Alexey Brodovitch

Purcell, Kerry William. Alexey Brodovitch.

China 2002.

Tämä teos, Purcellin kirja Alexey Brodovitchista (1898-1971), on ollut ulottuvillani aina hamasta ilmestymisestään vuodesta 2002 eli kymmenen vuotta, mutta olen pidättäytynyt lukemasta sitä, vaikka olenkin selannut. Olen luultavasti vältellyt tätä siksi, että olen pelännyt, että Brodovitch psykologisoidaan olemattomiin. Se tahtoo olla tällaisten monografioiden helmasynti nykyisin - kuvattavan henkilön henkilö sivuuttaa hänen saavutuksensa. Ja minä olen ihaillut Brodovitchin saavutuksia suuresti.

 

Teksti on hyvin neutraalia, vaikka Brodovitch on henkilö, jonka suhteen olisi voinut ruveta mässäilemäänkin. Kuvamateriaali on loistavaa. Esimerkiksi monet teokset on reprottu pikkuisina aukeamina kokonaan, jokainen alusta loppuun. Ja näin on pitänyt tehdä, sillä Brodovitchin taitto on taittajan taidetta, vahvoihin jännitteisiin ja kuvan ja tekstin integrointiin perustuvaa, joka ottaa huomioon ajan - ajallisesti toisaan seuraavat osat myös siinä mielessä, että lukija voi selata lehden tai kirjan haluamassaan järjestyksessä eikä alusta loppuun. Lisäksi Brodovitchin taittaman kirjan tai lehden koko taitto, koko sen olemus, on sen idea, eivät yksittäiset aukeamat.

 

Purcell ei ole ainakaan eksplisiittisesti juuri analyseeraillut Brodovitchia, mutta kyllähän Brodovitch oli kohtalaisen yläluokkainen otus. Hänen isänsä oli ammatiltaan lääkäri, mutta tämä puolalaissyntyinen lääkäri peri huomattavan hotelli- ja ravintola-alan liiketoiminnan isältään. Tämän seurauksena perhe muutti Moskovasta noiden hotellin ja ravintoloiden sijaintipaikkakunnalle eli Pietariin. Brodovitchin perhe käyttäytyi kuin hänen yhteiskuntaluokkansa edustajat kommunistien karikatyyreissä - he olivat korruptoituneita ja läpimätiä. Brodovitchin isä osti pojalleen tutkintotodistuksen ja muutenkin järjesteli perheen elämää. Alexey onnistuttiin järjestämään upseeriksi, koska tämä halusi niin. Brodovitch ei sittemmin ollut halukas kertoilemaan armeijaurastaan. Kuulema jokainen saa tietää, millaista oli nuoren husaarin elämä lukemalla Pushkinia: aina reilusta rintamalinjojen takana, lähinnä laulua, soittoa ja vodkaa sekä shampanjaa.

 

Mutta ajat muuttuivat, ja kerrassaan merkillisen onnekkaiden sattumien seurauksena 1917 vallankumouksen hajalleen lyömä Brodovitchien perhe onnistui yhtyttämään toisensa ja muuttamaan yhdessä Konstantinopolin kautta uuteen kotimaahan Ranskaan - tyylilleen uskollisesti erittäin ylellisesti. Uusi kotimaa ei ollut Brodovitcheille samassa mielessä uusi kuin vaikkpa Amerikka monille juutalaispakolaisille. Perhe oli aina lomaillut siellä kerran, pari vuodessa, eikä kieliongelmaikaan kohdattu, sillä jokaisessa Brodovitchien yhteiskuntaluokan perheessä oli aina saksan, ranskan ja englanninieliset lastenhoitajat tai kotiopettajat. Vaikka omaisuus meni ja Alexey Brodovitskin joutui pakomatkalla tapaamansa Nina-vainonsa kanssa asustelemaan jossain vaiheessa jopa pariisilaisesta bordellista vuokratussa huoneessa, Brodovich löi hämmästyttävän nopeasti läpi. Hän tienasi aluksi leipäänsä seinämaalarina haaveillen taulumaalarin urasta, mutta hän tajusi todella nopeasti, ettei se ollut se juttu.

 

Nimittäin siinä 20-luvulle tultaessa kaupungistuminen, tavaratuotannon lisääntyminen, vapaa-ajan lisääntyminen, uusi kaupan- ja palvelualojen työntekijöistä koostuva yhteiskunnalinen ryhmä uudenlaisine elämäntapoineen olivat aiheuttamassa melkoista muutosta. Mainonnasta oli tullut uusi teollisuudenala. Sarka oli täysin kyntämättä, joten kekseliäille ja yrittelijäille ihmisille siinä oli paikka! Koska moderni mainonta vasta oli syntymässä, mitään konventioita ei ollut, ja lähin, mistä saatettiin ammantaa vaikutteita, oli taide. Taiteesakin oltiin juuri koettu murros, mutta kehitys oli sillä suunnalla jo pidemmällä. Oli jo ikään kuin valmiita tuloksia, ja siispä kaikki modernismin kuvataiteen tehokeinot otettiin oitis syntymässä olevan mainonnan arsenaaliin.

 

Vuonna 1928 Brodovitch voitti Bal Banalin julistekilpailun. Toiseksi kilpailussa tuli Pablo Picasso. Tosin aika monet samanaikaiset muut Brodovichin työt ovat paljonkin parempia kuin tämä 'suuri' voittotyö. Näissä Brodovich ammensi bolsevikkitaiteesta, ts. konstruktivismista, diagonaaleineen, groteksitypografioineen, fotomontaaseineen kaikkineen - mikä on eräs Brodovitchin elämän suurista paradoksesita.

 

Näitä alkuaikojen töitä ei kuulema ole oikein säilynyt, sillä Brodovitch ei ollut mikään kovin hyvä säilyttelijä, ja sitä paitsi sittemmin Jenkeissä hänen kotinsa paloi pariinkin oteeseen - toisella kerralla syyllinen oli jopa Brodovitchin oma poika Nikita, joka oli niin sanoakseni syntymässään saamapuolelle jäänyt. Poika lienee ollut myös eräs suuri dilemma Brodovichin dilemmoiden täyttämässä elämässä.

 

Yhtä kaikki, ne Brodovitchin Pariisin aikojen työt, jotka on voitu löytää ja identifioida, muistuttavat keinovalikoimaltaan sitä, mitä teki Cassandre, toinen pariisilaistunut, alkujaan Ukrainasta kotoisin ollut emigrantti, paitsi että muutaman vuoden Brodovitchia nuoremmman Cassandren työt ovat melko lailla selkeämpiä ja hienostuneempia. Molemmat harrastivat myös muodikasta retussiruiskua. Tästä kirjasta ei käy ilmi, ovatko tähän mustavalkoisina reprotut Brodovitchin Aux Trois Quartiers -tavaratalolle tekemät kuvitukset alkujaan olleet värillisiä. Ne vaikuttavat kuitenkin aika paljon raskaammilta ja tunkkaisemmilta sekä muoto-opillisesti hajanaisemmilta kuin saman ajan Cassandren julisteet.

 

Brodovitch muutti Yhdysvaltoihin 1930 opettajaksi Pensylvania Museum School of Industrial Art -nimiseen oppilaitokseen. Tästä alkoikin Brodovitchin erittäin menestyksekäs opettajan ura. Ja menestyksekkyydessään paradoksaalinen, kuten kaikki Brodovitchin elämässä.

 

Menestys perustui aluksi siihen, että hän toisaan oli itse oikeasti elänyt Parisissa modermismin suurten taiteilijain keskuudessa. Se oli opiskelijoiden mielstä eksoottista. Lisäksi Brodovitch, jolla ei siis itsellään ollut graafisen suunnittelun koulutusta, koskapa sellaista ei ollut ollut olemassakaan, teki selvän irtioton klassiseen taideopetukseen. Brodovitchin kursseilla ei piirretty kipsimalleja eikä tehty juuri mitään muutakaan perinteistä. Jos käytettiin perinteisiä menetelmiä, niitä piti käyttämän tavalla, joka oli uuden teknologian, kaupunkien ja nopeatempoisen elämän mukaista. Siellä haettiin jotain uutta, jotain sellaista, mitä ei oltu koskaan ennen nähty.

 

Brodovitch alkoi siis käyttä oppilaitaan ikään kuin omien aivojensa jatkeina, lisämoottoreina uusien ideoiden etsimisessä, vaikka epäilemättä asialla oli sekin puoli, jolla Brodovitch itse tätä toimintaa perusteli: itse kunkin opiskelijan oman todellisen kapasiteetin löytäminen. Ideoiden valinnassakin oli paitsi ideaaliset myös raadolliset kaupalliset puolensa. Kyllä Brodovitch myönsi, että etsinnän kohteena oli myös kuluttajan heikkous.

 

Kaiken aikaa eli opetustyönsä ohessa Brodovitch teki myös graafista suunnittelua, ja menestyksekkäästi sitäkin. Hänen opiskelijansa sitä paitsi opiskelivat osittain hänen studiossaan, hänen projekteissaan. Ja kun tuli aika tehdä näytetaitto Harper's Bazaarin omistajan William Randoph Hearstin vakuuttamiseksi, se syntyi Brodovitchin studiolla opiskelijoiden kanssa.

 

Hearst vakuuttui, ja kun Brodovitch aloitti Harper's Bazaarissa 1934, Brodovitch alkoi matkustella Ranskaan vuosittain, ainakin aluksi joidenkin oppilaidensa kanssa, rekrytoimaan väkeä lehteen. Hän palkkasi esimerkiksi Cassandren, joka teki Harper's Bazaariin joitain surrealistisia kansia. Vaikka Cassandre oli molempien Pariisissa vaikuttaessa ehdottomasti se parempi, aika ajoi nopeammin Cassanden ohitse, ja onkin jotenkin vaikea muistaa, että Cassandre oli näistä miehistä se nuorempi. Cassandre edustaa minun kategorioissani 20-lukua ja eräänlaista hyvää Art Decon ja konstruktivismin ristisiitosta. Brodovitch puolestaan on yhtä kuin 50- ja 60-lukujen taite, vaikka hän teki näyttävimän uransa jo aiemmin. Ja se aiemmin tehtykin näyttää 50- ja 60-lukujen taitteelta. Aikaansa edellä olevalta.

 

Muita 'ulkoamerikkalaisia', joiden uraa Brodovitch edisti, olivat André Kertész ja ehkäpä myös Henri Cartier-Bresson, joka tuli kyllä omillaankin toimeen.

 

Brodovitch piti jonkin aikaa Philadephiassa kurssiaan vielä Harper's Bazaarissa aloitettuaankin, mutta perusti siten New Yorkiin uuden vastaavan. Opetusmenetelmät kärjistyivät entisestään tähtien eli varteenotettavien yhteistyökumppaneiden etsimisen suuntaan. Nämä kahtena iltana viikossa, kymmenen viikon ajan, pidettävät kurssit olivat erittäin suosittuja - aina alussaan. Kursin aloitti kuutisenkin kymmentä opiskelijaa, joilla oli tausta taiteen, valokuvauksen, mainonnan tai arkkitehtuurin aloilta, mutta loppuun sinnitteli vain muutama. Joku saattaisi pitää tätä tappiona opettajalle, mutta tämä oli Brodovitchin päämäärä. Kurssit täyttyivät aina, sillä Brodovitchilla oli maineensa. Hän tosiaan pystyi edistämään lahjakkaiden ihmisten uria. Joko se tapahtui opiskelijan omin voimin tämän löydettyä Brodovitchin avulla uusia piirteitä itsestään - useinhan näillä opiskelijoilla oli jo ura aluillaan - tai sitten Brodovitchin ja Harper's Bazaarin kautta. Jälkimmäistä lajia edustavat muoti- ja julkkisvalokuvaajat Richard Avedon ja Irving Penn.

 

Näistä Avedon oli Brodovitchin lempilapsi. Yhdessä Brodovitch ja Avedon mullistivat paitsi muotikuvauksen myös aikauslehtitaiton. Ertyispiirre näiden veikkojen yhteistyössä oli runsaiden valkoisten taustojen käyttö ja leipätekstien sijoittamine näihin tausotihin, sekä erikoiset reksvisiitat kuten niissä Avedonin kuuluisissa Haper's Bazaarin muotikuvissa, joissa malli poseeraa norsujen kanssa.

 

Tiedän Avedonista aika vähän ja netti vielä vähemmän, mutta Patricia Bosworthin Diane Arbus -elämäkerta tietää kertoa, että Avedonin isällä oli aikanaan vaatekauppa New Yorkissa samalla kadulla, jolla sijaitsi myös Diane Arbusin, os. Nemerov, isän tavaratalo. Avedonin isä oli venäläinen emigrantti. Nämä suhteet ensinnäkin vaatteisiin ja niiden kauppaan varmaan edistivät Avedonin sopeutumista muodin maailmaan, ja venäläinen tausta puolestaan Brodovitchiin. Tätä en ole lukenut mistään muualta kuin tuosta Bosworthin kirjasta, mutta sen mukaan Avedon olisi ollut myös juutalainen. En tiedä, tiesikö Brodovitch tätä jälkimmäistä.

 

Harper's Bazaar oli aristokraattisinta, mitä Amerikasta löytyi, ja niinpä Brodovitch tunsi siellä olonsa kotoisaksi. Siellä oli jopa tsaari, päätoimittaja Carmel Snow. Joku Brodovitchin oppilas ja assitentti seurasi joskus hämillään Brodovitchin ja Snown sanailua, kun Snow tuli katsomaan lehden leiskoja. Snow nimittäin veteli Brodovitchiä verbaalisesti ympäri korvia. Snown häivyttyä tämä oppilas/assistentti kysyi puoliraivoissaan Brodovitchilta, miksi tämä sieti tuon naisen käytöstä. Olihan hän sentään Alexey Brodovitch!

 

Brodovitch ilmeisesti vain tunsi rajansa. Hän tiesi, ettei hänellä ollut järin ihmeellisiä kaupallisia taipumuksia, vaikka hän olikin tehnyt äärimmäisenkin kaupallisia töitä. Hän teki tavaratalojen markkinointimateriaaleja paitsi alkuaikona Pariisissa, myös Ameikassa. Nämä taidot rapisivat kuitenkin eksklusiivissa oloissa Harper's Bazaarissa, ja hän tottui nojautumaan siihen, että rahasta oli vastuussa aina joku muu. Hän keskittyi aikakauden parhaaseen taittoon.

 

Snow, joka oli aikanaan halunnut Brodovitchin lehteen ja jyrännyt ajatuksen läpi Hearstilekin, joutui lähtemään vuonna 1958, ja Brodovitch sai lähteä seuravana vuonna. Brodovitch tuli olleeksi yhteensä 24 vuotta Harper's Bazaarin AD, eikä hän saanut siitä hyvästä mitään eläkettä.

 

Brodovitchin vaimo oli kuollut vuotta tätä ennen, millä oli oma vaikutuksensa Brodovitchiin, semminkin kun heidän poikansa oli mikä oli. Brodovitchin taloudelliset kyvyt olivat Harper's Bazaarin turvallisina aikoina siis taantuneet, ja sitä paitsi hän oli tosiaankin tottunut siihen, että hän oli Alexey Brodovitch. Hän yritti tehdä joitain free lance-keikkoja, mutta hän oli sitä mieltä, että hänen ideansa oli aina paras mahdollinen, ja jos asaikas ei pitänyt siitä, hän ei neuvotellut. Siispä hänellä ei kohta ollut asiakkaan asiakasta.

 

Vielä Harper's Bazaarin jälkeen Brodovitch teki toki näyttäviä töitä, ennen kaikkea ne ainoat kolme numeroa, jotka Portfolio-nimisestä lehdestä kuunaan ilmestyivät. Lehden ensimmäinen numero on vuodelta 1959. Kyseessä on kaiketi graafisen suunnittelun eniten oppimateriaalina käytetty julkaisu. Se on huipputaittoa. Siinä on käytetty erilaisia papereita, myös käsin tehtyjä. Siinä on erikoisia liitteitä. Siinä on mielenkintoisia kuvarinnastuksia, mielenkintoista kuvan ja tekstin integrointia, tyhjän tilan käyttöä, mielenkiintoisia innovatiivisia tekniikoita… siinä on kaikkea!

 

Vuoden 1959 tuotetta on myös teos Observations, Avedonin julkkiskuvien kirja, johon tekstin teki Truman Capote. Kun Brodovitch taittoi kirjaa, hän ehdotteli Capotelle, millä kirjaimella kunkin pääluvun piti alkaa, sillä hän halusi anfangeiksi tietyt, kuvien kanssa integroituvat kirjaimet.

 

Ylipäätään Brodovitchin tuotanto on mielettömän laaja ulottuen arkisesta tavaratalomainonnasta lukuisiin taidekirjoihin.

 

60-luvun alussa Brodovitch oli pitkiä aikoja sairaaloissa, myös mieli-. Mielisairaalaan eräs hänen oppilaansa salakuletti hänelle pikkuisen kameran, jonka Brodovitch piilotti tupakka-askiin, ja sillä hän otti kuvia muista potilaista. Kuvista ei ole jäljellä kuin pinnakkaisia, joita on reprottuna tähän kirjaan.

 

Ai miksikö hän niisä sairaalossa oli? No, Brodovitch oli venäläinen eli juoppo.

 

Monet olivat velkaa uransa Brodovitchille, ja ihmiset yrittivät auttaa häntä. Kun hän oli sairaaloissa, siellä hypäsi niin hirveästi vieraita, että hänen sairaalassolonsa olivat yhtä tyhjän kanssa, sillä ei hän pystynyt lepäämään.

 

Ennen pitkää hänen elämisensä New Yorkissa kävi täysin mahdottomaksi, ja hän muutti poikansa Nikitan kanssa Ranskaan, mistä hän oli aikanaan ostanut talon. Siellä olivat lähettyvillä hänen sukulaisensakin. Koska talo oli vuoristoisella seudulla, hän joutui kohta myymään sen ja muuttamaan paikkaan, jossa murtuneen lonkkansa kanssa saattoi paremmin elellä. Ja lähemmäs sukulaisiaan, jotka luultavasti joutuivat aika pitkälle hoitamaan hänen asiansa.

 

Ymmärrättekö te, miten ihmisellä voi olla tuollainen elämä?

 

Katselen tässä Kuopiossa ikkunasta kukkivia kivuja ja syön allergialääkkeitä…

 

Olisiko maailma pärjännyt ilman tuota merkillistä arroganttia alkoholistia?

 

Minun vastaukseni on, että ei.

 

Toki oli Jenkeissä muitakin kokeellisia taittajia. Erikoisia tekeleitä sai aikaiseksi esimerkiksi Bradbury Thompson, mutta nythän se on sillä tavalla, että mitä lähempänä latinalaisen aakkoston syntypaikkaa ollaan, sitä vaikeampi graafisen suunnittelijan on sietää kuvan alistamista typografialle, ja siihen syyllistyi Thompson. Hän teki kirjaimista toteemipaaluja ja o-kirjaimista golfpallon lentoradan Westwago Inspirations-nimiseen paperifirman asiakaslehteen. Hyi, mikä barbaari! Brodovitchia kaksi vuotta vanhempi Mehemed Fehmy Agha, jonkun merkillisen turkkilaisen heimon vesa, joka kouluttautui Venäjällä mitä moniniaismmissa asioissa ja halusi, että hänen nimensä yhteydessä käytetään aina tittelia Dr., sai Amerikan Voguessa ja Vanity Fairissa aikaiseksi toisinaan melko samankaltaisia tuloksia melko samoihin aikoihin kuin Brodovitch, mutta ehdottomasti vaatimattomampia.

 

Mutta Brodovitch oli se, joka raahasi graafisen suunnittelun 20-luvulta 60-luvulle, ja siitä vielä 70-luvulle. Esimerkiksi saksalainen Twen kuvankäyttöineen ei mielestäni olisi voinut olla olemassa ilman Brodovitchin esityötä. Kun 50-luvulla ns. sveitsiläinen eli kansainvälinen tyyli jyräsi kaikki muut, tämä jyrääjä oli jotakuinkin sama asia kuin se, mitä Brodovitch oli jo tehnyt pari vuosikymmentä. Paitsi että Brodovitch käytti Bodonia ja sveitsiläiset Aksidentz Groteskia. Molemmat aika yksipuolisesti... (19.5.2012)