Shampanjaa ja sanomalehtiä

Taas sivistyksen

parissa!

Eilen pääsin parin viikon tauon jälkeen taas takaisin sivistyksen pariin eli Savoon. Takana oli siis kaksi poikkeuksellisen työlästä viikkoa (töitä myös edellinen viikonloppu, 24h/vuorokausi), eikä autoiluni Suomen laidalta toiselle tapahtunut minkään aivojen ylemmän kerrostuman varassa vaan pikemminkin käpyrauhasen tai jonkun muun sellaisen. Hätkähdin horroksesta vasta, kun eräässä Kuopion keskustan tasa-arvoisessa risteyksessä edelläni ajava arvioi tilanteen väärin, ja minä olin seurannut perässä ikään kuin zombina, mistä seurasi äkkijarrutuksia. Jos olisi ollut liukasta, kyseessä olisi ollut neljän auton ketjukolari, minä viimeisenä, mutta nyt onnettomuudelta vältyttiin.

 

Perille päästyä heitin tavarat autosta sisälle, ja läksin edes takkia välillä riisumatta kaupungille. Ostin Die Zeitin, brasilialaisia naudan sisäfilepihvejä ja ranskalaista shampanjaa, joilla aloitin tämän itsenäisyyspäivällä jatketun adventtiviikonlopun vieton.

 

Kuopiosta saa Die Zeitin, mutta ei An-Naharia. An-Nahar on Libanonin merkittävin sanomalehti ja itse asiassa koko Lähi-idän merkittävimpiä journalistisia vaikuttajia. Ilmeisesti konservatiivisen puoleinen, mutta siellä päin ei ylipäätäänkään avant garde jyllää. Tämän vuoden keväällä sen ulkoasun uudisti amerikkalainen ääripragmaattinen mediadesignmoguli Mario Garcia värväten otsikkotyypin suunnittelijaksi libanonilaissyntyisen, nykyisin Saksassa Linotypella työskentelevän Nadine Chahinen. Olen nähnyt vain nettikuvia ensimmäisestä uudistetusta numeroista, enkä ole ollenkaan vakuuttunut Chahinen pullamaisesta, kavennetusta otsikkotyypistä, mutta hieno logohan lehdellä on. Mielelläni näkisin lehden livenä. Vanhaksi tultuani en viitsi matkustaa minnekään, ellei minulla ole sinne mitään kunnollista asiaa. Olisikohan minulla jotain kunnollista asiaa Libanoniin…

 

Mario Garcia on myös ollut osallisena nykyisessä Die Zeitin ulkoasussa. Viimeisin Garcian koitos sanomalehtigrafiikan alalla on ollut ihan tässä viime päivinä julkaistu englanninkielisen Gulf Newsin ulkoasu-uudistus. Se ei suoranaisesti ole huono, mutta näyttää amerikkalaiselta. Aikakauslehtipuolella vastaava on ollut Paris Match.

 

Mutta näillä leveyksillä ei auta kuin lukea Hesaria. Siinä oli jälleen uutisia. Christa Wolfin kerrottiin kuolleen 1.12.2011.

 

Pari vuota sitten luin Tony Judtin teoksesta Postwar – A History of Europe since 1945, että se oli Saksa kun voitti toisen maailmansodan. Kun nyt olen ryhtynyt taas lukemaan saksalaisia lehtiä, minusta näyttää pahasti siltä, että se on Saksa kun voittaa pitkällä tähtäimellä toista maailmansotaa seuranneen kulttuurisodankin, vaikka Yhdysvallat on luullut, että peli on amerikkalaisen viihdeteollisuuden. Vaikutelmaa tehostaa Saksan rooli tässä eurohässäkässä. Sekä se, mitä olen joutunut havaitsemaan, kun olen ryhtynyt tässä kymmenen vuoden tauon jälkeen perehtymään arabikevään kunniaksi arabian kieleen ja sen aihepiirin kirjallisuuteen. Saksalaiset ovat olleet kaukaa viisaita. Jotakuinkin kaikki arabialaiseen kulttuuriin liittyvä kirjallisuus näyttää olevan saksalaista valmistetta.

 

Jotenkin se nyt vain on niin, että minä satun pitämään sellaisista riittävän pitkistä eli perusteellisista artikkeleista, maltillisista ja kiihkottomista, joita Die Zeit viljelee. Niissä ei ole ikinä mitään raflaavaa. Eikä totuus ole koskaan yksi. Saksalaiset kokeilivat tunteissa rypemistä ja yhden totuuden ideologiaa noin 20 vuoden ajan tuossa vuosina 1925-45 ja Itä-Saksassa vielä puolen sataa vuotta sen jälkeenkin, ja he ovat todenneet molemmat huonoiksi ideoiksi. Tämä on vähän omituista, mutta toisen maailmansodan jälkeen on syntynyt saksalaista ja juutalaista kirjallisuutta, joita molempia yhdistää se, että niissä tunnustetaan virhearviot ja se, että ihminen saattaa joutua tunnustamaan, että on ollut väärässä. Itse asiassa ihminen saattaa joutua tunnustamaan olleensa väärässä useita kertoja elämässään kuten varsinkin Itä-Saksassa on ollut asian laita. Ja siinä oikeastaan mitataan, mikä on ihminen. Ja se puolestaan on kirjallisuuden tarkoitus. Hyvää kirjallisuutta ei siis oikeastaan voi olla, ellei kukaan ole koskaan väärässä. (3.12.2011)