Rönkkönen ja Beuys

Joogaajien lisäksi toinen suuri yhtenäisen oloinen ryhmä ihmisiä Rönkkösen patsaspihassa ovat lapset. Yksi lapsista pitää sylissään jänistä. Se tuo oudosti mieleen Joseph Beuysin ja alkaa epäilyttää, onko Rönkkösen ITE-taiteesta sittenkään niin pitkä matka korkeataiteeseen.

Uukuniemen lähellä Parikkalassa sijaitsee keinomaailma, jonka on luonut vuosikymmenten uurastuksella ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen.

 

Kun vierailin hänen patsaspuistossaan ensimmäisen kerran parikymppisenä, olin kauhuissani. Olin kokenut saman kauhun samanlaisesta syystä yhden ainoa kerran, ja se oli tapahtunut käydessäni Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Sillekin oli tuotu ITE-patsas, ja se jäädytti veren suoniini 30 asteen helteessä. Ja Rönkkösen puistossa vastaavia patsaita oli - niin, silloinkin jo kymmeniä.

 

Olen käynyt Rönkkösen patsaspuistossa sittemmin monesti uudelleen, ja nyt näen ne vuosi vuodelta lisääntyvät veistokset toisin. Nykyisin näen niissä eräänlaisen luriaanisen kabbalan sovelluksen. Lurianisen kabbalan mukaan maailman luomisessa jumalainen valo säilöttiin astioihin, mutta astiat särkyivät ja valo hajosi pitkin pimeyttä. Ihmisen velvollisuus on pelastaa maailman keräämällä pimeyteen hajonneita jumalaisen valon sirpaleita, ja mitä synkemmästä pimeydestä sirpaleita poimii, sitä ansiokkaampi teko.

 

Rönkkäsen lapsuus ja nuoruus lienevät olleet melkoisen synkkiä köyhyydestä ja sairauksista lähtien. Jossain vaiheessa hän kuulemma suunnitteli maailman päästämistä itsestään isänsä lääkkeillä, maailmassa kun ei näyttänyt olevan lähestulkoonkaan tyydyttävää sijaa hänelle. Hän päätyi kuitenkin elämiseen, mutta hänen oli saatava parempi maailma. Hän alkoi tehdä sitä itse. Betonista.

 

Hänen patsaspuistossaan on betonista tehtyjä eläimiä ja kasveja. Mutta ennen kaikkea hän on tehnyt itselleen hirmuisen määrän betonisia ihmisiä. Ihmisistä on eritoten mainittava joogaajat, niitä on valtava lauma. Patsaiden välissä on ihmeellistä, kauttaaltaan hoidettua puutarhaa. Kasveja kasvaa jokaisella patsailta paljaaksi jäävällä neliösentillä, osin patsaissakin niihin suunnitelluissa erityisissä paikoissa. Paikoin patsaat lähes hukkuvat pensaisiin niin, että niistä pilkottaa vain kasvot. Oman lisänsä tuovat vuosikymmenten saatossa patsaiden pintaan kasvaneet sammalet.

 

Jos voisin kysyä häneltä, kumman hän valitsisi, onnellisemman menneisyyden todellisessa maailmassa todellisin ihmissuhtein varustettuna, jolloin hän ei olisi koskaan tehnyt patsaspuistoaan, vai tämän giganttisen patsasmääränsä, pelkään, että hän valitsisi onnellisen menneisyyden todellisessa maailmassa.

 

Rönkkönen ei ole taiteilija. Hän on ITE-taiteilija, ja se on ihan eri asia, ja media tekee parhaansa pitääkseen tämän eron selvänä julkisuudessa.

 

ITE-taiteilijat tekevät työnsä lähinnä itselleen. Taiteilijat tekevät teoksensa taideinstituutiolle, osaksi taiteen jatkumoa, ja onnistuakseen tässä maksimaalisesti he ovat yleensä hankkineet itselleen muodollisen taidekoulutuksen, joskaan se ei ole välttämätöntä.

 

Mikä tahansa kapine ei ole taideteos. Teoksen käsitteeseen kuuluu Heideggerin mukaan julkinen taideteokseksi määrittelemisen prosessi. Ammattitaiteilijan työt määritetään teoksiksi erityisissä käytännöissä, joissa niitä esimerkiksi arvostellaan julkisissa tiedotusvälineissä taidekriitikoksi kutsuttujen toimittajien teksteissä, ja lopullisen hyväksynnän taiteilija saa siinä, kun hänen tuotantoaan ostetaan teos teokselta osaksi taidekokoelmia, joko julkisia yhteiskunnan ylläpitämiä kokoelmia tai riittävän sosiaalisen statuksen omaavien yksityisten keräilijöiden kokoelmia. Esimerkiksi maalausta tai veistosta ei pidetä merkittävänä taideteoksena, jos sitä ei ole ostanut kukaan, eikä vielä sittenkään, jos sen on ostanut naapurin emäntä. Teoksen arvo, niin taidehistoriallinen kuin rahallinen arvokin, määräytyvät sen mukaan, ketkä kaikki ovat omistaneet sen aikojen kuluessa. Tästä johtuukin, että kuolleiden taiteilijoiden teokset ovat aina kalliimpia kuin elävien – niitä ovat ehtineet omistaa useammat merkittävät tahot.

 

Kun Veijo Rönkkönen on saanut valmiiksi sanokaamme vaikka kymmenen uutta veistosta, Helsingin Sanomista ei löydy niistä kritiikkiä. Mikään lehti ei ole ikinä julkaissut Rönkkösen töistä sellaista kritiikkiä, jollaisia kirjoitetaan etabloituneiden kuvataiteilijoiden töistä. ITE-taiteilijoista ja heidän tuotoksistaan kirjoitetut lehtijutut ovat pikemminkin henkilöjuttuja. Eikä kukaan osta Rönkkösen töitä. Niitä ei oletettavasti edes voisi ostaa. Ne on tehty hänen kotipihaansa varten.

 

Taiteen ja ITE-taiteen suhde on mielestäni suurin piirtein sama kuin teologian ja mystiikan.

 

Mystikot eivät tarvitse teologeja eivätkä ITE-taiteilijat taiteilijoita, mutta toisin päin ollaan jatkuvassa kiitollisuudenvelassa. Vaikka teologia on kautta historian ollut helisemissä mystiikan kanssa, mystiikka on välttämätöntä, että teologia voi määritellä omat rajansa ja kehittyä: mikä on oikeaa uskonnollista kokemusta ja toimintaa ja mihin asti teologia voi joustaa yksilöllisten tarpeiden edessä uusissa historiallisissa tilanteissa.

 

Samalla tavalla ITE-taiteiijat pitävät taiteilijoita kaidalla tiellä pitämällä heidät tietoisina siitä, missä heidän oma ammattitaiteilijan työnsä eli kaikkien ihmisten yhdessä jakaman maailman tulkinta loppuu, ja missä lipsahdetaan omien maailmojen rakenteluun. Ja joskus sattuu niin, että aluksi omina yksityisinä rakennelmina pidetty kuvasto muuttuukin osaksi korkeataidetta, osoittaa olevansa jaettua kokemusta, ja vakiinnuttaa asemansa.

 

On silmäänpistävää, että Rönkkösen on annettu olla rauhassa. Hän on onnistunut pysyttelemään toimittajien ulottumattomissa. Puistossa vierailijatkaan eivät pahemmin piinaa häntä. Jotkut ovat yrittäneet puhutella häntä, mutta lopettaneet, kun Rönkkönen on vastaillut kysymyksiin mahdollisimman lyhyesti.

 

Olimmepa ikinä kuulleet Isaac Luriasta tai koko kabbalasta, meissä jokaisessa piilevä pieni mystikko estää meitä puuttumasta Rönkkösen puuhiin. Nähdessämme hänen patsaansa käsitämme, että vaikka mielellämme olemme niiden kaukana kimmeltävien jumalallisten kipinöiden näköpiirissä, ei ole viisasta mennä liian lähelle. Pikkuinen luriaaninen kabbalisti meissä tietää, että lähestyessämme kipinöitä lähestymme myös sitä pimeyttä, mistä ne on eroteltu näkyviin. Ja sitä me emme halua mistään hinnasta. Sitä paitsi se olisi synti, joka merkitsisi, että rikkoisimme kaiken sen, mitä Rönkkönen on kokoon kerännyt, ja silloin ei vain Rönkkönen vaan koko ihmiskunta, me itse mukaan lukien, joutuisi aloittamaan noiden jo kerran absoluuttisen pahan seasta kerättyjen kipinöiden kokoamisen alusta. Me emme halua siihen kuiluun, josta ne olisi kerättävä.

 

Joogaajien lisäksi toinen suuri yhtenäisen oloinen ryhmä ihmisiä Rönkkösen patsaspihassa ovat lapset. Yksi lapsista pitää sylissään jänistä. Se tuo oudosti mieleen Joseph Beuysin ja alkaa epäilyttää, onko Rönkkösen ITE-taiteesta sittenkään niin pitkä matka korkeataiteeseen. Joseph Beuys teki vuonna 1965 happeningin – tai aktion, kuten hän itse teoksiaan nimitti – jossa hän selitti kuolleelle jänikselle taideteoksia. Aktio tapahtui düsseldorfilaisessa galleriassa, jonne yleisö ei päässyt sisään aktion aikana vaan sai seurata sitä vain ulkoa, ovesta ja ikkunoista. Toisessa jalassaan Beuysilla oli huopakenkä, toisessa lyijypohjainen kenkä, ja hänen kasvojaan peitti hunajasta ja lehtikullasta tehty naamio. Hän kuljeskeli ympäri galleriaa kuollut jänis sylissään, koskettelutti jäniksellä teoksia sen tassulla ja selitti.

 

Andy Warhol on tehnyt Josef Beuysista muotokuvan, jossa tummuusarvot ovat väärin päin niin kuin negatiivissa, ja päälle on ripoteltu kimaltelevaa timanttipölyä.

Rönkkösen jänis kylläkin on pojan sylissä pystypäinen ja niin selvästi elossa kuin patsaassa vain voi.

 

Rönkkösen lapsissa huomio kiinnittyy hiuksiin. Häntä on selvästi harmittanut, että betoni ei tee oikeutta hiuksille. Hän on laittanut hiuksiin kaikenlaisia muita materiaaleja lisätäkseen elävyyttä. Lasia. Kiviä. Simpukankuoria. Patsaiden lapset osaavat tehdä vaikka mitä ja joillain niillä on hienot vaatteet ja koruja. (26.4.2009)