Tekniikan ja älykkyyden dilemmoja

Ehkäpä älykkyys ei ole välttämättä hyvä asia kuten ei ole tekninen monimutkaisuuskaan.

Lueskelin tuossa lauantai-illan ratoksi uusinta amerikkalaista Wired-lehteä, jossa pisti taas silmään ensimmäisenä ulkonäkö. Tämä sähköisen viestintäteknologian mainoslehti se jaksaa brassailla painotekniikalla, jota se ymmärtääkseni vastustaa. Kansi on painettu kuudella PMS-värillä, jotka on kaikikki painetu kompakteina väripintoina.


Hieno. Kun eilen ilmoitin haluavani uuden työpaikan, voisin tarkentaa ilmoitusta sillä, että työpaikan pitää olla sellainen, että siellä voi painatella asioita kuudella PMS-värillä.


Samaisen lauanti-illan ratoksi selailin myös uusinta saksalaista Novumia, jossa oli juttu painetun viestinnän renessanssista, jota ihmettelin itsekin jokin aika sitten. Ingressissä todettiin, että Saksassa ilmestyi viime vuonna enemmän painettuja aikakauslehtiä kuin koskaan. Tässä jutussa tosin oli enemmän puhetta innovatiivista kirjoista. Mutta yhtä kaikki, on liikuttavaa, että painetun viestinnän tuhoa on manattu jo monta vuosikymmentä sähköisen viestinnän kannattajain toimesta, mutta sähköisen viestinnän kannattajat joutuvat turvautumaan innovatiiviseen painotekniikaan innovatiivisen sähköisen median sijaan propagoidessaan politiikkaansa.


Mainitussa Wired-lehden numerossa on myös juttu tekniikan monimutkaistumisesta. Nyt siis jopa Wired-lehtessä on huomattu, että suurin este sähköisen median tiellä on sen monimutkaiseksi tehty käyttö. Miten tähän paradoksaaliseen tilanteeseen ollaan päädytty? Mike Monteneiron suulla todetaan, että kulutuskulttuurissa laatu assosioituu määrään, eikä näin ollen voida kuvitella, että Microsoft markkinoisi uusinta tuotettaan sillä, että siinä on 75% vähemmän toimintoja.


Apple kuitenkin on pyrkinyt Jobsin aikana juuri tähän, joskin hänen hiipuessaan hiipui myös tämä jalo päämäärä. Esimerkkinä tästä tässä Mat Honanin jutussa mainitaan iTunesin typerä puinen kirjahylly, joka on aivan turha välivaihe itse lopullisten lehtien, kirjojen sun muiden iTunesissa olevien asioiden ottamisessa käyttöön. Ennen kaikkea se on ruma, enkä käsitä, miten Jobs on edes kuolinvuoteellan voinut hyväksyä moisen. Vai tehtiinkö tuo kirjahylly häneltä kierosti salaa?


Minulla on muutaman viikon ollut käytössä työnantajan omistama retinanäytöllinen iPad mini. Edellisessä iPadissäni oli nerollinen magneetilla kiinnitettävä kansi, ja vehje aukesi sillä, että kansi aukaistiin, ja vastaavasti siitä katkesi virta, kun kannen läppäsi kiinni. Tässä uudessa ei avaudu varsinaiset ikonit sisältävä näkymä ensimmäisenä kuten edellisessä iPadissä, vaan ensin aukeaa musta näyttö, josta pitää pyyhkäistä 'avaa' ennen kuin tulee ikoneilla varustettu näkymä. Eli näpelöintivaatimuksia on lisätty.


Edelleen iPadissä on yksi avaamisnappula liikaa. Toinen sivussa, toinen edessä. Niillä on hiukan eri funktiot,  mutta jos hyvää tahtoa olisi, molemmat toiminnot voitaisiin varmasti yhdistää samaan nappiin.


Tästä, miksi insinöörit pistävät vehkeisiinsä itsetarkoituksellisesti liian paljon näpelöitävää, on useita teorioita. Minun on se, että pakottamalla ihmiset näpelöimääni näitä vehkeitään, insinöörit ikään kuin pakottavat ihmiset näpelöimään vehkeitään, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, pian insinöörit pakottavat meidät survomaan nämä vehkeensä suihimme.


Kuuluisan meemikirjan kirjoittaja Susan Blackmore jakaa käsitykseni siitä, että suurin osa teknologiasta on tehnyt ihmisen elämästä vain entistä pahempaa helvettiä. Blackmoren mukaan metsästäjä-keräilijät käyttivät ravinnon kokoamiseen 15 tuntia viikossa. Se on minusta oikein sopiva työaika. Mutta sitten tuli maatalous, mistä seurasi suunnaton kärsimys. Hautalöytöihin ilmaantuu ennen näkemättömiä ruumiillisesta rasituksesta johtuvia vammoja ja vakavia sairauksia, ja elinikä on on selvästi laskenut. Mutta silti maatalouden harjoittajat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät.


Blackmore selittää tämän ihmisen kaistapäisellä halulla jäljitellä. Hän määrittelee meemin nimenomaan jäljittelemällä opituksi asiaksi. Kun joku tekee jotain aiempaa monimutkaisemman keksinnön, sitä aletaan jäljitellä, olipa se mikä tahansa, ja näin tehdään siinä pelossa, että muuten jäädään monimutkaistuvan tekniikan omaksuneiden jalkoihin – näin siitäkin huolimatta, että monimutkaisempi tekniikka tekee elämästä turhauttavampaa.


Kuulin, että taas oltaisiin julkaistu uusi lista parhaiten älykkyysteseissä pärjäävistä kansakunnista. Suomi ei mahtunut ihan kymmenen parhaan joukkoon. Pisa-tutkimuksissa Suomi kuitenkin pärjää. Jotkut pärjäävät molemissa, kuten Kiina ja Hongkong.


Suomi pärjää koulujen oppimistuloksia kartoittavassa testissä ymmätääkseni siksi, että jo yli puoli vuosisataa on yleisesti tunnustettu, että sodan voittaa parhaiten koulutettu puoli, joten Suomen nuorisolla ei ole varaa antaa maailmalla levitä sellaisen huhun, että Suomen nuoriso olisi huonosti koulutettu. Jos tällainen huhu alkaisi levitä, tulisi alta aikayksikön ryssä ja söisi Suomen nuorison.


Älykkyys on kuitenkin laajempi kysymys. Se nimittäin ei välttämättä ole hyvä asia. Pari päivää sitten kirjoitin Hai Zistä, kiinalaisesta runoilijasta, joka ihmelapsena olisi varmaankin saanut korkeat pisteet älykkyystestissä. Mutta hän meni 25-vuotiaana junan alle ja aiheutti sillä itsemurha-aallon, jonka seurauksena Kiinaan ilmaantuivat ratojen varsille varoituskyltit, joissa lukee, että jos menet junan alle etkä kuole, joudut maksamaan korvauksia.


Kiinassa noin ylimalkaan on erittäin korket itsemurhaluvut, ja se on ainoa maa maailmassa, jossa naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet. Kiinassa on 'vain' viidesosa planeetan väestöstä, mutta siellä tehdään neljäsosa maailman kaikista naisten itsemurhista.


Kiinalaiset saavat hyvia testituloksia, koska se yhteiskunta on tosiaankin niin vaikea, että siellä selviäminen vaatii sekä sopetutumista (esim. koulujärjestelmään > Pisa-tutkimukset) että formaalista älykkyyttä (älykkyystestit). Suomalaiset ovat parempia sopeutumaan systeemeihin ja toimimaan niissä niiden odottamalla tavalla oma-aloitteisesti. Pidän tätä geopoliittisesti aika järkevänä.


Testeissä pärjääminen vaatii myös halua tehdä testejä. Eräs älykkyys- ja persoonallisuustestejä työkseen teettävä henkilö kertoi minulle, että suomalaisilla on tapana kieltäytyä tekemästä vaativia spatiaalista hahmottamista mittaavia testien osia. Suomalaisista monet siis yksinkertaisesti vain skippaavat nämä testin osat - jos ei muu auta niin mättämällä vastaukset summanmutikassa eteenpäin päästäkseen.


Villi arvaukseni on, että Yhdysvaltain mustien huonot testitulokset perustuvat pitkälle periaatteelliseen haluttomuuteen suorittaa moisia valkoisen miehen hörsötyksiä. He ymmärrettävästi haluavat ennen kaikkea pärjätä omassa mustien kulttuurissaan. Huonot mustien älykkyystestitulokset kertovat pikemminkin sikäläisen yhteiskunnan kyvyttömyydestä integroida musta kansanosa. Afrikkalaisiin tuloksiin sopinee sama tulkinta - miksi ihmeessä se väki haluaisi tehdä omalle kulttuurilleen aivan vieraita älykkyysytestejä ja vieläpä pärjätä niissä?

 

Eikä pidä unohtaa, että valkoiset lapset tottuvat olemaan testattavina jo hyvin pieninä. Kaikenmaailman palikatesteihin joudutaan meillä alistumaan jo neuvolasta lähtien toisin kuin joissain muissa maissa. (3.2.2013)