Otl Aicher

Rathgeb, Markus.

Otl Aicher. Hong Kong 2008.

Otl Aicher (1922-1991) ei kuulu suosikkeihini graafisena suunnittelijana, mutta kyllähän hän jotain sai aikaiseksi, joten lukaisin tämän hänestä kertovan Markus Rathgebin kirjan.

 

Otl Aiherin elämää määräsi se seikka, että hänen vietti nuoruutensa Saksan Kolmannessa valtakunnassa kaupungissa nimeltä Ulm. Hän ei pitänyt vallalla olleesta poliitisesta järjestelmästä. Hän harrasti valokuvausta, ja 15-vuotiaana hän osui Berliinissä vääränlaiseen valokuvanäyttelyyn, mistä hyvästä hänet pidätettiin. Kun Hitler Jugend määrättiin pakolliseksi kaikille tietyn ikäisille pojille, Aicher kieltäytyi.

 

Koska hänelle ei tarjoutunut noihin aikoihin muuta tekemistä, hän vietti nuoruutensa yksikseen ullakkokamarissa lueskellen ja kirjoitellen. Mentoreina hänellä oli erilaisia pappismiehiä, joilla oli enemmän tai vähemmän natsivastaiset mielipiteet. Monet noilta ajoilta säilyneet Aicherin esseet käsittelevät teologisia aiheita.

 

Muitakin kuin pappismiehiä hänen ystäväpiiriinsä toki kuului. Erityisen läheisissä väleissä hän oli Schollin sisarusparven kanssa. Heillä oli muutaman muun kanssa oma epävirallinen 'vastarintaliikkeensä', eräänlainen keskustelukerho, mutta opiskellessaan Münchinissä Schollin sisaruksista Hans ja Sophie kuuluivat vähän merkittävämpäänkin kansallissosialismin vastaiseen liikkeeseen nimeltä Die Weisse Rose eli Valkoinen ruusu.

 

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1943 päivänä Hans ja Sophie Scholl olivat jakamassa Die Weisse Rosen pamfletteja, ja heidät ilmiannettiin. 22.2.1943 heidät tuomittiin pikaoikeudenkäynnissä kuolemaan ja teloitettiin samana päivänä. Molemmat olivat parikymppisiä.

 

Tässä olisi Aicherin kannalta ollut varmaan ihan riittävästi, mutta hän oli jostain saanut etukäteen kuulla, että pidätys tapahtuisi, ja hän oli juossut Hansin kämpille varoittaakseen tätä. Hän tuli paikalle liian myöhään - Gestapo oli jo siellä. Eli hän ei ollut ehtinyt pelastamaan ystäväänsä ja tämä tuli kuolemaan siksi, että hän myöhästyi.

 

Kirja ei kerro, mistä Aicher oli saanut etukäteistiedon pidätyksestä. Minua olisi kiinnostanut se.

 

Aicherkin joutui siinä sitten sotaväkeen, joskin piileskeli viimeiset ajat, ja kun Saksa oli kaatunut, koitti hänen hetkensä.

 

Jo entuudestaan Saksassa oli ollut Volkhochschule-järjestelmä, vähän meikäläisten kansalaisopistojen kaltainen, jossa iltakursseina annettiin opetusta mitä erilaisimmista aiheista. Tällainen toimi myös Ulmissa. Amerikkalaiset olivat huolissaan paitsi Saksan mahdollisesta eristämisestä kansakuntana myös saksalaisten eristymisestä uusista intellektuaalisista virtauksista, ja niinpä Volkhochshuleja alttiin runsaskätisesti tukea amerikkalaisella rahalla.

 

Aicher syöksyi opettajaksi Ulmin Volkhochshuleen. Korostettakoon, että hänellä ei ollut itsellään koulutusta yhtään mihinkään, mutta sitäkin enemmän hänellä oli intoa pelastaa maailma. Aisaparina hänellä oli Inge Scholl, Schollin sisarusparven esikoinen, joka toimi myös Ulmer Volkhochschulen johtajana. Inge Scholl oli jo nuorena ulkonäöltäänkin varsinainen koulumatroona, mutta ei se mitään, sittemmin hänestä tuli joka tapauksessa rouva Aicher. Onneksi. Sillä myöhemmällä iällä Aicerista tuli sellainen moralistidespootti, että ei häntä olisi kyennyt kurissa pitämään kuin Inge, jolla oli syytä vielä suurempaa ylemmyyteen ja joka oli sitä paitsi vielä viisi vuotta häntä vanhempi.

 

Volkhochshulen aikana Aicher aloitti graafisen suunnittelijan uransa pystymetsästä. Hän alkoi tehdä Volkhochschulen julisteita. Osa oli neliöformaatissa, typografisia ja mustavalkoisia, joskin teksti oli käsin piirrettyä, osin jopa tekstausmenetelmillä. Aicheria kiinnosti siis typografia heti alkuunsa, mutta sanottakoon, että hän ei ollut kovinkaan hyvä siinä. Ulmin Volkhochsulen torstailuennot olivat kuuluisia tasokkuudestaan, ja niitä varten tehtiin korkeita värillisiä julisteita. Niiden tyyli oli tyypillistä vuosisadan puolivälin Matisse-vaikutteista tyyliä. Aicher suunnitteli myös telineet, joita sijoitettiin pitkin kaupunkia ja joihin Volhochschulen julisteet kiinniteltiin. Ennen pitkää Aicer perusti jopa firman asian tiimoilta, ja siinä hänellä oli partnerina kyllä ihan painotekniikan ammattilainenkin.

 

Aicherin päämäärä Volkhochschulessa oli yksinkertaisesti kokonaisuudessaan maailman parantaminen ja siinä erityisesti Saksan parantaminen. Kansan tiedollista tasoa oli nostettava. Jo nuorena Kolmannen valtakunnan kuristuksessa hän oi vakuuttunut, että tuhoon johti heittäytyminen isänmaalisiin tunteisiin. Kun tunteilusta päästään ja turvaudutaan pelkkään järkeen ja todistettavissa olevaan, objektiiviseen tietoon, maailma pelastuu. Aicherin sanastossa 'järki' oli jotakuinkin synonyymi sanalle 'vapaus'.

 

Vuonna 1947 Aicher oli tavannut Max Billin, sveitsiläisen, mutta aikanaan Bauhausissa opiskelleen arkkitehdin ja graafisen suunnittelijan. Tästä tapaamisesta pitäen Aicherin tuotantoon alkio vaikuttaa silloin syntymässä oleva ns. sveitsiläinen tai kansainvälinen tyyli.

 

Max Billin tapaamisella oli muitakin vaikutuksia.

 

Volkhochschulen puiteissa ei ollut mahdollista kohottaa opiskelun teoreettista tasoa loputtomiin - kysehän oli 'kansankorkeakoulusta'. Ennen pitkää Aicherin ja ja hänen tuttavapiirinsä päänupeissa kehkeytyi ajatus uuden korkeakoulun perustamisesta. Työnimenä oli Geschwister-Scholl-Hochschule eli 'Schollin sisarusten korkeakoulu'. Hankkeelle saatiin huomattava amerikkalainen taloudellinen tuki. Neuvonantajaksi hankkeeseen kutsuttiin Max Bill. Alkujaan tarkoituksena oli perustaa poliittisesti painottunut korekakoulu, mutta Billin vaikutuksesta tuloksena tuli olemaan uudenlainen muotoilukoulu, joka rakentaisi Bauhausin perustalle. Nimeksi tuli Hochschule für Gestaltung. Tämä kaikki sopi amerikkalaisille hyvin. Bauhausin olivat lopettaneet kansallissosialistit rappion tyyssijana, ja sen opettajakunta oli jatkanut koulun perinteitä erilaisissa tehtävissä Yhdysvalloissa erinomaisen menestyksekkäästi. Tälle perinteelle siis kannatti nyt rakentaa uudessa Saksassa.


Ote Billin kirjeestä High Commission of Germanyn johtajalle John McCloylle: "Ulmin koulusta nousevat suunnittelijat vaikuttavat yhteiskuntaan kahdella tavalla: ensinnäkin vastuullisina kansalaisina ja toiseksi muita parempien ja halvempien tuotteiden suunnittelijoina nostaen siten yhteiskunnan elintasoa yleensä sekä luoden teknologisen aikakautemme kulttuuria."

 

Kun koulu perustettiin 1953, opetussuunnitelma lipsahti heti alkuunsa ehkä hiukan teoreettismmaksi kuin oli ollut tarkoituskaan. Ei kulunut kaunakaan, kun opiskelijat alkoivat kirjelmöidä, että he halusivat tulla isoina muotoilijoiksi eivätkä sosiologeiksi sun muiksi. Opettajien keskinäisiä välejä alkoi kalvaa muotoilun ja taiteen suhde, ja Bill, joka näki taiteen myös muotoilun perustana, lähti koulusta. Voittajina selvisivät ne, joille muotoilu oli teoreettista yhteiskunnallisten ongelmien pohdiskelua.

 

Opiskelijoiden käytännön kokemus muodostui ongelmaksi itsessään koulutuksessa muutenkin. Tarkoitus oli toteuttaa asiakkaiden tilaamia monialaisia muotoiluprojekteja, mutta siinä kohdattiin vaikeuksia, koska opiskelijat eivät kertakaikkiaan muilta kursseiltaan ehtinneet oppia muotoilua. Ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan valitsemaölla asiakasprojekteihin vain lahjakkaimmat opiskelijat, mikä aiheutti lisää valituksia. Tällaisia tilaustöitä tehtiin esim. Braunille ja BASFille. 60-luvulla projekteja alttiin jakaa ikään kuin toimialojen mukaan perustetuille yksiköille. Aicher itse johti kuuluisaa yksiköä nimeltä E5, jonka suurin projekti oli Lufthansan yrityskuvan uudistaminen.

 

60-luvulla muiden rasitusten lomaan ilmaantuivat Ulmiinkin kansainvälisen opiskelijaliikkeen lieveilmiöt. Opiskelijat kritisoivat HfG:n sitoutumista konsumerismiin, työskentelyä suuryritysten hyväksi sekä yhteyksiä USA:an. Opiskelijoiden mielestä tämä amerkkkalaisen rahan varaan alkujaan perustettu koulu voitaisiin hyvin nimetä Karl Marx -korkeakouluksi.

 

Koulu jouduttiin lopettamaan näiden sisäisten ristiriitojen takia vuonna 1968.

 

Vielä opettajana ollessaan Aicher alkoi suunnitella tulevaisuuttaan uudelle pohjalle. Hän perusti oman suunnittelutoimiston, ja hommasi tilat maalta, eteläsaksalaisesta kylästä nimeltä Rotis. Saksaan olivat tulossa olympialaiset, ja toimikunta oli käynyt HfG:ssä tutustumassa, sillä olympialaisten viestintä haluttiin toteuttaa siellä - siitäkin huolimatta, että koulun ristiriitojen levittyä yleiseen tietoon yhteiskunta oli pistänyt rahahanat kiinni. Alustavat neuvottelut vuoden 1972 olympialaisten visuaalisesta ilmeestä siis käytiin HfG:n kanssa, mutta ensimmäiset paperit kirjoitettiin jo Aicherin oman toimiston kirjelomakkeille. Koulun lopettaessa toimintansa Aicher vei mukanaan tämä asaikkaan sekä assistenteikseen joukon E5:ssä olleita opiskelijoita.

 

Tunnetuin tuotos tästä projektista ovat piktogrammit. Vuoden 1972 Münchenin olympialaisia varten suunnitellut piktogrammit ovat nykyisin jo niin itsestäänselvä osa kansainvälstä opastekulttuuria, että niitä pidetään varmaankin jotenkin 'suunnittelemattomina', luonnostaan syntyneinä. Piktogrammeja oltiin käytetty edellisissäkin olympialaisissa, myös vuoden 1968 Meksikon olympialaisissa, joiden ilme oli kaikin tavoin palkittu ja ylistetty. Aicher otti kuitenkin lähtökohdakseen Tokion vuoden 1964 olympialisten piktogrammit. Suunnittelussa Aicheria auttoi alkuun niiden suunnittelija, Masaru Katsumie, joka tuli jopa tapaamaan Aicheria.

 

Masaru Katsumien lisäksi piktogrammien muotokieltä on peritty Otto Neurathilta ja hänen Isotype-järjestelmästään, jonka hahmot ovat koko lailla niin Aicherin kuin jo Kimurankin hahmojen näköisiä.

 

Aicherin piktogrammien salaisuus on siinä, että ne perustuvat tarkkaan gridin eli verkkoon, jossa on vain pysty- ja vaakaviivoja sekä diagonaaleja, joiden kulma on 45°. Niitä on siis verrattain helppo tuottaa sukunäköisinä likimain rajattomasti.

 

Myös olympialaisten kartat toteutettiin samalla periaatteella.

 

Tunnettuja ovat myös vuoden 1972 Münchenin olympialaisten julisteet. Ne on toteutettu sävypelkistyksenä tunnetulla, 70-luvulla muodissa olleella tekniikalla. Itse opiskelin 80-luvulla, ja meidän piti Taideteollisessa korkeakoulussa, perkele sentään, opetella tekemään sävypelkistyksiä. Opettajat kun sattuivat ihailemaan tuota oman nuoruutensa tekniikkaa. Minä puolestani pidin silloin ja pidän edelleen sävypelkisityksiä äärimmäisen vastenmielisinä.

 

Jo olympialaisprojektin aikana Aicher muutti perheineen, firmoineen Rotisiin. Hän kärsi sydävaivoista. Itse hän katsoi niiden johtuvan stressistä, tämän kirjan kirjoittaja vihjaa, että saattaa olla, mutta sattoivat vaivat olla myös psykosomaattisia. Voin hyvin kuvitella, että jos kaikki eivät totelleet Aicheria pienintäkin piirtoa myöten, Aicheria alkoi äkisti ottaa sydämestä. Yhtä kaikki, suunnittelutoimiston pitäminen syrjäisellä maaseudulla ei kuulosta ihan parhaalta idealta, mutta olympialaisten jälkeen piktogrammibisnes alkoi kukoistaa. Hän suunnitteli lisää piktogrameja Münchein uudelle lentoasemalle.

 

Aicherilla oli suurena haaveena saada piktogrameilla korvatuksi kaikki verbaalinen viestintä informaatiografiikassa. Mutta yhdeksi kannoksi tässä kaskessa muodostuivat tekijänoikeudet. Tekijänoikeuksien jakajia oli useita, ja itse suunnittelijat, joista Aicher ei siisi suinkaan ollut ainoa, olivat yksimielisiä. Piktogrammit vain olivat niin hyviä, että kaikki mahdolliset tahot olisivat halunneet käytellä niitä ilmaiseksi. Oikeustaistelut olivat pitkät.

 

Erco-niminen firma osti Aicherilta olympialaisiin tehdyt piktogrammit ja tilasi niitä lisää ryhtyäkseen valmistamaan niitä käyttäen valokylttejä. Siis niitä, joita nykyisin ovat kaikki lentoasemat täynnä. Nykyisin näitä piktogrammeja on yli 900 Ercon tuoteluettelossa.

 

Rotisin rauhassa Aicher ryhtyi vielä kirjaintyyppisuunnittelijaksi. Hän oli jo laatinut Universin pohjalta kavennetun kirjaintyypin nimeltä Trafic Münchein lentoaseman käyttöön. Mutta nyt syntyi uusi kirjaintyyppi, jossa Aicher pyrki suurepaan omaperäisyyteen. Hän teki kirjaintyypin, johon ei kuulunut vain eri leikkauksia vaan myös erikseen groteski, eräänlainen päätteetön antiikva, antiikva sekä puoliantiikva, jossa on päätteet vain yläpidennyksissä. Kirjaintyyypin nimeksi tuli Rotis.

 

Hanketta varten Rotisin tilalle rekrytoitiin muutama oikea kirjaintyyppisuunnittelijakin vastaamaan teknisestä toteutuksesta. Kirjaintyyppi esiteltiin Pariisissa vuonna 1988. Aicher itse julisti, että hän on tällä eri kirjainluokkia yhdistävällä kirjaintyypillään aloittanut vallankumouksen typografiassa. Tämähän ei tietenkään pitänyt pakkaansa - Aicherin kirjaintyyppi ei millään muotoa ollut ensimmäinen alallaan. Aicher vain oli henkilö, joka ei pitänyt menneisyydestä eikä siksi tiennyt kauheasti typografian historiasta. Yksi jos toinen sai osakseen tylyn kohtelun, jos halusi vaikkapa vain tietoja Aicherin vanhoista projekteista. Aicher ei halunnut katsoa menneisyyten missään muodossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yllä on kolme versiota Rotisista. Pelkka groteski on jätetty kuvasta pois.

 

Kirjaintyyppi on saanut arvostelua osakseen, varsinkin yksittäisiet kirjaimet gemena c ja e. Argumenttina on käytetty sitä, että ne ovat ikään kuin ainoat vinot poikkeukset muuten pystysuorassa kirjaimistossa. Lisäksi e:n silmukka menee pienissä kirjainasteissa tukkoon.

 

Itse pidän tuota vinoutta vain hauskana; sitä paitsi epäilen, että c.n ja e:n vinoudella on alkujaan haettu ratkaisua juuri e:n silmukan ongelmaan. Alaosan avonaisuus kun mahdollistaisi suuren e:n silmukan. Mutta sitten tuo syntynyt perusmuoto on alkanut viehättää niin paljon, että e:n silmukka on jätetty pieneksi ihan vain vinouden ja alaosan avonaisuuden korostamiseksi. Mikä olisi kyllä vastoin Aicherin periaatteita, sillä sehän ei ole järkevää lankaan.

 

Käsillä oleva kirja on ladottu kuvan keskimmäisellä semi-sansilla/puoligroteskilla eli hiukan ohennuksia ja paksunnoksia sisätävällä kirjaimella, jossa ei kuitenkaan ole päätteitä. Periaate on sama kuin Herman Zapfin Optimassa, mutta ei yhtä silmäänpistävä. Mutta sama kuitenkin, ja kirjainta arvostelevat ne, jotka eivät pidä Optimastakaan. Itse en satu pitämään Optimasta enkä muistakaan Zapfin kirjaimista Melioria lukuunottamatta, mutta minusta tämä Aicherin 'puoligroteski' on ihan kelpokirjain, kunhan sitä tosiaankaan ei lado liian pienessä koossa.

 

Rotis puoligroteski otettiin käyttöön Ercolla, mutta kävi nopeasti ilmi, että se ei toimi näytöllä. Ja saman voi havaita tästäkin.

 

Surkein on ylin eli antiikva. Siinä on giganttiset päätteet. Kun medievaali- ja siirtymäantiikvoissa päätteet liittyvät kirjainrunkoon kaarilla, Rotisissa pääte muodostuu kokonaisuudessaan kaaresta, jotka märäävällä ympyrällä on totisesti sädettä. Kaari alkaa päätteen päästä ulottuu pitkälle kirjainrunkoon. Minun järkeni ei riitä käsittämän, miten tuollaista kirjainta välistetään. Lisäksi se on tietenkin ruma.

 

Alimmassa varsiossa, puoli-antiikvassa, on päätteet vain kirjainten ylälaidoissa, ja kirjain oli 90-luvun lopussa ja vielä 2000-luvun alussakin kovasti muodissa.

 

Esikuvana molemmille antiikvoilleen Aicher piti Timesia. Hän ylipäätään piti Timesista, koska siinä hänen mukaansa on liikettä. Lausunto kuvastaa Aicherin muodollisen koulutuksen puutetta typografiassa. 99.9% graafisista suunnittelijoista ei pidä Timesista juuri siksi, että siinä ei ole liikettä eikä suoraan sanottuna mitään muutakaan. Timesilla tekstiä vain mahtuu paljon pieneen tilaan.

 

Typografia tuotti kaikin muutenkin vaikeuksia Aicherille. Hän oli surkea taittaja. Hän tykkäsi tehdä kirjoja, ja taittoi ne kaikki samalla tavalla, täysin aiheesta riippumatta. Taitto oli hänelle ikään kuin taiteellinen sommitteluharjoitus - panisinko tuon suorakaiteen tähän kohti vai tuohon vai ehkä tuohon, mikä näyttäisi kivalta…? Hän laati gridejä, mutta noudatti niitä vain jos niikseen tuli, ja varsinkin hänen palstansa roikkuvat alaosistaa aivan miten sattuu.

 

Useimmat kokivat, että Aicherin kanssa oli vaikea tulla toimeen. Hän oli varsinainen besserwisseri. Asiakkaat saivat usein tulla Rotisiin, vaikka ei Aicherillakaan mitään matkustamista vastaan ollut. Esimerkiksi Ercon toimitusjohtajan mielestä oli luojan lykky, että Rotisiin oli niin pitkä matka. Paluumatkan aikana pääsi aina irti Aicherin valtapiiristä ja sai takaisin oman itsensä ja päätöksentekokykynsä.

 

Mutta kyllähän piktogrammisarja on melkoinen uroteko. Ja Rotis puoli-antiikva oli aikansa todella hauska kirjain. Ja paljon Aicher teki muotoilukoulutuksen kehittämiseksikin.

 

Mutta hänen muka tieteellisesti 'perustellut' ideologiansa ovat aika rasittavia, varsinkin, jos sattuu olemaan eri mieltä, etenkin siitä, miten jyrkkä oli tarpeen olla. Aicher ei ollut ihminen, joka keskusteli noista periaatteista, hän oli se, joka ne määräsi. Hän perusteli kaiken aina ylevällä moraalillaan. Hänen assistenttina väittävät, että usein Aicher kokeili ja haki ratkaisuja ihan samalla tavalla kuin muutkin, mutta keksi jälkikäteen niille yleviä selityksiä, myös asioille, jotka eivät sellaisia olisi mitenkään kaivaneet.

 

Ihan hyvä ja kunnollisesti taitettu, tämä kirja. Päällyspaperin etukansi vain näyttää niin paljon takakannelta, että tulin ottaneeksi kirjan monta kertaa väärin päin käteeni. (13.2.2011)