Serebrennikovin Kesä

Serebrennikov, Kirill. Kesä. Venäjä 2018.

Toissapäivänä eli sunnuntaina tuli televisiosta keskellä päivää keskellä päivää tulevaksi elokuvaksi erikoinen Kirill Serebrennikovin Kesä. Elokuva sijoituu 1980-luvulle, ja nimensä se on saanut kesäisellä terijokilaisen näköisellä rannalla tapahtuneesta vakiintuneen tähden Mihail/Majk Naumenkon ja uuden tulokkaan Viktor Tsoin ensimmäisestä kohtaamisesta (ja ehkä myös Kesä nimisestä musiikkikappaleesta). Elokuva on tätä kohtausta ennen jo alkanut Naumenkon bändeineen (Zoopark) esittämällä pitkähköllä kappaleella Lumppu. Ja tästä asetelmasta päätteleekin jo, mitä loppu elokuva tulee käsittelemään: rock-kulttuuri on jo saanut organisoidun asemansa neuvostojärjestelmässä, sitä on ollut luomassa Naumenko, joka myös ruohonjuuritason puolelta johtaa sitä järjestelmän virallisen johdon kanssa, ja Tsoin hahmossa sille ilmaantuu haastaja. Ja Tsoin mielestä Naumenko on oman laulunsa Lumppu.

Hesarin arvostelija Harri Römpötti kirjoitti sunnuntaina, että elokuvan ytimessä olisi kolmiodraama, jonka kolmas osapuoli olisi Naumenkon vaimo Natalia. Ei pidä paikkaansa. Kolmiodraama kyllä ytimessä on, mutta kolmas osapuoli on Länsi suurine rock-tähtineen, joiden hyväksi Naumenko huoraa. Yhdessä elokuvan ratkaisevassa kohtauksessa porukka on bilettänyt Naumenkojen kotona. Naapurin babushkat ja diedushkat ovat mukana, ja yksi pappa kysyy Naumenkolta, miksi hän jäljittelee ulkomaisia muusikoita. Naumenko kysyy, ketä neuvostoliittolaistakaan hän voisi ihailla. Papparainen vastaa, että Vysotskia. Naumenko nousee ja lähtee kävelemään ulkomaisilla levynkansilla vuorattuun käytäväänsä. Hän on käynyt englantilaisen kolun ja osaa siksi englantia paremmin kuin kaverinsa, ja hän on kääntänyt ulkomaisia sanoituksia venäjäksi vihkoihin, joista yhden hän lainaa Tsoille, jota se ei kinnosta kuin ehkä siinä mielessä, että Naumenkolla tosiaan on tuollaisia vihkoja monta. Vaimolleen Naumenko kääntä Blondien kappaletta Call Me sanoen, että siinä nyt vain lauletaan, että soita minulle, soita milloin vain, vaikka yöllä vähän kuin jos kysymyksessä olisi joku romanttinen juttu. Näin osoitetaan, että Naumenkon on huora ikään kuin viattomuuttaan.

Ja toisiaan, kun Tsoin sanotuksia kuuntelee, ne ovat hengeltään kuin 80-luvun todellisuuteen siirrettyä Vysotskia… Ja saattaa olla, että Tsoi olisi mieluummin ollut trubaduuri, mutta aika oli rockin aika. Läntinen nuorisokulttuuri oli väkipakolla raahattu Neuvostoliittoon läpi rajapiikkilankojen ja mitä ihmeellisimmin kepulikonstein, ja sen kanssa oli elettävä, jos halusi tehdä musiikkia. Elokuva on tehty venäläiselle yleisölle, eivätkä jotkin tämän väkisin raahaamisen piirteet sellaisenaan paljastu ulkomaiselle katsojakunnalle. Esimerkiksi kun lauletaan, että pistät soimaan kuvan toisen ihmisen keuhkoista, kyseessä ei ole mikään syvällinen symboliikka vaan se, että Neuvostoliitossa kopioitiin salakuljetettuja länsilevyjä käytetyille röntgenkuville.

Naumenkon ja Tsoin kohdatessa selviää heti, että Tsoi on jonkin verran enemmän järjissään. Se, oliko Tsoi myös lahjakkaampi, on tullut heidän kuolemansa jälkeen varmistetuksi ja Tsoi on päätynyt sangen edulliseen valoon mm. Volkovin Pietari-kirjaan. Naumenkolle kysymys lahjakkuudesta ei ehkä ollut yhtä olellinen kuin Tsoille. Naumenkolle sopi, että Tsoi on lahjakkaampi, mutta hän halusi, että Tsoi pysyy porukassa eikä lähde omalle tielle. Tsoi testaa elokuvassa Naumenkoa raa'alla tavalla. Tsoi opiskelee ammattikoulussa puusepäksi, ja kerran Naumenkoilta lähtiessään hän antaa Natalialle itse tekemänsä sormuksen, mihin Majk toteaa Natalialle tämän ottaessa sormuksen vastaan, että tämän aviomies on vielä elossa, ts. Naumenko tajuaa kyllä, mitä tapahtuu. Viestin perillemenon varmistamiseksi Tsoi on tehnyt Majkillekin lahjan, jonka antaa samassa yhteydessä: jalan muotoisen tuhkakupin. Ei voisi olla selvempää viestintää.

Majk sitten ilmoittaa, että Tsoi on hänelle tärkeämpi kuin vaimo, eli hän parittaa vaimonsa Tsoille. Kun Naumenko pitää yöllä puhelinkioskissa sadetta odottaessaan, että Tsoi hoitaa hommansa hänen vaimonsa kanssa kotona, hänet häätää kopista nainen, joka sitten alkaa musikaalityyliin esittää laulua, jossa kuullaan edellämainitut Blondien sanat.

Elokuvassa kyllä kysytään, miksi Tsoi sietää Naumenkoa, jos halveksii tätä. Tsoin vastaus on, että Naumenko on ainoa, jolta hän saa kunnollista palautetta musiikistaan, ja hän tarvitsee asiantuntijapalutetta, olipa hän sitten asiantuntijan kanssa samaa mieltä tai ei.

Kumpi sitten oli suurempi paskiainen, Tsoi vain Naumenko? Kumpi on suurempi syntinen, se, joka on heikko (Naumenko) vai se, joka käyttää hyväkseen toisen heikkoutta (Tsoi)? Jos Naumenko oli huora, niin oliko Tsoi luopio?

Venäläisessä taiteessa paskiaismaisuus tosin kuuluu asiaan, ja yhtäältä tämä elokuva jatkaa Volkovin linjalla venäläisen rockin etabloimista korkeataiteeksi esittämällä venäläiset rocktähdet taiteilijaelämäkerroiltaan samanlaisina kuin vaikkapa Ahmatovan, Majakovskin tai Brodskyn, joista kukaan ei täyttänyt läntisiä hyveellisen ihmisen normeja. Osmo Rauhalasta ei olisi taiteilijaksi Venäjällä. Kumpikaan, ei Naumenko sen paremmin kuin Tsoikaan, elänyt vanhaksi, joskin Naumenko (1955–1991) eli vanhemmaksi kuin Tsoi (1962–1990) eli vuoteen, jona Neuvostoliitto romahti. Luultavasti tämä neuvostorockin taiteilijaelämäkerrallinen etablointi on syy sille, että Serebrennikov, vaikka oli suljettuna kotiarestiin, saattoi leikata elokuvan loppuun sekä sai luvat sen esittämiseen ja palkintojen keräämiseen Lännestä.

Venäjällä käy siis keskustelu neuvostoperinnön arvosta. Välillä vaikuttaa, että keskustelua käydään nationalistisin sävyin, mikä on vahinko. Tähän keskusteluun osallistutaan myös Suomesta käsin, mistä esimerkkinä mainittakon vastikään ilmestynyt Yuri Shikalovin Markat, farkut ja sukkahousut. Itse Shikalovin kirja ei ole näin yksioikoinen, mutta eräissä Ylen venäjänkielisissä uutisissa Shikalov suurin piirtein väitti, että sen, missä suomalaiset sotilaat epäonnistuivat viime sodissa, tekivät monin verroin tehokkaammin ne muutamat kymmet suomalaiset kännikalat, jotka onnistuivat länsiroinaa maahan muiluttamalla kaatamaan koko Neuvostoliiton. En osaa sanoa, minkä verran Shikalovilla oli tätä sanoessaan kieli poskessa, mutta ei se niin hyvin poskessa ollut, että olisi ulos päin selvästi pullottanut.

Kysymys Lännen vaikutuksesta on varmasti vaikea. Toivoisi, että vastauksen etsintä mahdollisesta lopputuloksesta puhumattakaan olisi yhtä yleismaailmallista kuin Dostojevskin kirjallisuus (vaikka Dostojevskikin olikin muualla kuin romaaneissaan vastenmielisen nationalistinen). Mutta Pietari Suureesta lähtien Länsi on ollut Venäjälle oma-aloitteisesti ja tarkoitushakuisesti vaikutteiden ammentamisen lähde. Länsi ei suinkaan hyökännyt sille Itämeren pohjukan suolle rakentamaan Pietaria, vaan Pietari Suuri sen perusti ja jälkeläisineen haalimalla haali Lännestä porukaa sitä pykertämään. Ja tämä näyttää olevan Venäjälle edelleen dilemma: halutaan olla ylpeitä jostain omasta, omintakaisesta venäläisyydestä kansakuntana (joka käsittää useita etnisiä ryhmiä...), mutta miten se tehdään, kun vaikutteet on niin monta sataa vuotta vasiten hakemalla haettu muualta?

Mitä omaa sitten on? Läntisistä vaikutteista huolimatta venäläinen taide ehkä kuvataidetta lukuunottamatta on aivan oma sekoituksensa, ja oma taiteellinen perintö, vaikka sekoituksesta syntynyt, on hyvin omalakistansa. Läntinen katsoja kuten juuri Harri Römpötti saattaa tosiaan kuvitella, että tässä elokuvassa Natalia on se kolmiodraaman kolmas osapuoli ja että hän tosiaan toimii itsenäsesti naisena, mutta yksikään venäläinen ei asiaa näin tulkitse, semminkinkään kun molemmat miehet esittävät eksplisiittisesti Natalialle epäilyksensä, että tämä ei päätöstään ole itsenäisesti tehnyt. Venäläiselle katsojalle Natalia on Karamazovin veljesten Smerdjakov. Tyyppi, joka tekee sen, mitä arvelee muiden haluavan hänen tekevän, vaikkei sitä kukaan ääneen vaadi. Venäläisessä taiteessa on tällaisia diskurssiivisia formaatioita, venäläisessä kulttuurissa yleisesti tunnettuja funktioita, joilla voi ilmaista tiettyjä sanojen ulottumattomissa olevia asioita ettenkö sanoisi hyvin lyhyesti.
 
Tällainen omintakeinen rakenteellisuus leimaa koko tätä elokuvaa. Tavallaan tämä on elokuvallinen versio kirjallisuuden faktiosta, faktoja hyödyntävästä fiktiosta, jossa vain on sovellettu epälukuisista määrää fiktiivisen elokuvan genrejä. Fiktiivisyyttä osoitetaan vaikkapa musikaalinomaisilla jaksoilla, joissa tyypit puhkeavat lauluun orkestereiden säestyksellä esimerkiksi junassa. Katsojaa etäännytetään liiallisesta eläytymisestä stanislavskiseen tyyliin, kun kuvaruutuun ilmestyy silloin tällöin heppu, jolla on kyltti, jossa lukee, että tätä ei oikeasti tapahtunut – muistutetaan että tämä ei siis ole dokumentti 80-luvun neuvostorockista vaan taiteellinen esitys siitä, mitä ihmisten päissä suurin piirtein tapahtui.

Ja kyllä tätäkin elokuvaa katsoessaan saa ihmetellä venäläisiä näyttelijöitä. Vai ihmetteleekö siinä venäläistä sielua? (1.12.2020)

 

 

Serebrennikov- vaali- ja Venäjä-pohdintaa

 

Eilen kerrottiin Hesarissa, että Venäjä ei päästä Kirill Serebrennikovia Cannesiin, missä hänen uusin elokuvansa Petrovin lenssu (minun suomennokseni näkemäni mainospätkän perusteella) on vahvasti ehdolla saamaan Kultaisen palmun.

Olen nähnyt Serebrennikovilta vain yhden elokuvan, Kesän. Kun se esitettiin Cannesissa, Serebrennikovia ei laskettu paikalle silloinkaan, siis vuonna 2018.

Kesä kertoo Neuvostoliiton romanduksen aatosta ja sen ajan Pietari Suurista, jotka apinoivat 1980-luvulla rock-kulttuurin Pietariin. Tilannetta ei kotimaisten vallanpitäjien kannalta varmaan parantanut, että päähenkilön, Mihail/Majk Naumenkon esittäjälle oltiin jotenin aivan ihmeelisesti saatu Pietari Suuren pää. Elokuva on monitasoinen, mutta yksi kerros on se, mitä henkilökohtaisia hintoja ihmiset olivat valmiita maksamaan projekteistaan, ja nehän olivat suuria tuona aikana, kun Pietarista oli helpompaa saada mitä tahansa huumeita kuin vessapaperia. Mukana on myös faustinen sielunsa kunnianhimon tähden prostituoimisen teema. Elokuva alkaa Naumenkon bändin Zooparkin biisillä Lutka, ja sen perusteella tietysti saattoi jo odottaa, että sellaiseksi tullaan osoittamaan Naumenko itse. Potin korjaa elokuvassa Viktor Tsoi, mutta todellisuudessa pojat kuolivat hyvin peräjälkeen.

 

Elokuvassa ketään ei julisteta pelkästään hyvikseksi eikä pelkästään pahikseksi, ja se onkin tämän elokuvan pääpointti. Että elämä on monimutkaista ja vilpittöminkin rakkaus voidaan vetää lokaan, mutta saattaa olla, että rakkaus pysyy siinäkin tapauksessa rakkautena. Eli venäläisten vallanpitäjien oli todella vaikea tietää, mitä elokuvsta piti ajatella. Ylistettiinkö siinä länsimaisen hapatuksen palvomista vai päinvastoin? Julistettiinko venäläisen sielun lapsenomaista kauneutta vai osoitettiinko se helposti turmeltuvaksi?

Elokuva on epäilemättä Venäjällä ongelmallinen, sillä yksi asia, joka siinä väitetään selvästi, on, että jotakuinkin mikä tahansa on arvokkaampaa kuin materia materiana itsessään, kulttuurisesti käsittelemättämänä massaomaisuutena. Ahneus on kuolemansynti siksi, että se vieraannuttaa ahneen itsensä omasta itsestään muista puhumattakaan – ahneethan eivät pysyt lainkaan käsittämään, miksi joku tuomitsee heidän ahneutensa. Ahneus on kuin alkoholismi – ihmiset kieltävät sen viimeiseen asti vaikka olisivat turmelleet sillä jo kaikki ihmissuhteensa.

Mutta silloin, kun tällaiset patologisesti vaurioituneet ihmiset saadaan harjoittamaan porukalla pahettaan, saadaan aikaan jotain sellaista kuin Venäjän oligarkit. Tyypeillähän ei enää ole mitään muuta elämää kuin päivä päivältä suuremman varallisuusannoksen tavoittelu pelkästään vieroitusoireiden loitolla pitämiseksi. Paheiden orjat ovat toki aina vaarallisia, ihan arkipäivän pikkuahneetkin, ovathan he almiita tekemään mitä tahansa saadakseen harjoittaa pahettaan. Mutta ahneuden addiktoimien tekoja on helpohko ennustaa, joten heitä on taitavin keinoin mahdollista hallita ahneutensa kautta. Oletan, että tästä syystä Putin on antanut oligarkiensa laumojen kasvaa.

Ongelmaksi pitkällä aikavälillä saattavat muodostua ne, jotka eivät ole ainakaan aineellisesssa mielessä ahneita vaan joilla on muuta tekemistä kuin riistää leipä lähimmäistensä suusta. Venäjän valtiolla olikin kiire syyttämään Serebrennikovia ahneudesta, ts. kavalluksesta. Hesarin mukaan häntä syytettiin siitä, ettei hänen johtamansa Gogol-keskus ollut saanut myönnetyistä rahoista huolimatta kasaan Kesäyön unelmaa, vaikka kuulemma tosiasiassa tuhannet olivat esityksen nähneet.

Kesä-elokuvan tapauksessa, kuten yleensäkin nykyvenäläisten elokuvien, on ihmeteltävä näyttelijäntyötä. Länsimaiset elokuvat on pakko käsikirjoittaa yksioikoisiksi, koska länsimaiset suoraviivaisen logiikan turmelemat näyttelijät eivät yksinkertaisesti osaa esittää monitahosia, ristiriitaisia hahmoja, jollaisia oikeat ihmiset ovat. Koska tällaista ristiriitaisuutta ei kyetä yhteiskunnassa ylipäätäänkään sietämään, syödään masennuslääkkeitä kuin karkkeja ja hypätään terapioissa ellei sitten heittäydytä jonkin aineellisen ahneuden lajin kuten vaikkapa ylipainon huomaan.

Venäjällä sitä vastoin ihmisillä on ystäviä. Siitä seuraa, että sillä on hyviä taiteilijoita.

Eräs uusi ilmenemismuoto suoraviivaisen logiikan ihanteesta on yksinkertaisten sääntöjen kaipuu, mikä lieneee omaksuttu nyky-Venäjältä, mikä vähän hämmästyttää. Niissä poliittisissa piireissä, jossa tällainen on ideologisesti tuomittavaa, sama ilmaistaan turvallisuudella, mikä ihmetyttää vielä enemmän. Persut lupaavat tiukkoja normeja, siis muille paitsi heille itselleen – persujen kuntavaaliehdokkaissa on eniten rikoksista tuomittuja, eritoten sekuaalirikoksista, vaikka he ovat ertyisesti vaatineet kovempia tuomioita seksuaalirikoksista. Vasemmalla luvataan taata absoluuttinen turvallisuus kaikille.

Molemmat päämäärät ovat vähän kyseenalaisia. Tiukempia normeja vaativat aina ne, jotka eivät pysty itse noudattamaan edes niistä jo olemassaolevai "lepsuja", ja turvallisuutta jostain syystä lupaavat ne, jotka tietävät tasan tarkaan, millaisessa henkisen ja fyysisen väkivallan uhassa ns. pienet ihmiset elävät, ja noin puolessa tapauksissa vieläpä omasta syystään eli vääränlaien ihmisen kanssa naimisiin menemisensä takia. Eli heille ei voida luvata turvallisuutta, koska he eivät itse halua sitä. Ikävä kyllä on ihmisiä, joita ei todellakaan voida auttaa.

Traagisia ovat toki päideongelmaisten (päihteisiin luen siis minkä tahansa ahneuden) lapset ja toisaalta vanhukset, jotka puolustuskyvyttöminä joutuvat omien lastensa taloudellisen riiston tai väkivallan kohteiksi. Mutta näillekään ei poliittisin päätöksin paljoa voida, vaikka he eivät ole asemaansa mitenkään itse syyllisiä ja haluaisivat tilanteestaan eroon. Ei, vaikka Sanna Marinin ja Krista Kiurun puheiden joka kolmas sana on "turvallinen". Tällaisille ilmiöille voidaan jotain vain kulttuurisen murroksen kautta.

Huomenna ovat varmaan minun elinaikani merkityksellisimmät kuntavaalit, ja minä olen elänyt pitkään. Olen tällä blogilla vaikeroinut sitä, että jouduin nyt ensimmäisen kerran äänestämään henkilöä, jota en tunne. Minun oli vaikea saada tietoja hänestä, ja vieläpä siksi, että hän ei itse hoitanut näitä tietoja potentiaalisten äänestäjien saataville ja vallan eritoten piti ainakin yhdellä nettisaitilla, josta itse vastasi, jopa vääriä tietoja. Siinä mielessä varsinainen hulttio, tämä Sami Kumpulainen. Mutta ongelma oli nyt tosiaankin se, että juuri näissä nimenomisissa vaaleissa ei voinut äänestää mitään yliopiston tutkijoita. Valtuustoissa ei nyt voi olla vain yli kuusikymppisiä, joiden päät jo harottavat. Siellä ei voi olla tyyppejä, jotka eivät virkansa puolesta joudu tekemisiin niiden kanssa, joita tiukat säännöt ja turvapropaganda ei auta. Pitää olla realitettien tajua, ja opettajan hommassa nyt vain saa aika hyvän läpileikkauksen kansalaisten elämästä, maassamme kun on tämä kouluvelvollisuus.

 

Niinpä on suuri vahinko ja harmin aihe, ettei näiden elinaikani toistaiseksi merkittävimpien kuntavaalien alla voitu pitää vaalitilaisuuksia. Sami Kumpulainen kun sattuu vielä olemaan kohtalaisen nuoreksi ihmiseksi hämmästyttävän surkea somen käyttäjä niin kuin tietysti enemmistö kuntavaaliehdokkaista.

Some sitä paitsi lienee tullut tiensä päähän. Se on rappeutunut käyttökelvottomaksi, koska älämölöttäjät ovat kaapanneet sen. Facebook- tai twitter-tilin haltija alkaa olla synonyymi sanalle idiootti. Muilta osin verkon ovat kaapanneet rikolliset.

Somen pahin seuraus on ollut se, että sen hurmaamina tavan median toimittajat rupesivat taiteiljoksi sanan siinä merkiityksessä, joka muodostui modernismin seurauksena. Eli itsensäilmaisijoiksi. On suorastaan huvittavaa, miten faktatarkasituksesta on tullut ikään kuin uusi huipputrendi. Kun minä olin nuori, mistä on toki jo aikaa, toimittajan homma oli nimenomaan ja vain faktojen tarkastaminen. Mitään muuta ei edes sisältynyt koko ammattiin. Mutta nykyisin toimitajat tarpeettoman usein lähinnä itseilmaisevat.

Muuta toivoa ei ole kuin Serebrennikovin kaltaiset nerot. Serebrennikovin taide ei ole itseilmaisua niin kuin ei mikään muukaan oikea taide lyhyttä modernismin pyrähdystä lukuunottamatta. Modernismi oli taiteen historiassa erikoinen, joskin ehdottomasti merkittävä vaihe sen tuodessa taiteen piiriin aikanaan aivan uudenlaisia aiheita. Mutta se on aika aikaa kutakin. Ylipäätään taide, historian kaudesta riippumatta, on todellisuuden tutkimista ja väitteiden esittämistä siitä sellaisilla tavoilla, joihin muut, proosallisemmat esitystavat kuten vaikkapa tiede, eivät pysty esimerkiksi yksioikoisen logiikkansa tähden. (12.6.2021)