Stanislav Chabutkin

Stanislav Chabutkin. Venäjänkielen-

taidottomuuttani en pysty sanomaan, mikä on kirjan nimi, mutta se on painettu 2012.

Pietarista, Boreyn underground-taiteen keskuksen kirjakaupasta, ostin valokuvakirjan Stanislav Chabutkinin (1952-2010) pääasiassa Pietari-aiheisista valokuvista.

Tällaisia kuvia minut opetettiin arvostamaan aikanaan Taideteollisessa korkeakoulussa. Valokuvaus oli silloin, 80-luvulla, jotenkin hyvin arvostettua. Minä oli meidän luokan huonoin valokuvauksessa, sillä minun oli hyvin vaikea omaksua tämän kirjankin edustamien valokuvien suhtautumista todellisuuteen.

Hengeltään nämä kuvat tulevat lähelle sellaisten valokuvaajien tuotantoa kuin vaikkapa Josef Sudek. Kuvia voi siis pitää vanhanaikaisina, jos haluaa. Minä pidän niitä klassisina.

Tällaisten kuvien ottaminen on raskas elämäntapa. Olen kokeilut tätä. Tämä on sellaista, että kuljetaan ja kuljetaan, ja odotetaan, että vastaan tulee potentiaalinen Absoluuttinen Kauneus. Ei siis minkään mallin mukainen, sehän olisi helppo tunnistaa, vaan kauneus äärimmäisen korkean eettisen prinsiipin mukaisena olosuhteena, jollaisena se ei koskaan tätä ennen ole ilmennyt. Absoluuttisuuden lisäksi uniikkisuus siis kuuluu asian luonteeseen. "Näyttää siltä, että jos vähän odottaa, valo on sellainen ja sellainen. Nyt tilanne olisi oivallinen, jos tuolta vielä tulisi joku ihminen. Ei, ei olekaan, pitää tulla kolme ihmistä. Odotetaan. Nyt, tuntikausien jälkeen tulevat ne kolme sopivaa ihmistä, mutta juuri silloin valo on hetkellisesti muuttunut, joten odotellaanpa vielä."

Ja siten tulee vielä vedostaminen. Mustavalkokuvien filmilta vedostaminen on oma taiteen lajinsa kuvaamisen lisäksi, ja nämä kuvat ovat suurimmalta osaltaan tällä vanhoilla hyvillä menetelmillä toteutettuja. Sävyjen rakentaminen. Tilan rakentaminen. Nimittäin filmille tallentuneessa todellisuuden kuvajaisessa on tila, mutta valokuvapaperissakin on tila, aivan oma matala tilansa.


Mustavalkoisten kuvien painaminen on sitten vielä jälleen eri taiteenlaji. 

Duotonekuviahan nämä ovat. Teoksen alkuosa on painettu niin, että vaalea pää sävyistä on viileä ja tumma lämpimämpi, eli beige osaväri ei ulotu aivan vaaleimpiin sävyihin asti. Loppuosa, joka koostuu Athos-vuorelta otetuista kuvista, on käsitelty tarkalleen päinvastoin, eli kuvat ovat minun makutottumuksiini jopa liiankin lämpimiä eli ruskeita eli äiteliä. Tumman pään sävyt jäävät platkuiksi.

Alkuosan kuvissa minulla on kaksi erityistä lempparia. Toisen nimen pystyn vaatimattoman venäläisen aakkoston tuntemukseni varassa mainitsemaan, ja se on Fontanka (2002). Siinä on joko ilta- tai aamuhämärä. Toisella puolen kanavaa katuvalot palavat kaupungin rakennusseinämää vasten. Ei ole säkkipimeää. On juuri satanut lunta tai piemminkin räntää, ja kuvaajan/katsojan puolella kanavaa on lunta maassa ja kaiteilla. Osin lumi on sulanut lätäköksi, mutta tällä puolella ei ole mitään muuta kuin sulavaa lunta, kaiteita, himertäviä heijastuksia. Vesi on rajallinen lätäkkö. Muodot ovat selkeitä ja puhdaslinjaisia, yhteen suuntaan eteneviä.

 

Kanavan vesi muuten ei näy, sen syvä mustuus on pääteltävissä kaikesta muusta kuvassa.

 

Toisella puolen kanavaa ovat sitten talot risteävien linjojen risukoineen, ja niiden massa hukkuu ennen pakopistettä kanavaan. Ennen horisonttia tosin diagonaalisen katseen etenemisen katkaisee tälläkin puolen pari parkissa seisovaa autoa, mutta tällä puolen tila jatkuu pidemmälle.

Toisen suosikkini nimeä en venäjäntaidottomuuttani kykene tässä kertomaan, mutta se on vuodelta 2010. Siinä Pietari näkyy enkelin siipien alta.

Luulisin, että kuvaus on tapahtunut Iisakin kirkon katolta. Kuvaaja on enkeliveistoken selän takana, ja siipen alla kiitävät viivasuorina päin pakopistettä kadut. Ja vedet, oikealla Neva, vasemmalla Moika. Kuvaaja on siis joutunut kahden veden väliin, ja edessä päin tila syöksyy kohti lopullista sulkeutumista piilossa enkelin takana.

Onko taiteilija paennut enkelin selän taa? Vai onko hän todennut, että tie on kujettu loppuun, että hän ei voi enää tämän enempää, että kaikki tämä jää nyt enkelin valvontaan, koko kaupunki. Enkelin, joka tosiasiassa on ihmistekoinen patsas.

Kirja kirjana on oma taideteoksensa. Alkuosa, viileämmät mustavaloiset kuvat, jotka kattavat koko valokuvaajan uran, on rakennettu niin, että aukeamien kuvaparin kuvia yhdistää jokin tekijä. Esimerkiksi toisella puolen alkanut liike jatkuu toisen puolen kuvassa. Kuvien kokoja on rukkailtu niin, että liikkeet on saatu kohdalleen. Kuvaparit voivat perustua myös jännitteeseen siten, että kun toisella puolen on kuva, jossa on vaalean kaaren läpi, vaaleaa taustaa vasten tumma puu, toisella aukeaman sivulla on tummaa, läpinäkymätöntä kaarimuotoista taustaa vasten vaalea vaasi. Kuvia voi myös yhdistää samantapainen muotokieli, kuten aukeamalla 30-31, jolla vasemmalla puolella on Atlantin jalkaterä, joka on saman muotoinen kuin oikealla puolen Requiemiksi nimetyn kuvan lumessa seinää vasten oleva flyygelin runko. Mutta muotokielen yhdstämisessä ei aina ole turvauduta staattiseen muotoon, vaan vastavasti on voitu yhdistää samanlaiset liikkeet, vaikkeivät ne jatkukaan kuvasta toiseen vaan ovat kuvakohtaisesti itsenäisiä kuten kuvaparissa aukeamalla 28-29.

Joskus kuvaparein yhdistämisessä on käytetty kuvan ulkoista muotoa yhdistettynä sisäisiin liikkeisiin. Aukeamalla 78-79 on kaksi henkilökuvaa, toinen vaakamuotoinen, toinen pysty-. Vaakamutoisessa on paljon vaakalinjoja, pystymuotoisessa paljon pystyliikkeitä. Vaakamuotisen kuvan alalaita on asetettu tasan samaan tasoon kuin pystymuotisen kuvan ainoa vaakaliike, joka alkaa vaakasuuntaan taittuneesta heinästä ja kulkee samalle tasolle taipuneeseen käsivarteen.

Kuka lie taittanut tämän kirjan - ei aavistustakaan…

Loppuosa kirjaa, kuten sanottua, on omistettu vuoden 2000 Athosvuoren valokuville. Athos on Keikassa sijaitseva luostarialue, jolla on luostareita pari kymmentä, vaatimattomista äveriäisiin. Athos-kuvat on laitettu kirjaan ns. mustareunaisina, siis ikään kuin ne olisi vedostettu nagatiiveistä ilman rajaajaa. Saattaa olla - saattaa olla, että ei. Nimittäin kuvaajalla olisi ollut aika montaa filmikokoa käytössä. Yhtä kaikki, näissä kuvissa etsitään absoluttia vähemmän. Se on jo.

 

Silmäänpistäviä ovat kuvat tyhjistä tai vajaasti täytetyistä ikonostaaseista. Kuvia ei ole, ainakaan riittävästi, vaikka olisi niille varattuja paikkoja.

 

Aineellinen köyhyys. Joko kokonaan puuttuvat tai repsottavat katot. Roskalautakasat. Ylipursuavat ylikypsät kasvit. Ympärillä vettä.

Kuvassa, jota luulisi viimeiseksi, lähdetään veden yli modernilla virtaviivaisella kumiveneellä, jossa on moottori. Harmaapartainen munkki ohjaa.

Mutta tämän kuvan kääntöpuolella onkin vielä yksi kuva. Se esittää rannalle jäänyttä nuorta munkkia, joka vilkaisee olkansa yli katsojaan. (24.7.2013)