Suomalainen 50-luvun julistetaide

Kotimaisen julistetaiteen 50-luvun vaikutteet eivät vielä tulleet suoraan maailman 50-luvun vaikutteista. Vaikutteita saatiin sakasalaiselta ja ranskalaiselta kielialueelta, mutta lähinnä 50-lukua varhaisemmalta ajalta.

Maailmalla vuodet jälkeen toisen maailmansodan olivat graafisessa suunnittelussa risteilevien suuntien kautta. Eräs näistä suunnista rakensi enemmän tai vähemmän suoraan modernismin kuvataiteen perinteelle. Tämän 20-luvulla eli maailmansotien välillä syntyneen suunnan klassikko on Pariisiin emigroitunut, ukrainalaissyntyinen A.M. Cassandre, alkuperäiseltä nimeltään Adophe Jean-Marie Mouron (1901-1968).

 
Cassandren voi sanoa edustavan Art Decoksi kutsuttua koristetaiteen ja muotoilun suuntaa, jossa pistettiin samaan pyttyyn kaikki, mikä välittömästi ennen toista maailmansotaa eli 1900-luvun ensivuosikymmeninä oltiin aikaan saatu, mutta vähennettiin pois noiden esikuvien taiteellis-teoreettinen sisältö. Esimerkiksi monet Cassandren julisteet tuovat ulkoisella olemuksellaan mieleen kubismin, mutta ne eivät perustu kubismin periaatteelliseen lähtökohtaan eli kohteen tarkasteluun samassa kuvassa useista eri näkökulmista (analyyttinen kubismi) tai/ja myös eri etäisyyksiltä (synteettinen kubismi), vaan Cassandre käyttää 'kubisoivaa' visuaalista ilmaisua pelkästään dekoratiivisessa mielessä. Juuri syntettisestä kubismista periytyvää lähellä/kaukana liioittelua esiintyy Cassandren julistiessa melko usein. Toinen taiteen suunta, joka sai Cassandren kynässä kätännöllisen sovellutuksen, oli futurismi - vaikkapa Cassandren Nord Express -julisteessa vuodelta 1927, ja kolmas surrealismi.

 
Cassandren tehokeinoja olivat myös läpikuultavuusvaikutelmat, liike/diagonaalit sekä jännite, joka ei perustunut pelkästään muoto-opillisiin seikoihin vaan otti tukea myös esittävyydestäa. Viimeksi mainitusta sopii hyvin esimerkiksi Normandie-juliste vuodelta 1937, jossa laivan kokoa on korostettu paitsi diagonaaleilla kohti korkeuksia myös sillä, että linnut lentävät alta puolivälin laivan keulaa. Usein ote on myös leikkimielinen, kuten Dubonnet-julisteessa vuodelta 1932.

 
Kaikkein taitavin Cassandre oli kuitenkin kuvan ja tekstin integroimisessa. Cassandre ei julistesuunnittelijana niinkään katsonut olevansa taiteilija vaan pikemminkin kuin puhelunvälittäjä oman asiakkaansa ja asiakkaan asiakkaiden välillä. Hänen tehtävänään oli muodostaa kuvan ja tekstin yhdistävä idea, ikään kuin myyvä iskulause, jolla viestin lähettäjä saavutti kohderyhmänsä.

 
50-luvun suomalaisen julistetaiteen esikuvana mainitaan Raymond Savignac (1907 -2002, 94-vuotiaana…), joka 15-vuotiaana koulunkäyntinsä lopetettuaan tuli Cassandrelle töihin. Savignac peri oppi-isältään humoristisen otteen ja jotain myös tämän käsityksistä kuvan ja tekstin integroimisesta. Nämä näkyvät Savignacin läpimurtotyössä, Monsavon au lait -julisteessa vuodelta 1949. Savignac käytti Cassandrea enemmän tasaisia väripintoja, varsinkin tuon läpimurtonsa jälkeen, ja värit olivat usein kotoisin suoraan väriympyrän kehältä ja muodot teräväreunaisia, joskus kuin saksilla leikattuja. Nämä tasaisina pintoina käytetyt puhtaat värit jatkoivat matkaansa myös 50-luvun suomalaiseen julisteeseen. Niin muotokieli kuin tasaiset väripinnat tuovat maalaustaiteen puolelta mieleeen sellaisen fauvistin kuin Matissen.

 
Savignac korosti sävähdyttävää ideaa, joskin myönsi, että niiden tuottaminen on vaivalloista, joskin kyllä vaivan arvoista.

 
Kun ulkomaiset esikuvat kuten Cassandre ja Savignac mainostivat julisteillaan säännöllisesti merkkituotteita, näin ei vielä välttämättä ollut aina laita Suomessa.

 
Varsinkin elintarvikkeita myyvissä suomalaiskaupoissa hygieniataso oli ala-arvoinen. Kauppoja pitivät yksityiset liikkeen harjoittajat, joita kiinnostivat lähinnä nopeat voitot. Näihin epäkohtiin kyllästyneet kansalaiset alkoivat silmäillä englantilaisen osuuskuntaperiaatteen suuntaan, ja niinpä Suomeenkin alettiin perustaa kauppoja tämä mallin mukaan. Osuuskauppaliikkeestä kehittyi kansanliike.

 
Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta syntyi vuonna 1904. Siinä oli neuvonta ja valistusosasto, ja sen tukku oli Suomen suurin. 1916 liike jakaantui maaseutuvaltaisempaan ja porvarillisempaan SOK-laiseen haaraan ja kaupunkilais- ja työläisvaltaisempaan OTK-laiseen haaraan. OTK:ta eli Osuustukkuliikettä johti aatteellinen KK eli Kulutusosuuskuntien keskusliitto.

 
KK:n tarkoituksena oli jakaa valistusta vähäosaisten keskuudessa mm. Kuluttajain Lehden välityksellä (nimi on muuttunut sittemmin ensin muotoon Kuluttaja, sitten muotoon Me kuluttajat). Myös KK:n julisteiden katsottiin olevan pikemminkin valistusta tai katseenvangitsijoita kuin varsinaista mainontaa siinä mielessä, jossa mainostoimistot manontaa harjoittivat. Osuuskauppaliike ei aluksi oikeastaan edes tarvinnut mainontaa, sillä sen asiakaskuntamuodostui jäsenistä. Tästä huolimatta alettiin tehdä julisteita lähinnä ikkunasomistuskäyttöön.

 
Yksityiselläkin puolella mainonta oli verrattain vähäistä ennen kuin vuonna 1923  Suomeenkin ilmaantuivat manostoimistot. Tältä saralta on muistettava mainostoimisto SEK:in perustajiin kuuluneen Jorma Suhosen Aerolle tekemät julisteet 30- ja 40-luvuilta. Helmiriitta Honkasen mukaan Suhonen sanoo saaneensa vaikutteita Cassandrelta, mutta minulle Suhosen Aero-julisteet tuovat pikemminkin mieleen Englannissa työskennelleen, amerikkalaissyntyisen E. McKnight Kaufferin julisteea BP:lle ja Shellille. Silmäänpistävää nykynäkövinkkelistä on se, että Suhosen jokaisessa julisteessa on Aero kirjoitettu eri tavalla. Hänellä ei siis vielä ollut graafisia ohjeistoja riesanaan.

 
Näillä leveyksillä ei siis ollut tarvetta samantapaiseen markkinointiin kuin julistetaiteen rintamailla, joilla vallalla oli litografinen tai offsetillä tuotettu juliste. Toki Suomestakin tavataan jokseenkin kaikilla silloisilla painomenetelmillä tuotettuja julisteita, jopa syväpainolla. Litografisia julisteita valmisti eritoten Tilgmannin kivipaino, joka kylläkin joutui lopettamaan toimintansa 50-luvulla ja ajamaan laattansa mereen: litografian oli syrjäyttänyt offset.

 

Suomalaisen julisteen erikoispiire oli kuitenkin silkkipaino.

 
Suomalainen 50-luvun juliste oli mielestäni tyypillisimmillään osuuskauppaliikkeen silkkipainetuissa julisteissa. Silkkipaino oli helppoa - sen saattoi julisteen suunnittelija hätätilassa omakätisestikin toteuttaa - ja sillä saatiin upeita, savignacilaisittain tasaisia väripintoja.

 
Nämä julisteet liittyivät usein vuodenaikoihin, ja niissä kuvailtii kunkin sesongin ominaispiirteitä kuluttajan kannalta jollain sympaattisella, kotoisalla tavalla, joka turvallisuuden tunteeseen vetoavana lähenteli lastenkirjakuvitusta tyyliltään. Kaikissa ei ollut edes tekstiä, kuten ei ollut Martti Mykkäsen (1926-2008) tekemässä, KK:n silkkipainossa toteutetussa kesäjulisteessa vuodelta 1952. Jos teksti oli, se saattoi olla jotain niin yleistä vaikkapa pääsiäisen päivämäärä tai vain sanat Joulu Elanto Jul julisteessa, jota veikkaan myös Mykkäsen tekemäksi. Nämä myymälä- tai ikkunajulisteet saattoivat liittyä myös sellaisiin teemoihin kuin siivokseen, kuten eräässä Arnold Olsenin julisteessa, tai ihan vain yleisiin elintarvikkeisiin kuten kalaan, makkaraan tai leipään. Myös uudet edistykselliset tuoteryhmät, sellaiset kuin sähkö ja pakasteet, saivat osakseen valistuksellista edistämistä.

 
Hiljalleen alettiin vaikkapa leivän kohdalla painottaa eritoten sitä, että kyseessä oli Elannon leipä, ja kohta ilmaantuivatkin tuotenimet kuten Juhlapitko tms, mutta tällöin ollaankin helposti jo 60-luvun puolella.

 
Ensimmäisiä Elannon 'merkkituotteita', joita mainostettiin edelläkuvatunlaisilla silkkipainetuilla julisteilla jo 50-luvulla, oli Elo-juoma ja Orient Henna -shampoo. Molemmille tuotteille teki useita julisteita Arnold Olsen (s. 1930). Elo-juomajulisteissa on aina jotain hauskaa, ja ote on pilapiirrosmainen tai jopa jotenkin lapsekas. Orien Henna -julisteissa puolestaan on jotain samalla tavoin koristeellista kuin joissain vapautunutta kubismia edustavissa, vaikkapa nyt Picasson maalauksissa, mutta kuvakieltä on sovellettu tapaan, joka nykyajan näkökulmasta soveltuisi paremmin vaikkapa lastenkirjaan. Samaa vapautuneen kubismin oloisuutta on nähtävissä Matti Mykkäsen samoihin aikoihin tehdyissä julisteissa, joskin ehkä lähempänä mahdollisen esikuvan, Picasson, muotokiletä kuin Olsenilla.

 
Ranskan lisäksi toinen taho, jolta 50-luvulta lähtien alettiin saada vaikutteita, oli Sveitsi, josta levisi kansainväliseksi tyyliksi nimetty typografian suunta. Sveitsi olikin toisen maailmansodan jälkeen parikymmentä vuotta vaikutusvaltaisin graafisen suunnittelun maa, jossa painoteollisuus oli jatkanut toimintaansa ja tekniikka kehittynyt muun maailman sotiessa. Sveitsissä kantoi hedelmää natsien lopettaman Bauhaus-muotoilukorkeakoulun perinne, jonka voisi lyhyesti määritellä Neuvosto-Venäjältä kantautuneen konstruktivismin saksalaiseksi sovellutukseksi muotoilun käyttöön. Ja tästä funktionalismisksi kutsutusta muotoilun uudesta yleissuunnasta erottautui erityiseksi graafisen suunnittelun suunnaksi ns. kansainvälinen tyyli.

 
Tämän ensimmäiset merkit näkyivät jo sellaisissa julistetaiteen historian merkkitapauksissa kuin Herbert Matterin (1907-1984) matkailujulisteet 30-luvulta. Niissä kiinnittävät huomiota mahtavat konstruktivismille velkaa olevat jännitteet, joiden hyväksi realismi on saanut väistyä; ne perustuvat valokuvaan, joka on fotomontaasimainen yhdistelmä osakuvia - jo Neuvosta-Venäjällä nähdylle varhaiselle konstruktivistiselle julisteelle ominaiseen ja sittemmin Bauhausiin kantautuneeseen tapaan. Mattermaista niissä ovat valtavat koon kontrastit ja maksimoitu tilavaikutelma, jota on joskus lisätty valokuvaan yhdistetyillä graafisilla, ei-esittävillä elementeillä. Koon korostaminen lienee perua myös Cassandrelta, jolla Matter oli ollut Pariisissa töissä juuri ennen näiden julisteiden tekemistä. Matterin typografiassa juhlivat siinäkin konstruktivismista Bauhausin kautta periytyvät diagonaalit. Po. julisteet on painettu vain kahdella värillä, mutta useimmat maallikot pitäisivät niitä varmaan neliväisinä.

 
Matter kuitenkin siirtyi USA:aan jo ennen toisen maailmansodan syttymistä.

 
50-luvulla tilanne oli Sveitsissä kuitenkin jo hiukan toisenlainen kuin Matterin tehdessä turistitoimiston julisteita 30-luvulla. Suunta pysyi samana, mutta vaikka seuraavien suuruuksien, Armin Hofmannin (s. 1920) ja Josef Müller-Brockmannin (1914-1996), julisteissa olivat jännitteet edelleen voimakkaat, kuvan käyttö oli yksinkertaisempaa, tai sanottakoon vähemmän moniosaista. Tehosta sen sijaan ei olla vuosien saatossa menetetty mitään, kiitos tiukasti integroidun kuvan ja tekstiin, nimittäin jos kuvaa sattui edes olemaan. Molemmat tekivät myös puhtaasti typografisia julisteita.

 
Vaikka Helmiriitta Honkasen teoksessa Placatista julisteeksi useaan otteeseen sanotaan, että suomalaiset olisivat saaneet vaikutteita Sveitsistä, tämä ei mielestäni näy juurikaan suomalaisten julistesuunnittelijoiden töissä. Vaikkapa nyt valokuvaa esiintyy suomalaisessa julisteessa todella harvoin ennen 60-lukua.

 
Se, etteivät vaikutteet näy tuotannossa, ei tarkoita, etteikö tilannetta Sveitsissä oltaisi seurattu. Martti Mykkänen kävi jopa KK:N lähettämän siellä vaihtotyöntekijänä. Sveitsi oli näkyvä toimija graafisen suunnittelun kansainvälisellä kentällä. Siellä julistesuunnittelua tuettiin valtiovallan taholta vuosittaisin kilpailuin. Maassa toimi myös Graphis- ja New Graphic Design -lehdet. Ja kun Max Miedinger sotien jälkeen vuonna 1958 piirsi HAAS:ille Akzidenz Groteskin korjatun version, Helvetica-kirjaintyypin, siitä muodostui sveitsilaisperäisen uuden kansainvälisen tyylin ikoni. Se löi laudalta jopa edellisen sveitsiläisen typografian riemuvoiton, Adrian Frutigerin vuonna 1954 suunnitteleman Universin, vieläkin suuremmalla x-korkeudella.

 
Kolmas suunta, jonka Honkanen mainitsee suomalaisen julistetaiteen innoittajana Ranskan ja Sveitsin lisäksi, on Puola. Tämä näkyy mielestäni vielä vähemmän, ellei tällaiseksi vaikutteeksi sitten lasketa kalligrafisia tekstejä, joita suomalaisissa 50-luvun julisteissa viljellään suurin piirtein samassa mitassa kuin puolalaisissa - eli siis enemmän, kuin Euroopassa muuten. (20.2.2010)