Lasten kuvakirjoista

Salisbury, Martin & Styeks, Morgan. Children's Picturebook - The art of visual storytelling.

China 2012.

Tätä onnetonta maailmaa, jossa nykyisin joudumme elämään, ei tosiaankaan voi sanoa vapaaksi maailmaksi. Länsimainen ihminen elää insinöörien diktatuurissa, jossa ei ole sen vertaa vapautta, että voisi leipänsä, edes vaatimattoman, tienata ilman koneita - varsinkaan näpelöimättä tietokoneita. Tämä aikakautemme on ihmiskunnan historian suurin häpeä.
 

Mutta aivan kuin muissakin keskitysleirissä meidänkin yhteiskunnassamme esiintyy silloin tällöin inhimillisyyden pilkahduksia. Siksipä olenkin pitänyt hyvänä ryhtyä pitkästä aikaa pohdiskelemaan lastenkirjoja.
 

Käsillä oleva teos, Martin Salisburyn ja Morag Styeksin teos Children's Picturebooks on tuore opus aiheesta, tältä vuodelta vallan. Kirja on tarkoitettu oppikirjaksi ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoille. Salisbury opettaa lastenkirjakuvittamista ja Styles lastenkirjallisuutta.
 

Aluksi teos vaikutti brittiläisen maailmanvallan epätoivoiselta tekohengittämiseltä, sillä alun lyhyessä historiakatsauksessa lastenkirjoja tarkasteltiin nimenomaan englantilaisina lastenkirjoina. Ne olivat saattaneet saada vaikutteita vaikkapa nyt Saksasta, mutta kyse oli ennen kaikkea brittinäkökulmasta.
 

Tilanne parani kirjan edetessä. Eri maiden kuvakirjaperinteitä vertailtiin, ja todettiin, että brittiläinen on pikkuisen pinkkiä ja pikkusievää Kate Greenawayn jäljiltä kun taas pohjoisen protestantismin kultturipiirissä lastenkirjoissakin saatetaan käsitellä vaikkapa kuolemaa, mikä ei Briteissä tulisi kysymykseenkään. Amerikkalaisten synniksi luetaan kristilliset äärisuunnat, jotka rajoittavat lastenkirjatuotantoa ja niiden käyttöä. Kiitosta saavat osakseen venäläinen ja puolalainen kuvitusperinne.


Koska kirja on kirjoitettu opetuskäyttöön luentojen täydennykseksi, monet asiat kuten kuvan ja tekstin integroiminen, sivunkääntämiskokemus, erilaiset tekstin ja kuvan sisällöllisesti suhteet sun muut on lähinnä vain mainittu. Selvästikin opettajan johdolla on tarkoitus käydä läpi tarkemmin, mitä näillä asioilla tosiasiassa tarkoitetaan. Mutta kiitettävän monessa kohden muistutetaan etenkin kuvan ja tekstin integroimisen mahdollisuuksista lasten kuvakirjoissa, vaikkei niitä tarkemmin selitetäkään. Tällä integroimisella voidaan saavuttaa tilanne, jossa kuvan ja tekstin erilaisilla visuaalisilla toisiinsaliittämisen tavoilla voidaan saada irti enemmän kuin tekstillä ja kuvalla parhaassakaan tapauksessa yksinään. Ja tämä asiahan on juuri se, mikä tekee kuvakirjoissa niin mielenkiintoisen genren.
 

Kirjassa ei myöskään unohdeta sitä tämä genren ominaisuutta, että kaiken maailman tahot pyrkivät sanomaan sanansa siitä, millaista materiaalia lapsille saa ylipäätään tarjota. Tämä on ymmärrettävää, sillä ovathan lasten kuvakirjat ensimmäinen väline, joilla lapsia sosiaalistetaan kulttuuriin. Nekin, jotka väittävät kaikkien ihmisten olevan yhtä päteviä arvioimaan visuaalisia tuotoksia pelkästään sillä perusteella, että kaikilla ihmisillä on silmät päässään, tietävät intuitiivisesti syvällä sisimmässään, että näin ei ole; tosiasiassa näkeminen vaati opettelemista, ja siksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot haluavat päästä määräämään, mitä lapset opetetaan näkemään ja miten. Lastenkirjoista jos mistä analysoidaan esille mitä merkillisempiin tendenssejä täysin riippumatta tekijöiden tarkoitusperistä. Paras esimerkki lienevät Jean ja sittemmin Laurent de Brunhoffin Babar-kirjat, jotka on vuoroin nähty sosialistisena, vuoroin imperialistisena propagandana.
 

Fundamentalistit ja kukkahattutädit eivät kuitenkaan kykene itse tuottamaan lastenkirjoja. Itse asiassa koko yhteiskunta on lastenkirjojen suhteen riippuvainen eräästä kaikkien paheksumasta ihmisryhmästä, nimittäin hörhöistä. Hörhöys onkin suurin kaikista hyvistä ja ehdottoman välttämätöntä, jos halutaan tehdä kaupallisesti menestyviä lastenkuvakirjoja. Usein kaupallisesti menestyvät lastenkirjat kannatta jopa tehdä kaupallisesti täysin järjettömillä menetelmillä, kuten tässä kirjassa kahden professorin voimalla osoitetaan.
 

Teos on siis todella uusi, ja kirjoittajat ovat jo päässeet kokemaan imperiumin vastaiskun: iso osa kuvittajista pitää digitaalista kuvaa kalseana, ja vanhat painomenetelmät, jo itse asiassa taidegrafiikaan ajautuneet kuvanvalmistamisen muodot, ovat kokeneet renessanssin erityisesti nuorten kuvittajien keskuudessa. Liz Lovelessin käsintehty pienen painoksen silkkipainettu Gelati in Venice, John Lawrensin puupiirrokset Aarresaareen ja Katje Vermeiren vahvoja kuvallisia metaforia käyttävä metalligrafiikka vanhenemista ja kuolemaa käsittelevään kuvakirjan ovat loistavia esimerkkejä siitä, miten nuoret kuvittajat ovat oivaltaneet, että koskettava aihe vaiti koskettavan tekniikan. Näitä tekniikoita ei tietenkään tarvitse käyttää sellaisina kuin ne ammoin syntyivät. Esimerkiksi Isabelle Vandeabeele erottelee värit puupiirroslaatoille, vedostaa ne kaikki mustalla, skannaa nämä värierotelmat ja valitsee niihin lopulliset värit fotariteitse.
 

Loppujen lopuksi lastenkuvakirjojen pointti on kuitenkin tekniikoiden ulkopuolella eli kuvan ja tekstin integroinnissa. Kenen tahansa aikuistenkin päivän pelastaa vaikka vain pari aukeamaa, vaikka vain tällaisessa oppikirjassa, Pat Hutchinsin kuvakirjasta, jossa Rosie-niminen topakka pikku kananen lähtee kävelylle ja välttyy kerran toisensa jälkeen joutumasta ketun saaliiksi - itse täpäriä tilanteita edes huomaamatta. Täpärät tilanteet ovat vain kuvissa, teksti kertoo pelkästä Rosien kävelyreitistä.
 

Päin tätä visiota!
 

Uusiin sähköisiin kirjoihin kirjoittajat suhtautuvat pienellä epäluulolla, sillä lukeminen kirjasta lasten kanssa on niin vahva instituutio. Pikemminkin he arvelevat, että fyysinen kirja kehittyy entisestään, ja alati laajempaan käyttöön tulevat erilaiset painetun kirjan tehokeinot - sellaiset, jotka saadaan aikaan esimerkiksi edellä kuvatuilla 'kierrätetyillä' tai kehittyvillä kuvitustekniikoilla sekä sellaiset kirjan painamisessa ja jälkikäsittelyssä tehtävät  kuten preegalukset, kohdelakkaukset ja laserleikkaukset. (10.5.2012)