aikaisemmin samassa paikassa esillä ollutta Leni Riefenstahlin näyttelyä oltiin kritisoitu siitä, että Riefenstahl oli kuvannut afrikkalaisia samalla tavalla fyysisesti ihanteellisina kuin 'arjalaisia' aikoinaan toimiessaan Saksan Kolmannen valtakunnan virallisena valokuvaajana. Salgadon kuvat olivat aivan samalaisia, mutta kritiikki oli aika paljon vähäisempää.

Salgado ei ole valokuvauksen ammattilaisten suosikkeja, mutta suureen yleisöön ja kauppamiehiin hän vetoaa, ja jokunen vuosi sitten Taschen, tämä oivallinen saksalainen taidekirjakustantamo, julkaisi hänen tuotannostaan valtavan opuksen, jonka kanssa myytiin myös telinettä sen katseluun. Kirjan hinta oli jotain parin tuhannen euron luokkaa. Erartan näyttely esittelee juuri tämän Genesis-kirjan kuvia. Ja muuten, nyt ihan muutama päivä sitten Taschen julkaisi vastaaavan opuksen poptaiteilija David Hockneystä.

Sietokykyni ei ollut lisääntynyt. Näyttelyn kuraattorina oli toiminut Salgadon arkkitehtivaimo Lelia Wanic-Salgado, ja näyttely osoitti hyvin, mitä siitä tulee, kun on kansantaloustieteilijä ja arkkitehti asialla.

Seinällä olevassa esittelytekstissä pariskunta mainosti säätiötään Kaakkois-Brasilian pelastamiseksi. En tiedä, olisiko moinen onnistunut Lännessä ainakaan julkisin varoin ylläpidetyssä museossa, mutta Erarta onkin yksityinen yritys. En tosin tiedä, kuinka moni uskoo, että tuon organisaation rahat todella menevät mainostettuun tarkoitukseen, sillä kyllä minulle ainakin juolahti mieleen, että saattavat mennä pariskunnan valokuvausreissujen rahoittamiseen… Mutta kuten sanottua, toisaalta Salgadon monet projetit ovat jonkun tilaajan suoraan maksamia, joten saatan olla turhan epäluuloinen.

Kuvissa on siis jylhiä ja koristeellisia maisemia ja hyvin putsattuja eri alkuperäiskansojen edustajia. Salgadon slummeissa tai syrjäseuduilla ei ole alkoholisteja eikä narkomaaneja. Kukaan ei ole sairas tai vammainen. Muovipulloja tai -kasseja tai muutakaan pakkausroskaa ei näy missään, mikä ihmetyttää minua kovin, sillä minäkin olen reissaillut kummallisilla seuduilla, tosin en aivan niin kummallisilla kuin Salgado, ja joka paikassa sitä on ollut. Kuvissa ei kukaan itke eikä naura jos kohta ei ole syitäkään.

Edes luontokuvat eivät koskettaneet, ja isännän arvion mukaan tämä johtui siitä, että näemme joka päivä parempia luontokuvia muualla.

Salgadon kuvia voi selailla netistä miten paljon haluaa.



Rehellistä propagandaa – lämmöllä

 

Ihmisen sydämen pitää olla tosi kylmä, jos sitä Salgado lämmittää. Toisin on Erartassa samaan aikaan esillä olleen Yuri Abramochkinin (s.1936) laita.

Alkujaan Abramochkin oli rehellinen propagandakuvaaja, joka otti viereisen kuvan kaltaisia valokuvia polittisen vallan tarpeisiin. Kuva esittää paraatia Punaisella torilla vuonna 1962.

Mutta muitakin päämääriä hänellä saattoi olla, ja pääasiassa hänen kuvissaan, olipa tarkoitus viime kädessä mikä hyvänsä, on mainio inhimillinen ote, myös niissä, joissa ei ole edes ihmisiä. Tämä kuva on nimeltään Pyykkipäivä ennen jalkapallo-ottelua Siperiassa, ja se on vuodelta 1966.

Ja riemastuttavia ovat monet kuvat, joissa on myös riemuitsijoita kuten tässä kuvassa Poikia Yamalin salmessa vuodelta 1977.

 

 

 



Meillä on tapana ajatella, että neuvostokansalaisia vietiin kuin pässiä narussa, mutta näin ei liene ollut vaan he olivat sangen hyvin perillä yhteiskuntansa epäkohdista, mutta kuten Abramochkinkin vaikkapa viereisessä kuvassa, he suhtautuivat siihen pikemminkin huvittuneena – vaikka on muistettava, että vaihtehtoja ei kauheasti ollut. Viereinen kuva esittelee kommunistista työntekoa Moskovassa vuonna 1971.



Vapautta diktatuurissa?

Erartassa oli esillä myös Valkovenäjän nykytaidetta, ja ollakseen kotoisin Euroopan viimeisestä diktatuurista se oli hämmästyttävän rohkeaa. Muuallekin kuin Valkovenäjälle soveltuu hyvin tämä nationalismin kritiikki. Työ on nimeltään Festival, ja tekijä Sergei Grinevich (2014).



Viereistä työtä voi pitää järjestelmän kritiikkinä tai sitten zen-buddhalaisena julistuksena, että ihminen voi järjestää mieleensä paratiisin missä hyvänsä. Tämän tekijältä, Igor Tishiniltä, oli useita samalla sekatekniikalla tehtyjä töitä, joissa oli sama pohjavire. Ihminen voi olla vapaa, kun kuvittelee olevansa, mutta toisaalta, se voi sitten olla kuin Köyhän pikajuna Kuraosawan elokuvassa.

Ja kumpi sitten on parempi, länsi vai itä? Sitä kysyy tämä Natalia Zalodznyan sarja, Right and Left vuodelt 2015, molemmat yhtä räsiä.

 

Satuin pitämään tämän näyttelyn ripustuksesta. Mutta mikäs on ripustellessa, kun on hyvä tila ja isot näyttäviä pintarakenteita muodostavat työt.

 

Yleistä



Käytävän katosta oli sitten kesän ilmestynyt roikkumaan tällainen lentävä matto. Missään ei ollut mitään lappua, josta olisi saanut lukea, kenen teos oli kyseessä.

 

 

 

 



Kuulemma sen esikuva on tämä, joka löytyy Pietari Paavalin linnoituksen alueella sijaitsevasta Kosmonautiikan museosta, missä myös käväisimme.

 

 

 

 



Käsityönharrastajan hämmästyksekseni totesin, että avaruusaluksetkin on neulottu, kuten näkyy tästä lähikuvasta jostain avaruuskapselin pinnasta. Kapine löytyy edellämainitusta paikasta, siitä museon sisäänkäynnin läheltä.

 



Liekö matot valittu Erartan uusien teoshankintojen teemaksi? Oheinen kuva vuodelta 2014 löytyy Erartan vakituisten kokoelmien puolelta (Erartassahan on toinen siipi näitä vakituisia kokoelmia ja toinen vaihtuvia näyttelyitä). Se on Anatoliy Gankevichin mosaiikkimaiseksi työstettyä käsialaa vuodelta 2014 ja nimeltään Venäläiset tulevat II. Hmm… (lokakuu 2016)

 

 

 

Muita matkamuistoja

 

Koska elämässäni ei tapahdu nykyisin paljon mitään, ja puhdetöinäkin olen väsännyt lähinnä kirjaa isännän blogijutuista (Kärkäälää ja kärkkääläläisiä – mainoskuva kannesta oikealla), pitänee palata toissaviikonloppuiseen Pietarin reissuun.

Pietarissa eivät yöt enää lokakuun lopulla olleet valkeat.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Mutta muuten sää suosi matkaamme.

 

 

 

 

 

 

 



Paitsi lähtöpäivänä.

Mutta siinä välillä kerkesimme käymään mm. jossain niin merkillisessä paikassa kuin Venäjän polittisen historian valtiollisessa museossa.

Tämä museo on erittäin hyvä. Se on joiltain osiltaan osaltaan suunnattu omalle väelle, ja näissä osissa ei ole esimerkiksi kaikkea esittelytekstiä englanniksi, pelkät otsikot vain, mutta se osa, joka kohdeyleisöksi on kaavailtu myös kansainvälinen väki, on mitä mainioin. Koska minua on viime aikoina jälleen askarruttanut informaatiografiikka, minua kiinnosti erityisesti esillepano ja sen suhde asiasisältöön.

Meillähän on vallalla minimalisitinen näytteygrafiikan suuntaus. Venäjällä ei ole. Ja jälkimmäisessä on puolensa, sillä se tarjoaa henkilökohtaisemman asennoitumisen esitettävään asiaan. Meillä on myös vallalla käsitys, että näyttelygrafiikan pitäisi olla paitsi estetiikaltaan minimalistista myös jotenkin neutraalia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että objektiivista tiedonvälitystä ja sitä myöstä näyttelygrafiikkaakaan ei ole olemassa. Meillä pidetään syntinä, jos näytteillepano on itssessään tilataidetta, mutta Venäjällä ei.

Satuin esimerkiksi pitämään tästä vitriinistä, jossa on koko lasipinnalla  näköislaitos sanomalehtisivusta Hrustsovin New York Timesissa julkaistusta, Stalinin kautta koskevasta puheesta. Tiistailta 5.6.1956. Sisällä on Hrustsovin takki ja pari asiakirjaa. Mielestäni kyseessä on itsessään jo taideteos. Vaikkei lukisi puhetta eikä tietäisi sen historiallisesta merkityksestä, tajuaa, että kyseessä on jotain sydäntäsärkevää.

Hrustsov sai näyttävästi kenkää, kun oli heilutellut kenkää YK:n kokouksessa ja järjestänyt joitain muitakin spektakkeleita, joiden takia Neuvostoliiton muu johto katsoi hänen tekevän koko valtakunnasta pellen.

Koska jossain mielessä historia ehkä sittenkin toistaa itseään, vähän samantyyppinen tilanne oli edessä uutena vuotena 1999. Ajankohtaa esittelevä huone on niin hieno. Ensinnäkin siellä pyörii monessa monitorissa keksellä tilaa katosta lattiaan tuolloin tapahtuneita väkivallntekoja. Yhdellä seinällä sitten mölisee sairas, epäonnistunut Jeltsin ja toisella sen toisella laidalla puhuu tippa linssissä Putin; isojen, pystysuuntaisten näyttöjen välissä on molempien tuona päivänä pitämä puhe. Jeltisn ilmoittaa eroavansa ja pyytää anteeksi sitä, ettei kyennyt täyttämään niitä toiveita, että päästäisiin hyppäämään harmaasta pysähtyneisyydestä, totalitaarisista menneisyydestä, valoisaan, rikkaaseen ja sivistyneeseen tulevaisuuteen kertahietolla. Meillähän kaiken, mikä jossain on esillä, pitää lyödä kirveellä silmään. Katsojalla ei ikään kuin ole oikeutta tehdä löytöjä. Mutta Venäjällä on tarjolla tällaisia löytöjä, joskin minulta meinasi mennä ohi, että tuossa Jeltsinin ja Putin puheiden yläpuolella roikkui katosta joulukuusia nurin päin. Ja parasta tunnelmanluontiahan ovat lopulta ne keinot, joita katsojat eivät välttämättä huomaamalla huomaa vaan jotka vaikuttavat ikään kuin siitä huolimatta.

Vastaavaa oli 1800-luvun lopun tapahtumia kuvaavassa huonessa, joissa lasikoiden laidoista, aika alhaalta, riipui kahleita. Tarkaavainen katsoja havaitsee ne vasemmassa alakulmassa. Tästä kuvasta ei ehkä näy, mutta lasien alla niin vitriineissä kuin noissa ikkunanpuitteissa oli asiakirjoja, kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, kaikki pyöristettykulmaisissa passe par tout'issa. Valokuvista monet oli painettu peilille, minkä tarkoitus oli kaiketikin luoda mm. vaikutelma dagerrotypioista, tuon ajan valokuvista, vaikka varmaan muitakin päämääriä oli, kuten vaikkapa se, että ajat olivat kauheat, mutta niistä peileistäpä siinä katsellessa itse heijastuttiin.

Lännessä ei olla sitten Mac Airin kyetty luomaan kulutustavaroita, joita ihmiset haluamalla haluaisivat. Ihan vain noiden tavaroiden tisensä vuoksi. Muistan vielä, kuin 70-luvulla naureskeltiin neuvostoliittolaisille, jotka käyttivät laukkuina mainosmuovikasseja ja säästelivät kotiinsa avohyllyille koristeiksi länsimaisia tyhjiä pakkauksia. Nyt ovat suhdanteet kääntyneet niin, että minä toin oheiset tyhjät mehupullot koti-Suomeen. Pullot ovat peräisin Poliittisen hisorian museon myymälästä. En ole nähnyt näitä mehuja myytävänä missään muualla. Olimme tyytyväisiä myös museon kahvilan jäätelöön. Se oli jäädytetty laseihin, mutta niissä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä logoja. Kysessä oli vaniljajäätelö kera marjojen, ja se soveltui erinomaisesti aikuiseen makuun, joka ei enää jaksa hirveitä sokerimääriä.

Pietari Paavalin linnoituksen alueella on Reklaamimuseo, ja siellä oli mm. neuvostopakkauksia. Eivät huonoja nämäkään. Tuovat jotenkin mieleen 1980-luvun japanilaisen suurnimen Katsu Kimuran.

 



Vireisessä kuvassa on mm. isännän itselleen työpaikkamukiksi ostama hiihtoaiheinen muki. Ja kirjanen, jonka ostimme pelkästään nimen perusteella, ja tuo nimi kuuluu The Liberation of Europe, mikä kuulosta siltä, että tuohon näkökulmaan pitänee vähän perehtyä, sillä se saattaa tosiaankin olla 'vastapuolen' tulkinta asiasta. Sekä muki että kirjanen ovat peräisin Poliittisen historian museon myymälästä.

Muu materiaali kuvassa käsittää esimerkiksi viime Pietarin reissumme jälkeen perustetun gallerian Art Bankin flyerin. Flyerissa mainostetaan digitaalisen taiteen näyttelyä nimeltä Digital Dream, ja se oli käyntimme hetkellä viimeistä aamupäiväänsä auki ja menossa kiinni siinä parin tunnin kuluttua sisään astumisestamme. Näyttely kuului Digitaalisen taiteen juuri perustettuun biennaleen, ja jotenkin jäi tunne, että biennaalelta oltiin odotettu enemmän tuon flyerin kuvan kaltaista tavaraa. Näin ei siis ollut käynyt, vaan työt tuota yhtä lukuunottamatta (jota esittelevä video looppasi tilassa) kuvat edustivat sellaista maagisen realismin sukulaissuuntaa, jota on aiemmin nähty 80- ja 90-lukujen puolalaisessa julistetaiteessa esim. Walkuskita ja Gorovskilta.

Monissa oli kauhu- tai dystopiaefektejä, ja yleinen motiivi oli päivätajunnan ja alitajunnan välinen ristiriita. Ja se, että ihminen tekee itse päässään todellisuutensa, joka ei juuri ulkomaailman kanssa korreloi. Oheista tähän malliksi Igor Morskin työn nimeltä Time Machine, joka tuo ehkä mieleen paitsi edellä mainitut puolalaiset julistetaiteilijat myös belgialaisen surrealistin Magritten.

Samalla omistajataholla, kuka sitten lieneekin, oli matkamuistokokoelmakuvassa olevan pääsylipun mainostama Avant Garde -näyttely Art Centerissä. Mitkään matkaoppaat eivät tunne tätä taidekeskusta, mikä voi olla hyvä, eli tämä siis ole Puskinskaja 10 vaan pitkä rakennus täynnä ns. toritaidepuoteja yhdellä Nevskin poikkikadulla, sillä, joka lähtee punaisen tornin juurelta. Toisessa kerroksessa on pienehkö näyttelytila, josa oli tuo Avantgarde-näyttely. Jos näyttelyltä odotti Malevitsiä, El Lissitskyä ja Rodchenkoa, pettyi. Jokunen Kandinsky kuitenkin oli. Pääasaissa esillä oli grafiikkaa. Mutta oli esimerkiksi Vasarelyä, jota minä en kyllä miellä avantgardistiksi. Esimerkiksi matkamuistokokoelmakuvan pääsylipussakin on kuva Karel Appelin työstä…

Mutta sitähän ei koskaan tiedä, millä oksalla se piru istuu, ja kävellessämme kohtalaisen ripeää tahtia Art Centerin läpi, pisti silmääni kalenteri, jossa oli matkamuistokuvan postikortin sinisävyisiä piirroksia. Rupesin kyselemään kuvittajasta gallerian myyjätytöltä, joka närkästyneenä vastasi, että hän ei ole kuvittaja vaan taiteilija. Yhtä kaikki, hänen nimensä on Pjotr Frolov, ja tuo postikortti – josta ei taida paljon selvää saada, mutta ainahan voi googlettaa – on sarjasta Karanneet esineet.

Sain kuulla, että Frolov on tekemässä venäläisen kirjaimiston aapista. Kirja oli peraatteessa jo valmis hänen osaltaan eli tuotannossa, ja se julkaistaan kuulemma helmikuussa. Tämä aapinen ei tule koulukäyttöön, ja sillä tulenee olemaan melkoisesti hintaakin. Kuvitus on saamieni tietojen mukaan laadittu niin, että kunkin kirjaimen pääkuvassa on kaikenlaista – eläimiä, tavaroita, kasveja, tapahtumia… – jotka kaikki alkavat aina kyseisellä kirjaimella, kuten vaikkapa K:lla, myös verbit. K-kuva oli myynnissä postikorttinakin. (lokakuu 2016)