Sammallahti ja Kaskipuro

Yhteis-

kunnastamme löytyy sentään pieniä merkityksel-

lisyyden kolkkia, ei paljon, mutta joitain...

Kävin pikaisesti Tampereella.

 

Olin vilkaissut netistä, liekö siellä mitään kiinnostavia näyttelyitä, ja totesin, että grafiikanpaja Himmelblaun galleriassa olisi esillä sekä Pentti Sammallahtea että Pentti Kaskipuroa. Olen huono numeroissa, ja iloitsin siitä, että Tampereen reissuni ajoittuisi juuri näyttelyn avaamista seuraavaan päivään - kävi ilmi, että se ajoittui avajaispäivään… Näyttely oli kuitenkin auki yleisölle ja pääsin sisään.

 

Työt olivat aika pieniä, ja ne oli ryhmitelty isoiksi ryhmiksi, paspiksissa suoraan seinään, ilman laseja. Lasittomuus oli eduksi molempien taiteilijoiden töille, Kaskipuron siksi, että metalligrafiikan samettinen musta pääsi paremmin esille ja Sammallahden siksi, että lasin kiilto yleensä on haitaksi valokuvia katsellessa, ja olisi ollut sitä etenkin nyt, kun vedokset olivat pieniä.

 

En ole mikään hirmuinen Kaskipuron grafiikan ystävä. MInusta hänen töissään on jotain 60/70-lukuista puhdasoppista kovuutta, eikä minun mielestäni juuri minkään lajin puhdasoppisuus ole hyväksi ihmisluonnolle. Tosin vedostustekninen sävyjen kauneus on aina mukavaa katsella. Työt olivat kaikki täysin mustavalkoisia, paitsi yksi, jossa oli ruskeaa, ja toinen, joka oli vedostettu siniharmaalle paperille. Töitä oli pitkältä aikaväliltä, jostain 60-luvulta aina 2000-luvulle. Ja aika vähän ne ovat vuosikymmenten saatossa varioineet. -90/2000-lukujen vaihteesta oli muutama pikkuruinen työ, joissa on liikuskellaan surrealismin kentällä.

 

Sammallahti on aina takuuvarmaa. Yksi iso ryhmä käsitti koiria eri puolilta maailmaa - seassa yksi kissa, joka oli merkkaamassa poskirauhasillaan jonkun näyttelyn sisäänkäyntiä reviirikseen. Lammikko, jonka keskiosan olivat valloittaneet valkoiset joutsenet, ja tummat sorsat olivat niitä kehystämässä. Talvinen venäläismaisema sipulikirkkoineen, sen edessä kaksi ratsastajaa - kuin pako Egyptiin. Venäjän kuvat ovat ylimalkaan kaikki sympaattisia, ei vain se monessa yhteydessä nähty kuva Vuokkiniemestä, jossa kameraan katsoo kaksi lasta kuvan laidassa, keskempänä leikkii Ladalla kaksi muuta kera kahden koiran. Vuodelta 2008 on romanttinen flamingokuva, viktoriaanisen koristeellinen ja ahdas, hiukan vaalean punaiseksi toonattu.

 

Mutta sitten selvisi, että olin liikkeellä sittenkina vajaispäivänä, sillä paikalle ilmaantui Himmelblaun Pertti Ketosen kanssa Pentti Sammallahti. Sammallahti toi mukanaan uusimpia painotuotteitaan eli kaksi kirjaa. Sammallahti on jostain syystä tykännyt painaa kuviaan. Niihin aikoihin, kun opikselin, hän oli säännöllinen vieras graafisen osaston reprotiloissa. Graafisen omat opettajat tuskin olisivat onnistuneet motivoimaan graafisen opiskelijoita sellaiseen rasteripisteiden, mustumaliukumien ja duotone-kuvien hienouksien tihrusteluun, mutta se vaiva, jota Pentti Sammallahti näki noiden asioiden suhteen, teki kyllä vaikutuksen. Semminkin kun kuvat olivat hienoja. Ja kun näki, mitä kuvalle repro- ja painotekniikalla oli tehtävissä. Muista opiskeluajoilta etenkin saaristosta otetut kuvat, joissa oli pelattu sillä, oliko lämmitetty vai viilennetty valopäätä vai tummaa päätä ja miten näillä valinnoilla oli ratkaiseva merkitys kuvan sisältöön.

 

Graafisen valokuvauksesta kiinnostuneet opiskelijat - en minä, sillä minä olin meidän luokan huonoin valokuvauksessa - keskustelivat mielellään Sammallahden kanssa mahdollisista kuvausprojekteistaan, mutta keskustelut olivat yleensä jonkinasteinen pettymys, sillä olipa opiskleija omasta mielestään keksinyt miten omaperäisen idean tahansa, kävi ilmi, että Sammallahti oli jo tehnyt jo saman ajat sitten.

 

Toinen uusista kirjoista oli nimeltään Huoneita. Siinä on Caj Westerbergin tekstejä ja tietenkin Sammallahden kuvat. Kuvat on painettu kellertävälle päällystämättömälle paperille neljällä värillä, mutta ei tietenkään normaalilla nelivärisarjalla vaan mustalla sekä kolmella eri tummuutta olevalla harmaalla, joista yksi oli hiukan lämpimäksi sävytetty. Musta on ollut käytössä vain aivan tummimmissa sävyissä. Tosiasiassa kuvissa on viisi painokertaa. Niiden alle nimittäin on painettu mattapasta estämään värin liiallista imeytymistä eli painojäljen harmaantumista huokoisella paperilla. Vaikka eivät kirjan painovärit vielä tässäkään kaikki ole: teksteissä on lisäksi sinistä ja punaista.

 

Halpaa ei tällainen painaminen ole. Painos on 900 kpl, ja kulut olivat 16 000€. Kirjaa myytiin 30€:n kappalehintaan, mistä Sammallahti saa itse reilun puolet. Joten vaikka kirjat myytäisi kaikki, hän ei pääsisi voitolle.

 

Ihmettelin, että hän kaikesta huolimatta edelleen jaksaa tuota painoharrastustaan. Hän myös tekee edelleen 'hopeakuvia'. Huoneita-kirjankin kuvat on skannattu negatiiveista, eli digitaalisuus ei ole jyrännyt läpi joka-ikistä koloa tässä yhteiskunnassa. Sammallahtikin on tosin jo joutunut luopumaan reprokamerastaan, kuulema tippa linssissä, ja hän muisteli, kuinka oli aikoinaan säästänyt sitä varten kaksi vuotta. Mutta minkäs teet. Mitä tekee reprokameralla, kun repromateriaalejakaan ei enää oikein saa, ja ennen kaikkea, kun painolaitoksissa ei enää ole pinnakkaisvalottimia. Toki Sammallahtikin on opetellut käyttämään Photoshopia ja on tehnyt myös mustesuihkuvedoksia, ja on niiden laatuun erittäin tyytyväinen.

 

Itsekin hän esittää kysymyksen, miksi nähdä kaikkea tuota vaivaa noiden kirjojen kanssa, kun jotkut Taschen ja Könemann tekevät niin huippulaatuista tavaraa. Pitääkö Sammallahti niitä tosiaan huippulaatuisina? Kuulema siinä sarjassa. Ja ovathan ne, mutta kyllähän painaminen helpottuu, kun vähentää haastetta ottamalla käyttöön päällystetyn paperin, joka ei oikeastaan ole paperia vaan kaoliinilevyä…

 

Toinen kirja, Kaupunki, käsittää Sammallahden tuotantoa koko hänen uransa ajalta. Teksti on Bo Carpelanin. Kuvia on hirmuinen määrä, enkä oikein onnistuntu siinä ajassa saamaan siitä kunnon käsitystä. Kaupunkikin on painettu seitsemällä värillä. Kun Huoneita-kirjan kuvat ovat yhtenäisen mustavalkoisen oloisia. Kaupunki-kirjassa puolestaan on niitä nuoruuteni päiviltä tuttuja Sammallahden selvästi sävytettyjä eri tummuusalueiden osia.

 

Meillä on kotona tehty periaatepäätös, ettei huusholliin tule enää yhtään kirjaa paitsi äärimmäisen pragmaattisista syistä. Onnistuin pidättäytymään ostamasta noita kirjoja. Tosin joudun kenties heinäkuun alussa käymään jälleen Tampereella, ja on riski, että käyn ostamassa ne, jos vain suinkin aikaa liikenee ja jos niitä vielä on Himmelblaun galleriassa.

 

Elämä nyky-yhteiskunnassa on äärimmäisen tyhjänpäiväistä - ollaan tehokkaita, mutta ei yhtään mistään syystä. Suurin osa ihmisistä joutuu henkensä pitimiksi pyhittämään elämänsä jollekin aivan tarpeettomalle, varsinkin itsensä kannalta tarpeettomalle, työlle, joka on useinmiten tarpeetonta kenelle tahansa muullekin. Siksipä aina virkistää, kun tapaa ihmisiä, jotka ovat onnistuneet elämään vilpittömän merkityksellistä elämää. (15.6.2010)