Taidetta vai harrastus?

Jos taidetta vain harrastaa, onko se silloin edes taidetta?

Kävimme kesäretkellä Lapinlahdella. Sinne meitä veti se, että olin Suonenjoen Taideseuran näyttelyn lieveilmiönä saanut tilaisuuden tarjota töitäni Lapinlahden kunnan käyttöön jälleen siirtyneessä pappilan kivinavetassa pidettävään Pohjois-Savon Kuvataideseurat ry:n yhteisnäyttelyyn. Avajaiset olivat viime perjantaina, mutta kotiseutujuhlinnan tähden emme päässeet niihin. Siispä läksimme Juhani Ahon Matin ja Liisan lailla eli rautateitse tälle kulttuurihistoriallisesti merkittäville paikkakunnalle, joka Ahon fiktiivisten henkilöiden lisäksi muistetaan Halosten suvusta, joka on tuottanut melkoisen liudan erilaisia taiteilijoita.

 
Mainittu kivinavettakin on 70-luvun alkupuolelta ollut vuokrattuna Halosten museosäätiölle, ja siellä olivat olleet kuvanveistäjä Eemil Halosen (1875-1950) veistokset. Nyttemin ne on siirretty erityiseen Eemil Halosen museoon, jonka kaunis funkkishenkinen rakennus on valmistunut 1976. 
 
Tuttavallisesti Eemiliksi nimetyssä museossa oli lopulta aika vähän esillä Eemil Halosen töitä... Arvostetuimpia ovat varmaan taiteilijan elinaikana olleet suurmiesten pystit, mutta kivempi oli pikku tyttö Tuula vuodelta 1938 ja Haukipojat vuodelta 1913.
 
Varsinaisena kesänäyttelyä Eemilissä on Kirsi Neuvosta. En ole yletön hänen töidensä ystävä, mutta todettakoon, että vanhojen yleisösuosikkien, mekkojen ja puiden, lisäksi oli uusia, klassisen modernistisia lintuaiheisia kuvia, joista minua miellyttävin on ehkä Tähystäjä vuodelta 2016.
 
Eemilistä jatkoimme sitten kivinavettaan. Pohjois-Savon Kuvataideseurojen yhteisnäyttely oli siis ensimmäinen näyttely siellä sen ollessa näyttelytilana kunnan hoteissa. Sinne sai tarjota jyrytettäväksi 5 työtä per taiteen harrastaja, eikä tekoajankohdalla ollut väliä. Vein ehdolle täyden viiden satsin vähän vanhempia maalauksiani ajalta, jolloin minulla oli rahaa tehdä isoja maalauksia varta vasten teetettyihin vankkohin kehyksiin. Neljä oli valittu, ja sijoituspaikka tilassa oli niillä kyllä hyvä. Se saattoi johtua siitä, että olin tuodessani tällännyt työt siihen oven suuhun justiinsa siihen, missä ne nyt olivat esillä, eikä kukaan kenties vain jaksanut kantaa niitä muualle :-) Niiden kuljetus olikin muodostua minulle ongelmaksi, mutta sainpa kuin sainkin roudattua suuruudenhullut tekeleeni paikalle.
 
Ylempänä siis kolmen sarja hyväksyttyjä töitäni paikoillaan Lapinlahdella kivinavetassa.
 
 
Vieressä vielä se neljäs hyväksytty.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Ja tässä vielä näytiksi se, joka oli jyrytetty pois.
 
Tila on mielestäni hyvä. Valaistuksessa saattaa olla toivomisen varaa. Ripustus oli ehkä liian tiukka. Se olisi ollut sitä mihin tahansa tilaan, mutta etenkin nyt noihin eläväisiin seiniin nähden. Töitä on kuitenkin haluttu esille mahdollisimman monilta, mikä tällaisessa pääasiassa harrastelijoiden katselmuksessa on tietysti periaatteena paikallaan.
 
Omaan silmääni pisti kädentaidollisesti ilmeisen pätevän Juha Kuosmasen erikoinen, eklektinen Kullervo, jonka osat saattoivat hyvinkin olla vasiten tähän työhön valmistettuja, mutta vaikutelma oli kuitenkin assemblagemainen. Se ei kylläkään vastaa lainkaan minun käsitystäni Kullervosta, mutta sehän ei kuulu tähän. Kuosmaselta oli myös maalaus Silmälläpitäjä, jossa tuhti ja tiukkailmeinen ämmä istuu kangaspuiden ääressä ja pitää katsekontaktilla kuria taloudessa selkänsä takana.
 
Pidin myös Jarno Husson ekspressiivisyydessään tai informalismissaan abstraktia lähestyvästä työstä Tyttö ja sika. Jos tällä on ollut tarkoitus hiukan pilkata ekpressionismin ja informalismin yleviä, maailmantuskaisia aiheita, kannatan ideaa. Sika on pieni ja hyvin viitteellinen...
 
Ylipäätään pidän kuvista, joissa liikutaan esittävyyden rajamailla ekpressiivisyyden hengessä, ja tällä tiellä on vaikkapa myös Eeva Mölkänen työssään 1-3 Hetkeä ennen. Hänellä vain on vielä aika paljon treenaamista piirustustaitonsa kanssa, sillä maailman suuriin paradokseihin kuuluu, että mitä pidemmälle valokuvamaisesta esittävyydestä loitotaan, sitä paremmin pitää osata piirtää. Henki on kuitenkin hyvä.
 
Minna Toivion Metsän kutsu on sievä, mutta tuo ehkä liiaksi mieleen Osmo Rauhalan.
 
Alla vielä kuva itse kivinavetasta ulkoa päin. Komia on navetta.
 
 
Taide on turhanpäiväistä hommaa. Sillä rikastuminen tai edes leipänsä tienaaminen on lottovoittoon rinnastettava asia. Tällä planeetalla on kourallinen henkilöitä, jotka päättävät kaikista universumin merkittävistä taideostoista. He valitsevat edistettävikseen ketä haluavat, ja taiteilijoilla itsellään ei ole siihen muuta sanottavaa kuin riidellä keskenään kateuksissaan.
 
Onko taidemagnaattien valinnoissa sitten mitään yhteistä nimittäjää?
 
Jos ajattelen omia suosikkejani edelleen elävissä kuvataiteilijoissa eli Gerhard Richteriä, Ai Weiweitä ja Marina Abramovicia, he ovat kaikki kotoisin sosialistisissa maista. Niistä maista on tullut tyyppejä, joilla on sanottavaa ja joiden sanottava on kiteytynyt timanteiksi ollessaan vuosia kätkössä ja painostuksen alaisena. Abramovicista tosin on muistettava, että hän on tehnyt omaisuutensa kiinteistöbisneksessä.
 
Kun olin nuori, kuuntelin opettajien sanovan, että taideteos voi olla vain yksi päälause. Jos puhetta on enemmän, kyseessä on sen höpinän kuvitus, eikä kuvitus ole taidetta vaan graafisia suunnittelua. Taiteen tarkoitus ei ole kertoa vaan esittää selkeitä väitteitä, ja kuvataiteessa niiden pitää olla sisällöltään sellaisia, ettei niitä edes halutessaan voisi ilmaista verbaalisesti. Väitteitä, jotka ovat niin syviä ja tosia, ettei niitä voi ilmaista sanoin.
 
On oma hommansa tehdä tuollaisia tuotoksia, ja sitten vielä oma hommansa on se, että ne kymmenkunta taidemarkkinoitten todellisista ostoista päätävää saa ne tietoonsa. Taas tulee mieleeni se äitini ystävätär, joka otti Richard Avedonin valokuvat ennen Richard Avedonia, mutta se, joka niillä kuvilla rikastui, oli Richard Avedon eikä tuo äitini ystävätär.
 
Kiinalainen sananlasku sanonkin, että on parempi olla onnekas kuin lahjakas.
 
Jos taiteessa haluaa pärjätä eikä vain harrastella, pitää olla hirmuisen tosissaan ja lisäksi vielä hirmuisen onnekas. (4.7.2017)