Outsider Art ja ulkopuolisuuden mitat

Rhodes, Colin. Toinen taide - luovat erot. Jyväskylä 2004.

 

Maahenki julkaisi vuonna 2004 käsillä olevan outsider-taiteesta kertovan teoksen. Nimiön kääntöpuolella ei kerrota, mikä on ollut alkuperäisteoksen nimi. Suomennos alkoi epäilyttää, sillä suomenkielinen nimi, Toinen taide - luovat erot ei vastaa kirjan sisältöä. Kirjoittaja Colin Rhodes on Sydneyn yliopiston professori, joka on sitä mieltä, että outsider-taiteen perusominaisuus välttämättä ei ole luovuus.

 

Oletan, että alkuperäisteos on ollut Outsider Art: Spontaneous Alternatives, eli Outsider-taide, spontaaneja vaihtoehtoja.

 

Suomennoksen haparoivuus näkyy myös huikeana virheiden määränä. Esimerkiksi sivulla 24 väitetään, että Wassily Kandinsky olisi kuollut jo vuonna 1914, hädin tuskin uransa alkuun saatuaan.

 

Virheiden määrästä ja ohiampuvasta nimen käännöksestä voi päätellä, että teos ei ole vastannut sitä, mitä suomentamiseen ryhtyneet ovat odottaneet. Teos nimittäin on diskurssianalyyttinen tutkimus outsider-taiteen asemasta taiteeseen liittyvien diskurssien kentässä. Kirjassa ei siis syvemmin kuvata outsider-taiteen teoksia eikä niiden tekijöitä, heitä luetellaan vain ikään kuin aineistoon kuuluvana materiaalina. Pääasissa selvitetään sitä, miten outsider-taide ilmaantui taiteen diskurssien kenttään ja miten sitä on pyritty pitämään erossa valtavirtataiteen diskurssista sen kohdatessa muutospaineita vuosien saatossa.

 

Sanana 'outsider art' syntyi 1972, kun Roger Cardinal käytti sitä ensimmäisen kerran. Tarkoitus oli löytää englanninkielinen vastine ranskalaiselle termille 'art brut'. Art brut puolestaan oli termi, jonka loi ranskalainen taiteilija ja virallisen taidekontekstin ulkopuolella syntyneiden kuvien keräilijä Jean Dubuffet (1901-1985). Dubuffet'stä muodostui melkoinen auktoritetti, ja tätä hegemoniaa on välillä yritetty purkaa.

 

Outsider-taiteen diskurssin historia ulottuu saksalaisen psykiatrin Hans Prinzhornin (1886-1933) ja sveitsiläisen, samaa ammattia harjoittaneen Walter Morgenthalerin (1882-1965) kiinnitettyä huomiota mielisairaalapotilaiden visuaalisiin tuotoksiin. Muita esivaiheita olivat modernistien kuten ekspressionistien ja kubistien kiinnostus ulkoeurooppalaista taidetta kohtaan; lastentaiteesta oli kiinnostunut varsinkin taiteilijaryhmä Cobra. Kaikenlaiseen virallisen taiteen ulkopuolelta tulevaan kuvamateriaaliin liitettiin sellaisia ominaisuuksia kuin alkuperäisyys ja turmeltumattomuus, ja niitä tutkimalla arveltiin päästävän niille todellisen ihmismielen lähteille, jotka länsimainen sivilisaatio oli tukahduttanut. Hullutta pidettiin Freudin innoittamana taiteilijapiireissä väylänä alitajuntaan ja aitoon ihmisluontoon. Tätä mieltä olivat etenkin surrealistit, jotka ihastelivat mielisairauksia siihen asti, kunnes eräs heidän omasta joukostaan sairastui mieleltään. Antonin Artaud'n tapauksessa mielisairaus ei sitten enää näyttäytynytkään alitajunnan pidäkkeettömänä ilotteluna vaan yksiselitteisesti läpitunkemattomana kärsimyksenä.

 

Ranskalainen kirjankustantamo Gallimard päätti toteuttaa suorastaan julkaisusarjan mielisairaiden taiteesta, ja tähän tarkoitukseen keräsi aineistoa Dubuffet kiertäen vuonna 1945 pitkin sveitsiläisiä mielisairaaloita. Matkalla Dubuffet tapasi paitsi kuvia tehneitä potilaita myös Prinzhornin ja Morgenthalerin. Dubuffer alkoi kerätä mielisairaiden töitä, ja otti käyttöön termin art brut, jolla hän tarkoitti raakaa, sivistyksen koskematonta kuvallista ilmaisua, joka oli kaikin puolin taideinstituutioiden ulkopuolista.

 

Taideinstituutioiden ulkopuolisuus muodostui haasteeksi art brutille, sillä sen jälkeen, kun taideinstituutioiden ulkopuolisesta taiteesta kiinnostuivat taideinstituutiot, se ei enää ollutkaa taideinstituutioiden ulkopuolista... Dubuffet perusti oman art brut-museonsa, ja poisteli siitä sellaisten kuvantekijöiden töitä, jotka saivat työnsä esille esim. näyttelyihin, myytäväksi gallerioihin tai saivat muuten mediajulkisuutta.

 

Eräs uhka outsider-taiteelle on ollut myös taideterapia, jonka on katsottu korruptoivan mielisairaiden tuottamia kuvia.

 

Kiistaa on aiheuttanut myös se, miten paljon ulkopuolinen pitää olla, että voi tulla tulkituksi outsider-taiteilijaksi. Pienet lapset ja taideterapiaan osallistumattomat 'hullut' lasketaan ilman muuta mukaan, mutta voiko ulkopuoliseksi lukeutumiseen riittää vaikkapa etninen ulkopuolisuus? Tai että edustaa ns. 'toista' suupuolta? Tekeekö taidekoulutus ihmisestä väistämättä valtavirtataiteilijan, vaikka hän olisi muilta ominaisuuksiltaan 'toinen', vaikkapa jopa kahden muuttujan osalta kuten nainen ja etnisen vähemmistön edustaja?

 

Ongelmaksi on muodostunut myös taiteellinen taso. Prinzhornilla oli taidehistoriallista koulutusta, ja onkin epäilty, että hänen valintojaan klassikkoteokseensa Bildnerei der Geisteskranken on suunnannut koulutettu maku. Millä kriteereillä outsider-taidetta voi arvioida? Onko mahdollista sanoa, että jokin outsider-taideteos on parempi kuin joku toinen? Tässä käsillä olevassa teoksessakin esitellään taiteilijoita, jotka ovat olleet ammattitaiteilijoita, mutta sairastuttuaan heidän työnsä ovat muuttuneet ja tulleet sitten soveliaiksi outsider-taiteen kategoriaan. Mutta esitellään myös taiteilijoita, jotka ovat täysin kouluttamattomia, mielisairaita ja vieläpä lapsuutensa erittäin vaikeissa oloissa viettäneitä, ja silti tekevät erittäin taidokkaita teoksia. Tässä mielessä kiistanalainen on esim. Vonn Stöpp, dürermäisiä apokalyptisia visioita maalaava taiteilija, jota joidenkin diskurssiivisten vaihtoehtojen mukaan ei pidä laskea outsider-taiteilijaksi, koska hän on yksinkertaisesti liian taitava.

 

Vaan entä jos outsider-taiteilija saa jotenkin elämänsä elettyä 'oikeassa' yhteiskunnassa? Hyvää yliopistokoulutusta nauttinut Morton Bartlett (1903-1992) teki 30 vuotta äärimmäisen realistisia, luonnollisen kokoisia lapsinukkeja, joilla hän korvasi menetettyä lapsuuttaan - hän oli jäänyt orvoksi 8-vuotiaana. Hän otti nukeistaan itselleen myös lapsuusmuistoiksi valokuvia, jotka säilytti lukitussa kaapissa, mistä ne löydettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Vaikka hän oli vailla muodollista taidekoulutusta, hän oli ammattinsa puolesta toki visuaalisesti harjaantunut. Tätä ei mainita käsillä olevassa kirjassa, mutta internettietojen mukaan Barlett elätti itsensä free lance -graafikkona ja -valokuvaajana. Nuket eivät olleet mikään salaisuus, ja hän oli kertonut jollekin tutuilleen, että hän ehkä yrittää saada ne massatuotantoon. Hän ei kuitenkaan yrittänyt, vaikka hänellä oli muiden töidensä kautta kontakteja leluteollisuuteen.

 

Suomessa on ollut viimeisten parin vuosikymmenen aikana paljonkin puhetta ns. ITE-taiteesta, ja sitä koskeva essee on tämän kirjan epilogina. Suomalainen ITE-taide ei suurimmalta osaltaan täytä Rhodesin tekstissä esitettyjä, outisder-taiteen eri diskurssiivisten vaihtoehtojen jyrkkyydeltään vaihtelevia kriteerejä. Puhdasverisimmissä outsider-taiteiljoiden töissä nimittäin ei viljellä esim. ironiaa. Kun mielisairas kuvien tekijä laittaa johonkin työhönsä vaikka lehtimainoksen, se ei ole siinä kritisoimassa kulutusyhteiskuntaa tms. vaan vain ja vain sellaisenaan. Monien suomalaisten ITE-taiteilijoiden töissä esiintyy poliittisina pidettäviä kannanottoja. Huumori ei ylimalkaan kuulu kaikkein puhdasoppisimpaan outsider-taiteeseen. Esimerkiksi Martti Hömpin linnunpönttöpäisiä vallanpitäjiä olisi varmaan vaikea saada mahtumaan Dubuffet'n art brutiin.

 

Colin Rhodesin aineistossa meikäläisen ITE-tailijoiden kaltaisia ovat vain taideympäristöjä rakentelevat ihmiset. Nämä taideympäristöt ovat suureellisia, usein koko elämän mittaisia projekteja, ja niinpä taideympäristöjen rakentajat eivät yleensä olekaan laitoshoidokkeja. Hyvin lähelle Veijo Rönkkösen patsaspuistoa tulee intialaisen Nek Chandin betoniveistosalue.

 

Minulla on Pohjanmaalla runsaasti tilaisuuksia keskustella helluntailaisesta maailmankuvasta. Viimeksi perjantaina tuli puheeksi, miksi Jumala loi maailman. Kuulema Jumala halusi rakastaa, ja hän tarvitsi rakkaudelleen kohteen. Ja pahakin on kuulema jotenkin tarpeellinen.

 

Olen kuullut, että Rönkkönen olisi kuollut joitain vuosia sitten. En ole ottanut selvää, mihin, vaikka epäilemättä saisin sen mökkeillessäni selville - minähän mökkeilen Parikkalan kuntaan kuuluvalla alueella. Rönkkönen tuli minulle mieleen jo Bartlettin lapsinukeista. Bartlettin nukeissa ei ole mitään pedofiilista eikä ole Rönkkösen lapsipatsaissakaan. Rönkkösen puistossahan on paljon lapsia, ja ne hän oli kuulema tehnyt, koska hänellä ei ollut omia oikeita lapsia.

 

Ehkä Jumala on outsider-taiteilija? (20.2.2011)