Taidedokumentteja

Näitä näkyy nyt telkkarissa yllin kyllin!

Tiistai-iltana istuin tuntikausia televisiota katsellen, mikä on minulle erittäin epätavanomaista. Parkkeerasin tuon laitteen ääreen jo klo 20, vaikka sieltä silloin tuli huono sarja Taiten salaisuudet. Siitä tekee erityisen huonon se, että vanhoja taideteoksia on animoitu. Tuolla animoinnilla vain väristetään tuollaisten taideteosten luonnetta, ja koko ohjelmasta saa sen kuvan, että sen tekemisestä päättäneen tahon jollain henkilöllä on nörttiteinipoika, joka on halunnut näpelöidä tuollaisia animaatioita animaatioita. Ne nimittäin ovat vieläpä animaatioinakin hirveän huonoja, vaikka sivuuttaisi sisällön vääristelyn.

Sitten seurasi ohjelmassa Taideväärentäjä hyväntekijänä. Tämä Sam Cullmanin ja Jennifer Grausmanin dokumentti oli kertakaikiaan mainio kuvatessaan huvikseen taidetta kopioivaa, sairaudestaan huolimatta itsekseseen elämään kykenevää skitsofreenikkoa Mark Landisia. Toisena päähenkilönä on voi pitää työpaikastaan Cincinnatin Art Museumin pääregistraattorin – mikä se sitten lieneekään –  potkut saanutta, Landisia fanaattisesti vainoavaa Matthew Leiningeria. Ja kolmantena on Cincinnatin yliopistosta Aaron Cowan , joka päättää järjestää näyttelyn Landisista ja tämän toiminnan suhteesta taiteeseen. Dokumentista ei käy kovin hyvin ilmi, mitä Cowan aiheesta lopulta väittää, mutta jotain tulkinnan ja plagioinnin välisestä jatkumosta. Ja dokumentti suorastaan alkaa Landisin väitteellä, että mitään alkuperäistä ei ole ja että kaikki perustuu johonkin aikaisempaan, mikä on ihan älykäs väite.

Landis on ylipäätään hyvin, hyvin älykäs. Hän vain on lipsahtanut todellisuuden jollekin lähiraiteelle, eikä edes kovin kaukaiselle siitä. Tai pikemminkin hän kulkee samoilla raiteilla kuin koko ympäristönsä, mutta kun muut menevät junalla, hän kävelee raiteiden välisillä ratapölkyllä. Tai jotain. Virhe suhteessa normaalitajuntaan on todella pieni, mikä on linjassa viimeisten vuosieni yleiseen teemaan, siihen, että se on todella pienestä kiinni, miten ihmiselle käy, ja kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

Elämä voi lähteä vinoon todella mitättömistä jutuista, ja lähteä siihen vinoon aluksi huomaamattoman vähän, ja tilanteen ongelmallisuuden huomaa vasta, kun sinne pienesti alkaneeseen vinoon on menty pitkään, jolloin viinoon on yllättävästi ajauduuttu paljon.

Landis käy säännölliseti tapaamassa kaikenkarvaista terveydenhoitohenkilökuntaa, eikä hänellä näytä olevan taloudellisia huolia. Syntyy vaikutelma, että hän elää perinnöllä.

 

Hän tekee kopioitaan taiteen klassikoista, myös populaaritaiteen, ja tekee sen todella näppärästi. Useimmat taidehistorioitsijat, joita hän on huijannut, suhtautuvat häneen huvittuneesti, sillä Landis ei ole heidän kokoelmiinsa töitä luovuttaessaan ottanut rahaa vaan on väittänyt tekevänsä lahjoituksen joko äiti- tai siskovainajansa viimeisen tahdon mukaan. Äitivainaja hänellä todellakin on, mutta siskon hän on keksinyt omasta päästään, ja luovuuttaan Landis on soveltanut myös siinä, että on töitään jaellessaan esiintynty erilaisina hahmoina, joista yksi on pappi.

Ainoa Landisiin oikeasti kyrsiintynyt on Leininger. Hänen ärsyyntymistään on vaikea ymmärtää, sillä eihän kenellekään ole tapahtunut mitään vahinkoa. Mitä nyt joidenkin taidehistorioitsijoiden asiantuntemus on osoittautunut puutteelliseksi. Joitain Landisin aidoiksi uskottuja tekeleitä on löytynyt jopa useista amerikkalaiskokoelmista, siis samasta työstä, mikä ehkä todellakin asettaa amerikkalsiten taidehistorioitsijoiden asiantuntemuksen naurunalaiseksi, mutta nauru pidentää ikää. Kukaan taiteilija ei joudu kärsimään taloudellisia menetyksiä, sillä Landis kopioi vain jo kuolleiden taiteilijoiden teoksia.

Landisin kopiot ovat hyvin näköisiä, mutta hän väsää ne moderneilla välineillä. Öljyvärimaalauksia kahvilla vanhennetuille puulevyille akryyliväreillä. Marketeista ostetuilla väriliiduilla puna- ja valkoliitupiirroksia. Jopa rukouskirjojen miniatyyri-irtolehtiä valmistettuna huopakynillä ja puuvärikynillä. Tekniikat oltaisiin varmasti selvitetty, jos töistä olisi pitänyt maksaa, mutta kun ei tarvinnut, niin täydestä meni.

Dokumentti siis kysyy, mitä on taide ja mikä siinä on selalsita, että sen väärentäminen, vaikka väärennöksiä ilmaiseksi jaellen, saa jotkut raivon valtaa. Cawanin näyttelyssä parikin ihmistä sanoo kunniavieras-Landisille, että tämän pitäisi tehdä kuvia omista aiheistaan ja omalla nimellään. Mutta ilahtuisivatko ihmiset niistä yhtä paljon kuin saadessaan kokoelmiinsa jonkun mahtavan klassikon? No eivät. Landis tekee kopiota hyvää hyvyyttään, ja niiden tekemisen kieltäminen merkitsisi, että häntä kiellettäisiin tekemästä sitä hyvää, joka on ainoa, jonka hän osaa.

Cowanin näyttelyn jälkeen Landis toteaa, että hänen aiempi elämäntehtävänsä on nyt käynyt mahdottomaksi, mutta mielikuvitusrikkaana henkilönä hän kehittää uuden uran. Hän alkaa jaella varastettujen (esim. sotien seurauksena) taideteosten kopioita niiden alkuperäisille omistajille ikään kuin palauttaen ne näille. Ja vanha hyvä pappishahmo on tähän oivallinen apuväline, joten hän jatkaa tämän persoonan käyttöä.

Ilta jatkui pitkällä dokumentilla Amsterdamin Rijksmuseumista. Tässä taiteeseen suhtaudutaan äärimmäisen ryppyotsaisesti eikä dokumentissa ole oikeastaan mitään huvittavaa paitsi ehkä se, että taiteesta tehdään niin iso numero. Kaiken riidan ja puurtamisen aiheena on Rijksmuseumin uudistus, ja eri tahojen suhtautuminen siihen. Yksi johtaja lähtee riitojen takia. Toinen ei saa ylennystä tämän tilalle, mitä oli odottanut, vaikka on kyllä selvästi pätevä tyyppi. Mutta niin on sekin, joka lopulta valittiin. Ja yhtä hemmoa ei kiinnosta kuin kahden japanilaisen vartijakuninkaan saaminen museon kokoelmiin ja näiden ihastelu ja palvominen.

Eilen juutuin uudelleen television eteen, kun tuli ohjelma nimeltä Hieronymus Bosch – hyvän ja paha voima. Se ei kertonut oikeastaan ollenkaan Hieronymus Boschista vaan Boschin kotiseudun, s'-Hertogenboschin, taidemuseon hingusta saada taiteilijan teosten mahdollismman kattava näyttely taiteilijan kuoleman 500-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Kyseisellä museolla ei itsellään ole ainuttakaan Boschin teosta, joten niitä yritetään haalia kokoon, eikä vain näyttelyä varten vaan siksi, että jokaiseen teokseen, joita siis Boschilta on säilynyt noin 25, voitaisiin soveltaa tarkalleen samoja tutkimusmenetelmiä alkaen puupaneleiden vuosilustojen tutkimisesta sen selvittämiseksi, oliko kyseinen puu ylipäätään kaadettu ennen Boschin kuolemaa. Sillä Boschiakin on mielellään väärennetty.

Dokumentti oli kuitenkin hyvä, vaikka minä en uskokaan, että Amerikasta löydetty 'bosch' on oikea Bosch. Siitä puuttuu Boschin hurja melikuvitus. Tosin minä jos kuka joudun myöntämään, että taiteilijan tyyli ja mieltymykset saattavat elämän kuluessa vaihtua merkittävästikin, mutta silti. Ja tästä aiheesta eli aitoudesta noin laajemmassa mittakaavassa on puhetta pitkin dokumenttia. Nääs kun noihin 1400- ja 1500-lukujen aikoihin taiteilijoilla oli työhuoneet, joissa työhuoneen varsinaisen taiteilijan johdolla joukko oppilaita ja muita avustajia suoritti suuren osan työstä. Mikä tällöin on itsensä työhuonetta johtaneen taiteilijan kädenjälkeä ja mikä ei? Aikalaisia asia ei luultavasti kiinnostanut vähääkään, mutta maailmassa jälkeen modernismin ja sen sankaritaiteilijamyytin tämä on kerrassaan polttava kysymys. Lisäksi on muistettava, että väärentelyn lisäksi aitojakin Boscheja kuten kaikkia muitakin tuon ajan taideteoksia on vuosisatojen kuluessa ankarasti renoveerailtu, minkä takia mahdollisesti olemassa ollut taiteilijan kädenjälki on kadonnut korjailijoiden kädenjälkien alle tai tuhoutunut täysin.

Kaikki mainitut dokumentit löytyvät edelleen Yle Arenasta, joten mainostan niitä täten rohkaistakseni katsomaan. Telkkarista tulee harvoin mitään näkemisen arvoista, ja nämä kome (ei siis typerä sarja taideteosten salaisuuksista vaan kaikki muut) ovat ehdottomasta sen ajan arvoisia, joka niiden katsomiseen kuluu. (26.5.2017)