Puutarh(hanhoitaja)ain olemus

Virpi Suutari. Eedenistä pohjoiseen. Suomi 2014.

Minä tunnetusti pärjään ilman elävää kuvaa, mutta kun nyt ovat Kuopiossa menossa Vilimit-festivaali, kävin toissa päivänä katsomassa Virpi Suutarin käsikirjoittaman ja ohjaaman dokumenttielokuvan nimeltä Eedenistä pohjoiseen, se kun on jotenkin maineikas. Koska olen vanha ihminen, se, että joku on saanut jonkun palkinnon, ei minun kokemukseni mukaan vielä tarkoita, että työ, josta palkinto on saatu, on hyvä, sillä useinmiten palkinnot saadaan siksi, että tekijä on tiettyjen tyyppien kaveri eli tietyt tyypit ylipäätään tietävät, että tuo palkittu henkilö on tehnyt jotain. Taiteella on aika vaikea päästä esille, oli se hyvää tai huonoa, ja huonolla se valitettavasti onnistuu paremmin.

Ennakkoluuloistani huolimatta kävin siis katsomassa po. elokuvan, vaikka se oli saanut jonkun palkinnon, ja elokuva olikin oikeastaan aika mainio. Yhteiskunnalliset dokumentit tehdään usein jotenkin kurjista aiheista. Kun olin nuori, niin sekä dokumettielokuvaa kuin -valokuvaakin tehtiin, että voitaisiin 'paljastaa' jotain, yleensä jotain sellaista, minkä kuka tahansa tavallinen sairaanhoitaja tms. yhteiskunnan laitapuolen kanssa tekemisiin jotuva ammattihenkilö tiesi hiton paljon paremmin kuin pääsääntöisesti parempiin piireihin syntynyt elo- tai valokuvaajanplanttu. Toisekseen dokumetaristinen kuvaustapa, siis jo konkreettinen tapa visualisoida tällaisia asioita, oli minun nuoruudessani niin jäykkään standardiin valettu, että yhteiskunnallisella dokumentilla ei toisaankaan ollut enää mitään annettavaa sen enempää elo- kuin valokuvankaan puolella. Tämä nuoruuteni kokemus on värittänyt suhdettani po. toiminnanlajiin siinä mitassa, etten ole juurikaan vaivautunut sen äärelle.

Tässä toissapäivänä näkemässäni oltiin rikottu tätä perinnettä. Tai ehkä se on sitten minun opiskeluaikojeni purettu jo ajat sitten? Mistä minä tiedän…Aiheena kuitenkin olivat yhteiskunnan eri kerrostumiin kuuluvat puutarhaharrastajat.

Tässä dokumentissa oltiin toki pelattu vanhoilla dokumentin tehokeinoilla. On olemassa aivan vissi tapa sijoittaa kamera niin, että kuvattavat ihmiset näyttävät oletetun 'normaali-ihmisiin' kuuluvan katsojan silmään kauhistuttavilta alieneilta. Lähikuva laajakulmaobjektiivilla, naama totisena, saa kenet tahansa näyttämään inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle suistuneelta otukselta, ja tämä on ollut suosittua, kun on haluttu kuvata pultsareita ja narkomaaneja. Nyt täten oltiin kuvattu professori, ekologi ja metapopulaatiotutkija Ilkka Hanski ja hänen vaimonsa. Hanskin nimeä ja asemaan tiedemaailmassa ei mainittu, vaikka hänen tutkijan ammattinsa tulikin selväksi.

Hanskien puutarha oli sellainen, ettei sitä niin sanotusti hoidettu lainkaan, sillä siten siellä viihtyvät mitä moninaisimmat hyönteislajit.

Yhtä yhteiskunnallista ääripäätä edusti savolainen pientilallispariskunta, jonka emäntä oli ruvennut puutarahan hoitoon ja ikuiseen laajennukseen, kun lehmät oli pantu pois. Isäntä ja emäntä olivat eri mieltä kaikesta, puutarhanhoidon lisäksi - joka siis oli emännän asia - myös heille otetusta häiriintyneestä lapsenlapsesta - joka puolestaan oli enemmän isännän intressissä. Tästäkin pariskunnasta yritettiin ottaa laajakulmalähipotrettia, mutta he eivät katsoneet kameraan, mikä vähän vesittää laajakulmaa lähikuvassa. Emäntää myös huvitti liiaksi. Ja tämäkin toimi loistavasti, sillä he, dokumenttielokuvaperinteen ulkopuoliset, eivät sopeutuneet dokumenttikuvauksen kohteen perinteiseen rooliin. Ei dokumenttielokuvan aihe saa hihitellä kuvaustilanteelle eikä siten asettua älyllisesti ohjaajan yläpuolelle!

Ja kun savolaispariskunnan poika soitti kovaäänistä työväenluokaista musiikkia, Hanskien tytär suoritti korkeakulttuurisia tanssiharjoituksia. Kun Hanskien puutarhassa heidän omien sanojaensa mukaan kaikki lajit saivat elää, savolaisperheen puutarhaan suhteutettuna näin ei ollut, sillä Hanskien puutarhassa eivät saaneet elää varsinaiset jalostetut puutarhakasvit. Savolaisemännän puurtahassa saivat. Molemmat puutarhat olivat noin silmämääräisesti arvioituna suurin piirtein yhtä kaoottisia.

Näille muodosti napakan kontrastin Heikki A. Reenpään ja hänen vaimonsa Loten erinomaisen säntillinen pikemminkin valtava puistoalue kuin puutarha. Säntillisesti leikatut nurmikentät olivat laajat, eikä pariskunta taatusti itse koskenut niihin kuin kevyesti kengänpohjillaan, sillä nurmikentän kuten koko puutarhan muutenkin kyllä hoitivat palkolliset. Rouvan spesialiteetti oli kuulema ruusut, mutta tokkopa hän oli niiden juurella koskaan kyykkinyt kuten savolaisemäntä omien kasviensa. Herra Reenpää kilpaili vaimonsa kanssa rhododendroneillaan, jotka olivatkin mahtavia, varmaan metrin korkempia kuin herra itse. Ne eivät tosin käsittääkseni vaadi juurikaan hoitoa, kunhan maa vain heti alkujaan on riittävän hapanta, sillä ne ovat ns. luonnonkasveja, joskaan eivät Suomessa. Herra Reenpää myös metsästi, mitä tarkoitusta varten hän ruokki puistonsa peuroja. Reenpäistäkään, näistä Otavan omistajasuvun jäsenistä, ei kerrottu, keitä he olivat, niin kuin ei kenestäkään muustakaan tässä elokuvassa.

Elokuvasta tuli hyvälle tuulelle. Ihmisistä valottui puutarhojensa läpi heidän asemistaan huolimatta yhteisiä piirteitä,  ja vaikka puutarha on puutarha, heillä oli puutarhoihinsa erilaisia asenteita, ei vain sen hoidon kunnianhimoisuuden suhteen vaan sellaisissakin suhteissa, jotka ovat verbalisoinnin ulottumattomissa.

Ja vain asioista, joita ei voi varbalisoida, kannattaat ehdä kuvia. (5.10.2014)