Talouden ja taiteen logiikasta

Talouden logiikka vs. taiteen logikkaa. Erkki Seväsen alustus Filosofia-kahvilassa 17.11.2015.

Onnistuin viime tiistaina ponnistautumaan Filosofia-kahvilaan, jossa oli Itä-Suomen yliopiston kirjallisuussosiologian professorin Erkki Seväsen alustaman keskustelun aiheena talouden logiikka vs. taiteen logiikka.

Pääväittämä perustui jo Aristoteleen esittäämään näkemykseen, että talouden on palvelemnen hyvän elämän saavuttamista eikä päinvastoin. Meidän yhteiskunnassammehan nimenomaan on päinvastoin. Taloudellisen toiminnan pitäisi pysyää ääripäidensä välissä siten, että toisaalta ei oltaisi kitsaita eikä laiskoja mutta ei myöskään heittäydyttäisi rahan ansaitsemiseen. Sama kuin rahaan pätee valtaan.

1800-luvun alkupuoliskon aikana oltiin Seväsen mukaan sitä mieltä, että kapitalismilla ja ahneudella on turmeleva vaikutus ihmiseen ja yhteiskuntaan. 1800-luvun taide oli Seväsestä täysin talouden ulkopuolinen sfääri ja suorastaan talouden vastakohta. Itse en ole varma vaikkapa sellaisten tuon aikakauden merkittävimpien kuvataiteilijoiden kuten Delacroix'n taloudellisesta pyyteettömyydestä. Seväsen väite saattaa päteä kirjalisuuteen, hänen omimpaan alaansa. Kuvataiteen tekeminen, jo fyysinen tekeminen, on sen verran materiaaliriippuvaista, että rahatta sitä ei voi tehdä. Kuvataiteella on kautta aikain ollut pakko ansaita, tai sitten on ollut pakko olla tekemättä kuvataidetta. Sevänen suorastaan painotti 1800-luvun boheemien köyhyyttä. Voi olla, että jotkut eivät maksimoineet tuottojaan, mutta ei aikakauden nimekkäimmistä kuvataitelijoista kukaan nälkäänkään kuollut.

Hyväksyn Seväsen väitteen, että klassinen modernismi ei suoranaisesti pakottanut taidetta noudattamaan talouden logiikkaa, ja toki varsinkin sitten, kun öljyvärejä alkoi saada tuubeissa yms. tuossa 1900-luvun alun häämöttäessä, romanttiset rutiköyhät taiteilija ilmaantuivat taiteen historian. Mutta myöhemmästäkin modernismista minulle nousevat pikemmenkin mieleen upporikkaat Monet ja Picasso aikakauden symboleina kuin vaikkapa Pascin tai Modigliaani.

1980-luvulta lähtien on Seväsen mukaan siirrytty globaaliin moderniteettin.  Aikauden tunnusomaisiksi taiteilijoksi Sevänen nostaa Jeff Koonsin ja Damien Hirstin. Molemmat teettävät teoksensa valtavilla työhuoneillaan eivätkä itse edes koske niihin, ja kummankaan teoksia ei oikeastaan voi yksityinen henkilö edes ostaa kuten saattoi vielä klassisen modernismin aikaan ostaan Kandiskyn maalauksen. Mutta toisaalta tässä on oikeastaan minun mielestäni palattu renessanssimeininkiin. Silloinkin teokset tutoettiin nimekkäiden taiteilijoiden työhuoneilla, eikä ole aina varmaa, mikä osa mistäkin työhuoneen maalaamasta taulusta tosiasaissa on mestarin omasta siveltimestä jos mikään.

Mutta tuohon väliin sijoittuikin aika, jonka kuluessa markkinatalous vapautti taidetta, kun kirkko ei enää ollut ainoa töiden tilaaja vaan ostajakuntaan ilmaantui etenkin sivistysporvaristo. Tästä sai alkunsa taiteen vimmainen kehitys.

Taiteen ulkopuolelta Sevänen nostaa yhden globalisoitumisen lieveilmiön, nimittäin Välimeren alueen kurjistumisen. Globaali talous noudattaa muodollis-rationaalista mallia, jossa pyritään saavuttamaan annetut tavoitteet mahdollisimman tehokkaiden keinojen avulla, ja annetu tavoite on liikevoitto. Tästä seuraa noidankehä, jossa pyritään aina vain seuraavan voittoon ja seuraavaan voittoon, eivätkä tätä kierrettä pysty puhkomaan kuin kriisit. Tämä on ristiriidassa välimerellisen elämäntavan kanssa, jossa jatkuvaan kasvuun ei olla pyritty. Pikkukaupungin leipuri on leiponut lähikatujen asukkaille eikä maailmanlaajuiselle ketjulle. Rahallisten voittojen noustua ainoaksi päämääräksi ylikansalliset ketjut ovat voittaneet koko kisan.

Viime kesästä lähtien olen enenevässä määrin tullut sille kannalle, ettei pidä ostaa mitään, minkä tekijää ei henkilökohtaisesti tunne. On sangen harmillista, että meidät on tehty riippuvaisiksi informaatioteknologiasta, jota ei oikein voida tuottaa käsityöpajoissa. Olen sitä mieltä, että informaatioteknologian käyttöä pitää jokaisen henkilökohtaisesti rajoittaa minimiinsä ja varsinkin välttä uusien vempainten ostamista. Henkilökohtaissti halveksin syvästi verkkokaupoista vaikkapa vaatteita ostavia. Pitää siirtyä käytämään lähiseudun maineeltaan taitavia käsityömäisiä ompelijoita ja teettää vaatteet kestävästä kankaasta. Myönnän kyllä, että tätä ennen pitää ilmaatua niitä ompelijoita...

Tällainen toiminta tulee lähelle rakastavaa ystävällisyyttä. Meidän yhteiskunnassammehan ei oikeastaan enää ole rakastavaa ystävällisyyttä. Se on pyritty korvaamaan virkamistyönä järjestelmässä, jonka nimi on sosiaali- ja terveysjärjestelmä, ja koko ajan kiihtyvällä tahdilla.

Rakastava ystävällisyys ei valitettavasti ole vaihdettavaa. Olen viime päivinä oppinut, että ne, jotka ovat rakastavan ystävällisimpiä, eivät välttämättä itse saa samaa takaisin itsellen. Heistä saatetaan tykätä, mutta kaikki ne, joita he ovat itse pitäneet kädestä ja auttaneet, eivät aina riennä heidän avukseen, kun hätä on suurin. Siksipä buddhalaisuuteenkin kai ilmaantui käsite taitavat keinot. Yksipuolinen rakastava ystävällisyys nimittäin saattaa suistaa harjoittajansa alistumaan tyhjiin imemiselle tai riistolle, eikä vain niille vaan suoranaiselle epätoivolle, kun itse rakastaa ystävällisesti kaikesta sydämestään mutta paljon harvemmat rakastavat ystävällisesti takaisin.

Siispä rakastavaa ystävällisyyttä harjoittavan on oltava valpas, on varmaan täytynyt olla aina, mutta etenkin meidän raakoina päivinämme. Tarkoitan, että jokainen ihminen ei ole rakastavan ystävällisyyden arvoinen. Kaikkia kohtaan ei siis missään tapauksessa pidä sortua olemaan rakastavan ystävällinen. Rakastavan ystävällisyyden arvoisia ovat vain toiset rakastavan ystävälliset ihmiset.

Rakastava ystävällisyys on siis asia sinällään, ei minkäänlainen väline – ytimeltään lohdutusta ja hellyyttä, arkisovellutuksiltaan pieniä tai ehkä isompiakin palveluksia.

 

Mutta se voisi olla laajempaakin.

Olen miettinyt, mikä sallisi meidän siirtyä muodollis-rationaalisesta toiminnasta arvorationaaliseen, jossa toiminnan lähtökohtana olisi rakastava ystävällisyys ja jossa taloudellinen toiminta olisi vain väline hyvän elämän saavuttamiselle. En usko, että siihen päästään yhteiskunnassa, jossa kaikki tuotanto tapahtuu insinöörivetoisessa massateollisuudessa ja ylikansallisissa jakeluketjuissa.

Tavaroiden tai palvelujen tekeminen käsityömäisesti on mielestäni erityissovellutus rakastavasta ystävällisyydestä. Silloin tavarat ja palvelut tehdään aina sille kulloisellekin tietylle ihmiselle, vain häntä varten, vaikka siitä annettaisiinkin vastineeksi rahaa. Ja kun siinä rahakin kiertäisi, rakastavasta ystävällisyydestä tulisi taloudellisenkin toiminnan ydin. Maksimaalisiin voittoihin näin ei voida päätyä, mutta voidaan ehkä pärjätä ja elää onnellista, mielekästä elämää rakastavan ystävällisessä ilmapiirissä, jossa ihmiset auttaisivat toisaan pysymään kasassa, toisiaan ystävällisesti rakastaen. (20.11.2015)