Sielun ja yhteiskunnan ristiriita

Mark Romanek/Kazuo Ishiguro. Ole luonani aina. Britannia 2010.

Katson aika vähän elokuvia, sillä niistä suurin osa on lastenkulttuuria niin kuin nykyisin on kaikesta muustakin taiteesta, ei sen puoleen. En tiedä, miten tähän tilanteeseen on päädytty, vaikka yhteiskunta on kiinni pikemminkin aikuisten jaksamisesta ja elämänsä mielekkääksi kokemisesta kuin lasten. Mutta yhtä kaikki, eilen tulin katsoneeksi televisosta Mark Romanekin filmatisoinnin Kazuo Ishiguron romaanista nimeltä Ole luonani aina, ja se antoi jonkinlaisen vastauksen siihen, miksi yhteiskunnassamme on kielletty aikuisten ongelmia käsittelevä kulttuuri, ja syy näyttäisi olevan se, että vain lasten kuuluu meidän kulttuurissamme pysyä elossa, aikuisiksi tultuaan heidän kuuluu vain korvata toisensa elin elimeltä ja kuolla.

Elokuva kertoo lastenkodista, jota kutsutaan kouluksi ja jossa lapsia kasvatetaan elinluovuttajiksi. Heillä ei tule olemaan mitään muuta elämää kuin elimistönsä ylläpitäminen siihen tarkotukseen, että aikuisiksi tultuaan siitä aletaan irrotella elimiä niitä tarvitseville ulkomaailman edustajille.

Tätä elämän tarkoitusta eräälle luokalle selittää eräs opettaja. Lapset kuuntelevat eri tavoin reagoiden. Kathy, josta tulee väkisin mieleen Humiseva harju, kuuntelee kuin tuijottaisi kuiluun. Tommy on lumoutunut ihanteellisesta itsensä uhraamisen visiosta, ja kun opettaja on niin järkyttynyt omista sanoistaan, ettei huomaa, kuinka tuuli pudottaa pöydältä hänen papereitaan, Tommy rientää poimimaan paperit paikolleen. Ja Ruth on Ruth, josta tulee toivoton ja katkera.

Tytöt ovat rakasteuneet Tommyyn molemmat, ja Tommy valitsee Ruthin. Ja Kathy valitsee toisen tarjolla olevista uravaihtoehdoista, jotka siis ovat alkaa luovuttaa elimiä heti aikuistuttuaan tai toimia vähän aikaa elinluovuttajien tukemisesta vastaavana huoltajana ennen oman elinluovuttajan uran aloittamista.

Vuosia myöhemmin huoltajana toimiessaan Kathy tapaa Ruthin, joka on lopussa jo toisen elinluovutuksen jälkeen. Hän löytää myös Tommyn, ja he tekevät kolmestaan retken, jolla Ruth paljastaa vikitelleensä Tommyn vain kiusatakseen, ja että hän tietää, että Tommyn ja Kathyn välillä oli jo lapsena todellista rakkautta. Todellinen rakkaus on suuri kysymys, sillä vuosia aikaisemmin, elinluovutusuran alla, he olivat kuulleet huhun, jonka mukaan rakastuneet parit voisivat saada muutaman vuoden lykkäystä elinluovutuksesta.

Retkellä henkilöt keskustelevat myös siitä, miten ovat elämässään pärjänneet. Ruth pitää Kahya taitavana huoltajana ja hänen huollettaviaan onnekkaina. Tommy kertoo olevansa hyvä luovuttaja, hänhän ei ole mennyt kahdesta elinluovutuksesta vielä miksikään, ja hän tunsi jonkun, joka oli elossa vielä neljännenkin luovutuksen alla.

Tommylle on juolahtanut mieleen, että koulussa ollut, Galleriaksi kutsuttu lasten taiteen keräämishanke, oli ollut olemassa sen selvittämiseksi, miten jalot sielut lapsilla oli, ja Galleriaan kerätyistä kuvista päättäjät saattoivat päätellä, oliko niiden tekijöillä mahdollisuuksia todelliseen rakkauteen. Kathyn töitä oli kerätty Galleriaan jo varhain. Tommylta ole ei ollut siellä mitään. Retkellä Ruth ojentaa Kathylle ja Tommylle osoitelapun. Osoite on paikkaan, josta lykkäystä todelliseen rakkauteen vedottaessa pitää anoa.

Ruth tulee kuolemaan seuraavaan elinsiirtoonsa.

Kun Kathy ja Tommy ovat suhteensa alussa, Tommy paljastaa piirrelleensä vuosikaudet, ja nyt noita piirroksia voisi käyttää sen todistamiseen, että kykenee todelliseen rakkauteen.

Tommy ja Kathy menevät sitten Ruthilta saamaansa ositteeseen. Oven takana asuvat heidän lastenkotinsa johtajat. Tommy esittelee kuvansa - Kathyn kuvathan ovat jo johtajattarilla tiedossa. Käy ilmi, että Galleria oli kuulunut tutkimukseen, jossa ei suinkaan selvitetty lasten sielujen syvyyttä vaan sitä, oliko heillä sieluja ollenkaan. Mitään lykkäyssysteemiä ei ollut olemassakaan.

Elokuva loppuu siihen, kun Kathy seisoo piikkilanka-aidan vierellä ja itkee.  Tommyn kuolemasta on kulunut pari viikkoa. Hän on itse saanut kuulla joutuvansa ensimmäiseen elinluovutukseensa kuukauden päästä. Hän tulee kuolemaan elin elimeltä kohtalaisen vähässä ajassa, mutta toteaa, ettei ole varma, onko hänen elämänsä juuri sen kummempaa kuin niiden, jotka tulevat hänen elimiensä pelastamiksi.

Aikuisiksi tullessaan ihmiset muuttuvat toisiaan korvaaviksi elimiksi järjestelmään. Pala palalta. Kunnes kuolevat.

En ole lukenut Ishiguron kirjaa. Pitää varmaan lukea.

Elokuvakokemus oli järisyttävä, ja osuutensa oli varmaan silläkin, että olen tässä hiljakseen lukenut Uutta testamenttia. Olen nyt Johanneksen evankeliumissa menossa. Tavallaan Uusi testamentti liittyy tähän ihmisten toisensa korvaamisen teemaan, sillä evankeliumeiden päähenkilö Jeesus Nasaretilainen kieltäytyy osallistumasta projektiin.

Kyllähän Evankeliumeita lukiessa pohtii, mitä järjestäytyneelle yhteiskunnalle tapahtuisi, jos kaikki alkaisivat toisaankin elää sen mukaan, että koska eivät ketojen kukkaset kynnä eivätkä kylvä mutta silti saavat kaiken tarvitsemansa,  ihmistenkään ei pidä. Ja jos tästä on ollut tulossa joukkoliike juutalaisessa yhteisössä, joka jo itsessään oli polittisesti hajalla ja lisäksi roomalaisen kulttuurin puristuksessa, sitä hiukan ymmärtää, että ne, jotka halusivat pitää perinteisen juutalaisen yhteiskunnan pystyssä, pitivät välttämättömänä Jeesuksen ottamista hengiltä.

Meikäläisessä kulttuurissa käsitellään hämmästyttävän vähän tätä onglemaa: minkä verran ihmisen pitää elää yhteiskuntaa ja minkä verran omaa sieluaan. Ihmisen kohdalla valinta on tämä. Ehkä eläinten kohdalla on kyse vain biologiasta, mutta ihmisen kohdalla biologia saattaa hyvinkin olla vain välittävä tekijä sielun ja yhteiskunnan välillä. (14.2.2015)