Taidepuheesta

Joka ei saisi olla vihapuhetta, mutta kun muunlaista puhetta ei enää ole olemassa, ainakaan kriittistä. Mutta on ihan oikeesti voisi olla olemassa erikseen kritiikki ja vihapuhe. Ja ne on helppo tunnistaa ja erottaa tosistaan. Vihapuheessa uhkaillaan henkilöitä. Kritiikissä arvioidaan tekoja.

Katson harvoin aamu-tv:tä, mutta koska olemme Suonenjoella emmekä pääse marjaan, kun vastoin säätiedotuksen lupauksia sataa, katsoin, kuinka Jouko Jokinen selitti periaatteitaan tulevana Ylen päätoimittajana.

On tietenkin totta, että Ylen rooli on muuttunut internetin myötä. Yhä useammat ihmiset seuraavat maailman valtamedioita niiden verkkoversioista, ja usein päivän uutisena jännitetään, mitä Yle on mahtanut valita Suomen uutisiksi siitä uutisvirrasta, jota muualta seurataan. Tässä mielessä Jokinen oli mielestäni oikeassa, kun hän katsoi Ylen vahvuuden olevan ulkomaisissa kirjeenvaihtajissa, sillä näiden kautta pääsemme aidosti käskisi siihen, mitä maailman asiosita suomalaisittain suomalaisille voidaan tarjota. Mutta toisaalta toimittajan työ on myös muuttunut saman internetin myötä, ja monellakin tapaa. Yhden ennakoimattoman lisämausteen on tuonut somen vihapuhe, kun kansalaisten eli verovaroin rahoitetun Ylen yleisö välillä intoutuu voimallisesti ilmoittamaan, että Yle ei toimita heille sellaista 'tietoa' tai pikemminkin mielipiteitä kuin he haluaisivat.

Tiedonvlityksen ja uskonnon roolit ovat siis menneet pahaasti sekaisin. Boyerin mukaanhan uskonto sosiaalisia insititutioita muodostavana ilmiönä on luopioidentunnistamismekanismi, eli uskonnolla rajataan ihmisiä meihin ja joihinkin toisiin; tällöin sitoutuminen uskonnon totuuksiin kertoo sitoutumisesta meihin eli on jonkinlainen tae siitä, että henkilöön voidaan luottaa. Luottamus on siis luottamusta siihen, että luotetut ihmiset jakavat saman totuuskäsityksen, jonka positiivisella korrelaatiolla todistettavan todellisuuden kanssa ei ole väliä – itse asiassa on tärkeämpää julistaa uskoaan asioihin, joita nimeomaan ei voida todistaa. Luottamusta tosiasioista huolimatta, vain siksi, että kuulutaan 'meihin'.

Yle ja monet muutkin ns. valtamediat ovat joutuneet nyt tällaisen uskonnollisen vellonnan myrskynsilmään, kun jotkut eivät ole tyytyväisiä siihen, että media ei julistakaan vain heidän totuuttaan. Kyseessä ei siis ole ollut kritiikki vaan vihapuhe, jota on kohdistettu toimittajiin, ja vihapuhe eroaa kritiikistä siten, että vihapuheessa uhkaillaan henkilöä tai hänen läheisiään, kun taas kritiikissä arvioidaan hänen tekojaan eli toimittajan tapauksessa hänen toimittajantyötään.

Joten tässäkin mielessä Jokinen oli oikeassa, kun sanoi pyrkivänsä tuomaan julki mahdollisimman monia näkökulmia asiaan kuin asiaan, vaikka toisaalta se on journalismin niin yleinen periaate, että ihmetyttää, miten olemme joutuneet tilanteeseen, jossa sitä pitää erikseen toitottaa.

Jotkut toimittajat ovat siis joutuneet vihapuheiden kohteeksi, mikä on tietenkin yhteiskunnallisesti vaarallista. Pidän hirvittävänä asiana toimittajien tappouhkauksia sun muita. Mutta sillä on myös  seuraus, jota ei ehkä olla vielä riittävästi pohdittu: toimittajaksi alkaa kenties valikoitua tietyntyyppisiä henkilöitä.

 

Tämä voi olla joltain kannalta hyväkin, sillä meille on pesiytynyt jopa uutistoimitusten toimittajakuntiin runotyttö- tahi poikahenkistä porukkaa, joka ei mielestäni niihin kuulu. Muistan, kun itse lopetin Hesarin tilauksen, kun Mikael Pentikäinen kirjoitti sen aamun lehdessä, että toimittajien kuuluu olla taiteilijoita. Mutta pesuveden mukana saattaa mennä hyvin arvokkaita tyyppejä. Esimerkiksi saattaa käydä niin, että asiantuntijat kaikkoavat toimittajapiireistä. Saattaa käydä niinkin, että pian toimittajina eivät enää uskalla toimia kuin jotkut poikkeuksellisen aggressiiviset, kovapintaiset tyypit.

Vaikka vihapuhe toimittajien uhkailuineen on ilmiö, joka olisi vienyt uskoni ihmiskuntaan, ellei veljeni itsemurha lieveilmiöineen jo olisi tehnyt sitä, siinä on kyllä hyvätkin puolensa. Perinteinen media on tottunut vahvaan portinvartijan rooliinsa eli olemaan se taho, joka valtion vahtikoiran ylevastä asemasta käsin määrää, mikä yhteiskunnassa on tärkeää ja mikä ei. Positiivinen esimerkki on ollut viimepäivien meteli, jonka Otso Kantokorpi sai someitse aikaan, kun ilmoitti, että Osmo Rauhala ei ole niin kansainvälisesti menestynyt taiteilija kuin valtamedia taideinsitituutioiden avustuksella väittää. Hän pakotti valtamedian ja taideinstituutiot vastaamaan.

Tämä oli loistavaa, sillä saatiin aikaan pieni keskustelu siitä, mitä kansainvälinen menestys taiteessa tarkoittaa.

Muistaakseni itse Osmo Rauhala on sanonut, että menestyäkseen taiteessa taiteilijan on asuttava siellä, missä ovat taidemarkkinat. Suomi on niin pieni maa, ettei täällä voi olla taidemarkkinoita, joten käytännössä taiteilijaksi ryhtyminen merkeitsee vapaehtoista maanpakolaisuutta, jota Rauahala toteuttaa puolivuosittaisesti oleskelemalla osan vuotta New Yorkissa ja osan viljelemällä perintötilaansa synnyinmaassaan. Jos tämän jälkeen aletaan puhua siitä, onko tämä menestystä vai ei, niin minun mielestäni on, siis jo se, että pystyy elämään näin.

Ehkä minulle menestykseksi riittää pärjääminen. Vastikään Elina Brotherus, joka luullakseni on Kantokorvenkin kriteereillä kansianvälisesti menstynyt suomalainen taiteilija, totesi tv-haastattelussa, että pärjätäkseen taiteen tekemisellä suomalaisen taiteilijan on lähdettävä ulkomaille. Siis pärjätäkseen.

Ketä sitten kiinnostaa menestys, jos sillä tarkoitetaan jotain enempää kun pärjääminen?

Tässä sivutaan väistämättä sitten sitäkin, keitä media nostaa menestyneiksi taiteiijoiksi ja millä kriteereillä. Jokunen päivä sitten Hesari julkaisi jutun, jossa julisiti rouva von Koskullin taiteilijaksi koko sivun jutussa, jossa ei ollut edes yhtään teoskuvaa. Hesarin ei tarvitse tietää mitään taiteilijan teoksista julistaakseen tämän taiteilijaksi, jos tiedetään, että taiteilijan puoliso on Nordean konsernijohtaja. Kuitenkin Hesaria pidetään arvovaltaisena portinvarijana sille, ketkä tässä maassa saavat menestyneen taiteilijan statuksen ja ketkä eivät, ja Hesari valitsee itse kriteerinsä tälle. Kriteeri näyttää olevan, että taiteilijan pitää olla jonkun napamiehen rouva, eikä teoksilla ole niin väliä.

Kantokorpi nosti Facebook-päivitykessään näyttäväti esille erään Kotilieden jutun erään taidekauppiaan rouvasta. Pitää toki muistaa, että Kotiliesi ei ole taidemaailman portinvartija samalla tavalla kuin Hesari, mutta pisti kyllä silmään, että ainakin linkkinä olleessa nettilehden valokuvassa oli taustalla maalaustelineellä kuva, joka muistutti pikemminkin graafisen suunnittelun harjoitustehtävää kun ns. korkeataidetta edustaavaa maalausta, ja ammatikorkeakoulun harjoitustehtävien arvosteluasteikolla 1-5 siitä olisi saanut arvosanaksi 3.

 

Aprikoos, elokuville annetaan tähtiä sen mukaan, miten hyvinä kriitikot niitä pitävät. Miksei muille kuvataiteen teoksille tai vaikkapa näyttelyille anneta?

Mutta Otso Katokorpikaan ei odota, että ruvettaisiin kirjoittamaan siitä, mitä taiteessa väitetään. Se onkin vaikeata, sillä kuvallisia taiteellisia esityksiä (välineistä riipumatta) ei tarvitse tehdä, jos saman voi sanoa helpommalla tavalla eli verbaalisesti. Siispä kuvataiteesta on vaikea kirjoitaa. On kätsympää kirjoittaa taiteilijasta, varsinkin, jos hänen elämässään on mediaseksikkäitä piirteitä. Tämä varmasti myy lehtiä, mutta tekee hirvittävän karhunpalveluksen taiteelle, hirvittävämpää tuhoa kuin vihapuhe uutistoimittamiselle.

Itse en näe, miten nämä ongelmat ratkaistaan. Äkkiä tulee mieleen, että lehdistön sun muiden mediainstituutioiden pitää erikoistua. Tuossa aamu-tv:n lähetyksessä puhuttiin asiasta päivälehdistön ja Ylen osalta, joille onkin mahdollista nähdä roolieroja, jopa niin selviä, että hämmästyttää, miksei niitä ole jo toteutettu. Aika monet päivälehdet ovat yrittääneet toimia pikku-Yle:nä.

Mutta mitä sitten sellaisiin erikoisaloihin kuin kuvataide tulee, ongelma on vaikeampi. Meillä on periaatteessa alan oma erikoislehti, mutta en ole vuosikausiin edes vilkaissut Taide-lehteä, jonka päätoimittajana Otso Kantokorpi oli taannoin. Ja mitä nyt olen silloin tällöin lukaissut jokusen Kantokorven oman fb-jutun, ei hänkään taiteesta kirjoita siinä mielessä, mitä teoksissa tai taiteilijoiden tuotannoissa väitetään vaan lähinnä trendeistä ja niiden muutoksista, taidekirjottamisen rahoituksesta tai sen puuttumisesta yms. pikemminkin taiteen ympäriltä kuin suoraan ytimestä.

On ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan nykytaiteesta, myös siitä ytimestä eli mitä taiteessa väitetään, mutta nämä henkilöt ovat usein itsekin taiteilijoita, jolloin kirjoittamisesta muodostuu ajankäyttökysymys. Ja kun aihe itsessään on herkkä, taiteilijat vielä herkkähipiäisempiä ja vihapuhe lisääntyy lisääntymistään, kukaan ei yksinkertaisesti suostu kirjoittamaan meneillään olevasta taiteesta. Näin taide jää pelkkien markkinavoimien armoille. Menestyneiksi taiteilijoiksi tulevat määritellyiksi vain ne joilla on rahaa. Joko omien teosten myynnistä tai aviomiehen varallisuudesta tai mistä nyt milloinkin. (30.9.2017)

 

Kommentit:

Otso Kantokorpi: "sanoit: "ei hänkään taiteesta kirjoita siinä mielessä, mitä teoksissa tai taiteilijoiden tuotannoissa väitetään vaan lähinnä trendeistä ja niiden muutoksista, taidekirjottamisen rahoituksesta tai sen puuttumisesta yms. pikemminkin taiteen ympäriltä kuin suoraan ytimestä."
Hieman suppea näkemys. En minä facessa ole taidekirjoittaja vaan ihan tavallien länkyttäjä. esimerkiksi kusariin ja kirkkoon & kaupunkin kirjoittamissa oikeissa jutuissani kirjoitan juuri siinä mielessä, mitä teoksissa väitetään. se on minun työtäni. ja olen siitä lukijoille vastuussa. facessa en koe olevani juuri mistään vastuussa. muuten ajatuksesi olivat kiinnostavia."

 

bliqbloqbloq: A vot. Vähän ihmettelin niitä facejuttuja, kun muistelin, mitä joskus ammoin kirjoittelit. Olen siis vain lueskellut viime aikoina vääriä medioita...sikäli kin olen lueskellut pariin vuoteen mitään. Mutta pitää varmaan taas ruveta lueskelemaan.

 

Otso Kantokorpi: "huomenna tule kirkon ja kaupungin seuraava nettijuttu. kunhan saan sen illalla väännettyä. käsittelen siinä muuna muassa sitä, että mitä ihmettä on "runollisuus" kuvataiteessa."

 

bliqblaqbloq: Jotenkin on ihmeellistä, että kirkosta ja kaupungista on muodostunut - sanottakoon nyt paremman sanan puutuessa - älymystölehti. Pitääpä käydä jälleen lukemassa sitäkin. Kun olen käynyt silloin tällöin katsomassa Alfa tvn haastatteluohjelmiakin.