Suonenjoen taideseuran kesänäyttely 2017

Suonenjoen Taideyhdistyksen näyttely on esillä 30.5.-28.6.2017 Suonenjoen kirjaston yhteydessä olevassa Kellarikalleriassa, osoitteessa Olavi Leskisen katu 12.

En ole eläessäni ollut jäsenenä yhdessäkään taiteilijayhdistyksessä ennen kuin vuodenvaihteessa liityin Suonenjoen Taideseuraan, enkä ole ollut mukana yhteisnäyttelyissä ennen kuin nyt tässä ensi maanantaina avattavassa po. yhdistyksen jäsenten vuosinäyttelyssä.

 

Minulta on esillä esimerkiksi näitä kiinalaislapsia yhdistettynä heidän kotiseutujensa luonteista visiomiini mandalan tai vajran tapaisiin kuvioihin.

 

Muilta on vaikkapa tällainen paperi-installaatio, joka on tässä vasta asettumassa paikoilleen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tila on oikeastaan aika kaunis. Erikoisesti kaarevaseinäinen. Tässä lisää omia töitäni. Laitimmaisena vasemmalla äiti... (27.5.2017)

 

Näyttelyavajaiset

 

Nuorta ihmistä on täysin mahdotonta saada taidenäyttelyn avajaisiin. Kun olin nuori, en mennyt, vaikka olisi ollut miten jonkun tutun miten kiinnostava näyttely, en, vaikka olisi miten kutsuttu. Menin vaikka sitten seuraavana päivänä heti ovien avautuessa, mutta en avajaisiin.

Kun keski-ikä alkoi häämöttää, menin näyttelyavajaisiin, koska siitä maksettiin. Kirjoittelin, nääs, lehtijuttuja taide- yms. näyttelyistä, ja se edellytti avajaisiin menemistä, koskapa se oli usein ainoa tapa saada jonkinlaisia haastatteluja taitelijoilta, valokuvaajilta tai näyttelyn erilaisilta järjestäjätahoilta varsinkin, jos joukossa oli ulkomaalaisia.

Eilen minulla oli oma lehmä ojassa, sillä Suonenjoen Taideseuran jäsenten kesänäyttelyssä minulla oli esillä omia töitä. Ensimmäisen kerran eläessäni.

Minulla oli kyllä kamera kaulassa, mutta kun tulin kotiin, huomasin ottaneeni vain yhden kuvan. Olin keskittynyt ihan muihin asioihin, eli siihen small talkiin, jota nuorena inhosin. Joten en nyt laita tähän juttuun kuvia lainkaan, koska en tullut ottaneeksi niitä niistä töistä, joista oli erityisesti ollut tarkoitus. En ollut ottanut niitä ripustuettaessa, koska silloin lähskään kaikki tekijät eivät olleet olleet paikalla enkä voinut kysyä lupia, ja nyt, kun heitä oli enemmän, tajusin yhdistää tekijät ja työt liian myöhään eli sitten, kun olin onnistunut unohtamaan koko valokuvaamisen. Minähän en tuntenut näitä paikallisia taiteilijoita entuudestaan.

Erityisesti harmittaa, etten tullut kuvanneeksi luvan kanssa Mauri Korhosen kouluruokaloiden vanhoille muovilautasille maalaamia harmaanruskeita maalaismaisemia. Minäkin kun olen sitä mieltä, että 'media is the message', ellei kokonaan niin hyvin suurelta osin, vaikken itse tähän asti olekaan onnistunut noudattamaan periaatetta. Jo se, että maalaa akryylillä tai öljyllä kankaalle, on aika vahva viesti, jopa arvovalinta. Myönnän, etten ole tullut ajatelleeksi tätä taulumaalalamiseni arvovalintapuolta ennen kuin nyt, sillä minusta on tähän asti vain ollut lystiä sotkea väriä kankaille tai kovalevyille. Nyt, kun juolahti mieleen laittaa niitä sotkuja esille, alkoi juolahdella mieleen sellaistakin, että mitähän näissä nyt oikein on ja mihin diskurssiin tässä on osallistumassa. Onneksi kysessä on aika pienen kaupungin aika pienen taideseuran näyttely, jonne tuskin media survoutuu. Jos itse  toimittajan ominaisuudessa jostain syystä hankkutuisin paikalle, kirjoittaisin omista töistäni aika rumasti.

Kiinnostavampaa nyt nimittäin olivat ihmiset. Olin havainnut tämän jo ripustustilaisuudessa, jossa tietenkin oli läsnä vain muutamia taideseuralaisia, mutta silloin en saanut tietää mitään yleisempää heidän taustoistaan. Vaan avajaisiinpa tulla pärskähti myös isäntä, alkuperäisasukas, ja erityisen kiinnostavilta alkoivat vaikuttaa paikkakunnan polittiset suhteet kuohuvilla 60- ja 70-luvuilla.

Näyttelyssä oli enemmän väkeä kuin olin odottanut, ja vieraissa oli todella kiinnostavia hahmoja. Mainitsen tässä vain Väinö Voipion veljen pojan pojan ja ilmeisen aatteelisenkin perilisen, joka huolimatta 65 ikävuodestaan näytti joltain kolmevitoselta. Tämä Pekka Voipio oli näkövammaisen vaimonsa kanssa tehnyt 40 vuotta sitten tandempöyrällä retkiä pitkin Suomea, mikä on saattanut siihen maailman aikaan kiinnittää huomiota maakunnissa.

Kuten ennenkin, näyttelyavajaisten vieraat olivat pääosin vanhempia kuin minä itse, mikä tilanne tulenee korjautumaan kymmenen vuoden sisällä. Mutta tässä vanhetessaan huomaa olevansa kiinnostunut siitä, miten ihmisten elämät johonkin tuohon 65 ikävuoteen menessä ovat muotoutuneet, sillä ns. työurahan on siinä vaiheessa jo ainakin palkalliselta osaltaan ohi. Ihmisen elämästä on tuossa vaiheessa tullut jokseenkin se, mikä siitä on tullakseen, vaikka kyllähän senkin jälkeen vielä usein pitkästikin elämää riittää. Peruskuvio kuitenkin tuossa kuusvitosena alkaa olla aika tavalla hahmollaan.

Eli totta vie, tulin kiinnittäneeksi huomiota aivan johonkin muuhun kuin taideteoksiin tai niiden tekijöihin. Mutta jostainhan sitä taidetta tehdään, ja yhteisö, jossa on kasvettu ja eletty, on osa sitä pohjaa. Minä en ole suonenjokelainen ja koko savolaisuutenikin on vähän heikoissa kantimissa, joten ihan omani juuri se tausta ei ole, mutta pani se ajattelemaan yhteisön aatevirtausten merkistystä. Minuunhan on vaikuttanut 'mensuvaaralaisuus' eli monimutkaiset itäsuomalaiset uskonnolliset virtaukset (joskin sukupolven takaa). Suonenjoella vastaavia virtauksia ovat ehkä pikemminkin olleet maalliset aatteelliset virtaukset.

Ensi viikolla saatankin lähteä käymään äidin äidinpuoleisen suvun vanhimman jäsenen luona. Hän nimittäin soitti viikonloppuna ja oli huolissaan, että suvun perimätieto katoaa. Lupasin mennä käymään, joskin hän saattaa yllättyä, millaisista näkökulmista minä olen kiinnostunut. Parempi puoliskoni kieltäytyi lähtemästä mukaan, koska luvassa saattaa olla 'sihvoslaista kiihkouskovaisuutta'.

Näyttely ripustettiin perjantaina ja avajaiset olivat eilen, maanantaina. Väliin jäi hyvää aikaa silmäillä muita tekeleitään siitä vinkkelistä, että miltäs nämä nyt näyttäisivät, jos ne julkisesti esille laittaisi. Toinen julkisen esittelyn mahdollisuus olisi kesä/heinäkuun vaihteessa. Kyllähän ne kuvat, joita on kotikäytössä pitänyt ihan valmiina, näyttävät kokonaan toisilta, kun tuosta vinkkelistä katsoo. Fiksasin kolme työtä, joissa en aiemmin ollut nähnyt mitään fiksattavaa. Kaksi sellaista, jotka laitan esille, jos hyvin käy, ja aika hyvin pitää käydä, sillä ne ovat kaksimetrisiä eli niiden kuljettamiseen tarvitaan koppiauto. En aio tehdä elettäkään se koppiautokuljetuksen järjestämiseksi, eli kohtalon pitää vain tupsauttaa siihen Suonenjoen pihaamme sellainen vissinä päivänä, vissinä kellonlyömänä. Tein loppuun myös yhden sellaisen kuvan, joka oli joukossa, kun hyllyn päältä oli yöllä pudonnut läjä vanhoja pieniä töitä. Sitä tosin en laita koskaan esille minnekään, mutta silti.

Mikään bisnes noiden juttujen väsääminen ei tietenkään ole. Olenkin ihmetellyt, miksi olen maalannut ne kaikki työt. Ihmettelemistä on jo siinä, miten paljon rahaa niissä on kiinni, sillä minulla on isoissa, vanhoissa töissäni noina vauraampina päivinä erikseen teetetyt massiiviset kehykset.

Kehykset, kankaat, värit, muut maalausaineet…. Alan ymmärtää, miksi jotkut kävyvät harrastuksekseen vain laskettelemassa Alpeilla. Se tulee halvemmaksi.

Mieleeni tuli jostain lukemani Ai Weiwein kertomus siitä, miten hän oli nuorena poikana New Yorkissa havahtunut kysymään itseltään, että miksi hän tekee maalauksia, joita kukaan ei halua. Ja sehän on tosiasia: maalauksia ei kukaan halua.

 

Mutta voi niitä ilmaiseksi käydä katsomassa. Esimerkiksi nyt Suonenjoen kirjaston yhteydessä olevassa Kellarikalleriassa (huom! ulkopaikkakuntalaiset ja huonosti savolaistuneet: galleria k:lla) kesäkuun ajan. Vaikka ensi viikolla kyseinen kirjasto itsessään on tietojärjestelmän päivityksen takia kiinni, Kellarikalleria on auki

ma, ti, to klo 14 – 18,
ke, pe klo 11-15 (30.5.2017)