Raamattuja ja morsiuspukuja

Burshtein, Rama. Sydämellä on syynsä. Israel 2012.



70 eri kuvausryhmää. Jerusalem 24h. Saksa 2014.

Eilen illalla tuli televisioista Rama Burshteinin elokuva, jonka nimi oli jostain minulle tuntemattomasta syystä Sydämellä on syynsä. Se kerto hasidijuutalaisesta suvusta päähenkilönään 18-vuotias Shira, joka päätyy elokuvan lopussa vaimoksi elokuvan alussa kuolevan siarensa leskelle. Tämä on normaali ortodoksijuutalainen käytäntö, vaikkakaan ei yhtä yleinen kuin leviraattiavioliitto eli se, että mies nai edesmenneen veljensä lesken.

Niillä kriteereillä, jotka minulle Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvien arvioinnista opetettiin, tämä elokuva ei ole yhtään mikään, mutta niillä kriteereillä, joita vaatimattomien Helsingin yliopiston uskontotieteen opintojeni puitteissa opin tarkkailemaan, tämä on aika hyvä. Ohjaaja on itse hasidijuutalainen, joten hän ei ole alleviivaillut yksityiskohtia niiden eksoottisuuden tähden vaan nämä meikäläisen silmään pistävät seikat soljuvat elokuvassa kuin arkielämässä ikään.

Pitkänä pejantaina tuli televisioista koko päivän kestänyt ohjelma Jerusalem 24h, jossa seurattiin erilaisten jerusalemilaisten elämää vuorokauden ympäri. Filmi oli kuvattu huhtikuussa 2013. En tietenkään tuijottanut sitä vuorokautta ympäri, mutta kyllä minä aika paljon sitä katsoin, vaikka piti varustautua seuraavana aamuna anivarhaiseen mökille lähtöön kakunleipomisineen päivineen.

Yksi kiinnostava hahmo Jerusalem 24h:ssa oli 28-vuoitas tyttö tai tietenkin jo nainen, jonka etunimeä en muista, mutta sukunimi oli Shimberg. Hän oli ryhtynyt uskovaiseksi varhaisessa aikuisuudessaan eli 18-vuotiaana, Burshteinen elokuvan Shiran iässä. Hän oli kotoisin Berliinistä, mutta hänen vanhemmistaan toinen oli Ukrainasta ja toinen Moldovasta. Siinäpä sitä onkin ollut olemista Berliinissä: juutalainen ukrainalais-venäläisen perheen lapsi.

Ennen pitkää hän oli sitten muuttanut yksin Jerusalemiin. Hänellä oli hirmuinen hinku naimisiin, ja hän menikin päivän aluksi Raakelin haudalle Betlehemiin rukoillakseen Raakelia kuten monet muutkin avioliitton tai lapsien suhteen vaikeuksia kokevat juutalaisnaiset tekevät. En tiedä, miten tämä osuu yksiin rabbiinisen juutalaisuuden ankaran monoteismin kanssa, sillä kyllähän neiti Shimberg suhtautui Raakeliin kuin vähintäänkin pyhimykseen ellei suorastaan itsenäiseen jumaluuteen. Mutta kansanusko on joka uskonnossa aina eri asia kuin teologisten oppineiden uskonto. Bussia odotellessaan hän luki Raamattua, kuulema Davidin psalmeja.

Kun Burshteinin elokuvan Shira odotteli bussia työpaikalleen lastentarhaan, hänkin luki bussikatoksessa istuessaan Raamattua.

Molemmat Raamatut olivat hyvin kristillisen Raamatun näköisiä. Shiran elokuvan lopussa käyttämässä Raamatussa oli jopa meikäläiselle Raamatulle tyypilliset 'kirjoja' erottelevat kolot syrjässä, ja syrjät oli myös marmoroitu. Herää kysymys, kumpi on ollut ensin, muna vai kana, eli ovatko nämä kirjagraafiset keksinnöt syntyneet kristillisissä piireissä ja levinneet juutalaisuuteen vai toisin päin. Tiedän, että marmoroidut ylivetopaperit kirjojen kansissa tulivat Englannissa ja Ranskassa muotiin vasta 1800-luvulla, mutta nyt on kertakaikkiaan niin hullusti, etten tosiaankaan tiedä, milloin syrjiä alettiin marmoroida. Aiemmin, mutta kuinka paljon, sitä minä en omaksikaan yllätyksekseni tiedä.

Shiralla oli elokuvan lopun häissään valkonen morsiuspuku, joka sekin on käsittääkseni kristillinen laina.

Shiralla on samanlainen hinku naimisiin kuin neiti Shimbergillä. Niin neiti Shimberg kuin Shirakin käyttävät avioliitonvälittäjän palveluksia, ja neiti Shimberg meneekin tämän tykö suoraan Raakelin haudalta. Naispuolisen avioliitonvälittäjän neuvo on, ettei sillä ole väliä, millainen mies on, sillä vaimo tekee miehestään sellaisen kuin haluaa. Mielenkiintoinen näkemys.

Shiran avioliitonvälittäjä on mies.

Kun Shiran äiti on riittävästi painostanut Shiraa suostumaan sisarensa entisen miehen Johain vaimoksi, mennään kysymään neuvoa vallan rabbilta. Rabbi kysyy Shiralta, haluaako tämä sydämestään naimisiin Johain kanssa, ja Shira vastaa, että mitä sydän tähän kuuluu. Hän haluaa naimisiin Johain kanssa, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Rabbi ei siltä istumalta hyväksy syytä.

Mutta Shiran äiti on kyllä suorastaan itse perkele. Hän väittää kärsivänsä suuresti ja rukoilee voimia kestäkseen tämän kamalan tilanteen. Se on mielenkiintoista, sillä minun näkökulmastani hän on koko tilanteen hirviömäisin tekijä. Asian tiimoilta käytävät keskustelut ovat hämmästyttävän suoraviivaisia. Kaikki pelaavat avoimesti omaan pussiinsa ja myöntävät pyrkivänsä pelaamaan valtaa itselleen, ja samalla kaikki valittavat, miten kärsivät, kun joutuvat näin taistelemaan. Kukaan ei esitä olevansa lojaali ketään toista kohtaan. Paitsi ehkä aluksi Shira.

Shiran äiti nimittäin ei halua menettää edesmeneen tyttärensä poikaa vävyn mahdolliselle uudelle perheelle. Hän on kuullut, että vävy on saanut avioliittotarjouksen Belgiasta. Ja vävynhän on uuden vaimonsa perässä sinne Belgiaan lähdettävä eikä toisin päin, sillä hasidivaimojen isät elättävät vävynsä. Hänellä ei ole valinnanvaraa, perustelee Shiran äiti Shiralle.

Ihanne nimittäin on, ettei hasidimies tee työtä lainkaan. Ennen kuin Shira on tehnyt päätöksensä, hän tapaa erään aviomieskandidaattinsa kotonaan. Shira kysyy, millaisen vaimon tämä haluaa, ja nuorukainen vastaa, että taitavan talousihmisen, joka saa asiat sujumaan. Eli miehellä ei ole pienintäkään aikomusta osallistua perheen talouteen mitenkään. Aivan elokuvan alussa, purim-juhlan alkaessa, Shiran isä pyytää Shiran äidiltä kassakaapin avaimet. Shiran äiti viskaa ne isälle halki huoneen ja kysyy, paljonko tämä aikoo ottaa. 3000, vastaa isä, ja otettuaan rahat hän merkitsee summan kassakaapin tilikirjaan ja palauttaa avaimet vaimolleen. Muuten perheen naiset seuraavat aina miesten juhlia toisesta tilasta, mutta purim-juhlaa rahalahjojen jakoineen naiset seuraavat paikan päältä.

Tyttären/vävyn poika on Shiran äidille samanlaista omaisutta kuin rahat, ja hän haluaa kontrolloida omaisuuttaan. Omaisuus, kaiken lajinen, on kaikki kaikessa, ja sen takia kaikkien perheen ihmisten, myös hänen elossa olevan tyttärensä, pitää joustaa, että hän voi täyttää omaisuuden hallinnan velvollisuutensa. Viis siitä, että kaikki, hän itse mukaan lukien, kärsivät. Omaisuuden kontrollointi ennen kaikkea.

Sen sijaan Shiran isä ja rabbi suhtutuvat paljon lempeämmin tilanteeseen. He eivät painosta Shiraa. Vain äiti käyttäytyy tavalla, jonka takia hänet mielestäni ehkä olisi voinut ampua.

Kyseessä on aika mielenkiintoinen sukupuolten välinen työn- ja vastuunjako. Vaikka halveksin syvästi elokuvan äidin hahmoa, myönnän kyllä hiukan ymmärtäväni systeemiä ja sitä, että naiset suostuvat siihen noin ylipäätään. Näyttää esimerksiksi siltä, että naiset voivat käyttää aika paljon rahaa kodin sisustukseen ja vaatteisiin. Elokuvassa perheen naiset tiskailevat ja jynssäilevät kalliin näköisissä hepeneissä kalliin näköisessä keittiössä. Ruokailutilassa on istuttavuudeltaan mukavannäköiset valkoiset samettibrokadipäällystiset toppastoolit.

Avioliiton merkitystä kuvaa erityisesti eräs elokuvan sivuhenkilö, ilmeisesti Shiran täti, joka on naimaton. Kun häneltä kysytään, miksi hän kuitenkin peittää ortodoksijuutalaisen naineen naisen tapaan hiuksensa, hän kertoo rabbin sanoneen, että näin ihmiset eivät kysele. Täti on kädetön. Hän joutuu juomaan pillillä ja häntä pitää syöttää. Hän ei siis hallitse elämäänsä. Avioliitto on siis kaikista mahdollisista rajoituksista huolimatta naisille keino päästä hallitsemaan omaa elämänsä ja vieläpä läheistensäkin elämää perheen taloudellisten resurssien hallinnan kautta.

Elokuva ei paljasta, mitä Shira kirjoittaa siihen lappuun, jonka hän lähettää rabbille ja jonka perusteella rabbi suostuu avioliiton solmimiseen sisaren lesken kanssa. Luultavasti hän on älynnyt olevansa seuraava suvun matriarkka, jonka kuuluu äitinsä lailla tulevaisuudessa valvoa perheen omaisuutta, johon sisältyvät perheen ihmiset siinä kuin rahatkin; tämä ilmeisesti on sitä, mitä juutalaisuudessa tarkoitetaan sanalla rakkaus. Sanojen merkityskethän vaihtelevat kulttuuripiiristä toiseen.

Suhtautumista ihmisiin samalla tavalla kuin aineelliseen, elottomaan omaisuuteen kuvastaa mielestäni myös juutalainen tapa julistaa muun uskonnon edustajan kanssa naimisiin menevät lapset kuolleiksi. Nämä eivät ole enää perheen omaisuutta, joten heitä ei ole enään olemassa perhekunnan talouden hallittavina yksikköinä, ja siksi heitä ei voida enää rakastaa. (24.4.2014)