Tintistä ja Hergestä

Arvoituksellisia hahmoja, molemmat, vaikka ilmeisen oikeistolaisia, mutta nyt nousee taas vasemmisto maailmalla.

Yllättävää ehkä on, että vasemmiston uusi nousu on tapahtunut/tapahtumassa Etelä-Euroopssa, mikä tietenkin nostattaa epäilyjä homman etenemisestä. Sikäläinen väestö kun ei ole kovin aikaansaapaa. Meillä kotimaassa Vasemmistoliitto on ihan nössöä väkeä. Paavo Arhinmäen kaltainen pulloposkinen ja ylipainoinen puoluejohtaja ei totisesti vakuuta siitä, että puolue olisi vähimmässäkään määrin köyhän asialla. Pikemminkin näyttävät porvareiden kätyreitä koko porukka.

Mutta Espanjassa on uusi vasemmistopuolue nimeltä Podemos ja sillä johtaja nimeltä Pablo Iglesias, joka näyttää siltä kuin kommunistit minun nuorudessani. Pitkä tukka ja risuparta ja rähjäinen pikkutakki. Eikä kravattia. Kreikassa puolestaan on uudehko vasemmistopuolue nimeltä  Syriza ja sillä puheenjohtaja nimeltä Alexis Tsipras, ja vaikka hänkin on vannonut, ettei ikinä laita kravattia, häneltä valitettavasti puuttuvat pitkä tukka ja risuparta, ja pukukin on liian siisti.

 

****

 

Kotiarestin ratoksi kerkesi katsoa Yle Arenalta eilen varsinaisesti lähtetyn Anders Østergaardin dokumentin Tintti ja minä Gerges Rémistä (1907-1983) eli sarjakuvapiirtäjä Hergéstä. Dokumentti perustuu Numa Sadoulin tekemään nelipäiväiseen haastatteluun idolistaan ja pitkäksi venyneestä projektista haastattelun perusteella tehdyn kirjan tiimoilta.

Minä en ole kauhea sarjakuvien ystävä, mutta Tintit ovat mielestäni sangen kiinnostavia. Lapsena pidin niiden väreistä ja nuorena niiden problemaattisuudesta. Silloinkin, kun en vielä tiennyt Hergén elämästä mitään, hänen sarjakuvissaan mielestäni joku mätti.

Jossain vaiheessa kirjoitin hänestä lehtijutunkin otsikolla Kunnollisuuden kaksi puolta. Juttu perustui lähinnä Thierry Smolderenin ja Pierre Sterckxin Hergé-elmäkertaan vuodelta 1988. Po. kirjoittajien mukaan Hergé halusi, että kaikki olisi aina hyvin ja sujuisi, ja hän oli valmis olemaan mieliksi. Kunhan kaikki vain olisi kunnollista. Mutta kuten me kaikki riittävän vanhoksi eläneet tiedämme, itseään kunnollisina pitävät ihmiset pitävät vain itse itseään kunnollisina. Muut näkevät näissä ultrakunnollisissa paljonkin vikoja, vieläpä perustavanlaatuisia. Hergén kohdalla konformismi johti kritiikittömyyteen natsi-Saksan suhteen.

Hergé oli pienenä partiopoika, ja jo niihin aikoihin hän havaitsi, että tarjoamalla ihmisille elämyksiä saattoi ansaita. Kerran eräällä retkellä Hergé – nimimerkki syntyi jo silloin, kun hän kuvitti partiolaislehteä – löysi yhden kaverinsa kanssa metsästä hirttäytyneen miehen. Kaveri lähti hakemaan santarmeja Georges'in jäädessä vahtimaan ruumista. Kun nämä asiat olviat hoidossa, Georges näytti kaverilleen, mitä hänellä oli. Hirttäytyneen köysi! Kukaan ei ollut kaivannut sitä, joten Georges oli ottanut sen. Kävi ilmi, että hirttäytyneen köyden pätkät kävivät hyvin kaupaksi. Kun myynti oltiin lopetettu, Georges'in kaveri ihmetteli, miksei kukaan ollut ihmetellyt, että köyttä piisasi niin paljon. Sitä vastoin eräs rouva kyllä ihmetteli, mihin hänen pyykkinarunsa oli kadonnut.

Sitten Hergé ajautui katolisen äärioikeistolaisen lehden mainososastolle töihin. Lehden – Le Vingtième Siècle eli 'Kahdeskymmenes vuosisata' nimeltään – johtajalla abbé Wallezilla oli jo Hergén palvelukseen astuessa vuonna 1925 seinällä Mussolinin kuva il Ducen omistuskirjoituksella.

Aikana, jona massatiedotusvälineet olivat uusia, edustivat reportterit ammatillisen arvostusasteikon kärkeä. Kaikki ihailivat reporttereita, ja eräänä päivänä abbé Wallez päätti antaa nuorelle työntekijälleen Georges Remillekin tilaisuuden. Hän käski tämän mennä tekemään kuvareportaasia Brysselistä. Vähintään kuusi kuvaa. Hergé pyysi tarkempia ohjeita, mutta abbé Wallez vastasi, että hyvä reportteri etsii itse aiheensa. Mitä tahansa kiinnostavaa kaupungilta. Sovitun ajan kuluttua Hergé palasi ja esitteli kuvareportaasinaan kuusi kuvaa vanhempiensa kissasta.

Abbé Wallez katsoi, että on parempi, ettei Hergéstä koskaan tule reporteria. Sen sijaan hän antoi tälle muuta vastuulista tekemistä. Abbé oli nimittäin keksinyt, että nyt alkaa Le Vingtième Siéclessä ilmestyä viikoittainen lastenliite. Nimekseen se sai Petit Vingtième, ja se alkoi ilmestyä Hergén johdolla 1928. Ja tähän lehteen ilmestyi ensikerran Tintti.

Aiemman nolon reportaasikokemuksensa kuittaamiseksi Hérge teki Tintistä itselleen sopivan ideaalityypin: reportterin työstä vain mukavat puolet. Tintillä on reportterin status, mutta häntä ei koskaan nähdä juoksemassa haastateltavien perässä tai tungeksimassa väkijoukoissa valokuvien saamiseksi.

Verrattain varhain eli jo -32, Hergé sai Casterman-kustantamon kanssa sopimuksen, jonka mukaan Petit Vintièmessä julkaistuista Tintti-sarjoista alettiin tehdä albumeita.

Varhaisimmat Tintit eivät kuulu suosikkeihini. Ensinnäkin niissä näkyy vissi vastenmielinen poliittinen tendenssi. Uskontotieteellisestä näkökulmasta varhaisten Tinttien päähenkilö on trikster-hahmo. Jungilaisessa psykonalyysissä, joka on kyseenalaisuudestaan huolimatta hauskaa, analysoidaan mm. myyttien erilaisia sankarihahmoja, ja triksterit ovat näistä alkeellisimpia. Tämä sankari on kylmä ja moraaliton ja tekee mitä kulloinkin huvittaa, ja sankaruus on triksterin kohdalla sitä, että hän vain toimii niin kuin toimii eikä kukaan pysty estämään. Tähän sankarityyppiin perustuvia albumeita ovat Tintti Neuvostojen maassa, Tintti Afrikassa ja Tintti Amerikassa, eivätkä nämä kertomukset esimerkiksi pääty minkäänlaiseen hyvän voittoon pahasta. Tosin Tintti Amerikassa -kertomuksessa päähenkilössä alkaa ilmetä seuravan tason sankarin, Pelastajan, piirteitä eli sankari alkaa siirtyä hallitsemattomasta impulssien tyydytyksestä kohti kulttuuria.

Mainituissa kolmessa albumissa on myös ihmesadun piirteitä - maasta aukeaa tunneleita, sahoja löytyy paikoista, joissa ei ole mitään syytä olla niitä yms.

Seuraava sankarimyytin kehitysvaihe on Kaksoset. Tintillähän on jo heti alusta asti mukanaan pieni koira, Milou. Ensimmäisessä Tintissä Tintti ja Milou ovat melkein samanlaisia paitsi että toinen on ihminen ja toinen koira. Roolit alkavat kuitenkin erota kaksoissankareiden tyyppisiksi: Tintistä tulee harkitseva ja impulssejaan kontrolliva kun taas Milou on albumi toisensa jälkeen enemmän viettiensä vietävissä. Jos Miloun on valittava, suorittaako jonkun Tintin määräämän tehtävän vai sortuuko matkalla löydettyyn luuhun, Milou joutuu aina ponnistelemaan. Lisäksi Milou on perso alkohoille.

Ennen pitkää koira lakkaa olemasta riittävä symboli kontroloimattomien ihmisen impulsseiden kuvaamiseen. Milouta korvaamaan syntyy Kultasaksisessa ravussa, yhdeksännessä Tintti-kertomuksessa, kapteeni Haddock. Kapteeni Haddockilla on samat yllä manitut ominaisuudet kuin Miloulla, mutta yhdistettynä ihmisen sosiaaliseen problematiikaan. Albumissa, jossa kapteeni esitellään, hän on aivan mahdoton juoppo. Hän on periaatteessa ihan hyväsydäminen ihminen, mutta täysin vailla itsehillintää. Hän ei pysty pitämään itseään erossa whiskystä, ja juovuksissa hän on vaara itselleen ja muille. Kultasaksisessa ravussa hän sytyttää keskellä rannatonta merta pelastusveneeseen nuotion airoista; kun Tintti ohjaa lentokonetta, Haddock lyö hänet tajuttomaksi, ja hän on kuristaa Tintin kuoliaaksi autiomaassa luullessaan häntä pulloksi.

Haddock on mahdollista tulkita myös klassiseksi jungilaiseksi Varjoksi, niiksi osiksi persoonallisuutta, jotka ego on torjunut. Persoonallisuuden kehityksen, eli jungiaisittain individuaatioprosessin, tarkoituksena on, että näitä tiedostamattomia aineksi sisällytetään koko ajan lisää persoonallisuuteen, ts. opitaan hyväksymään ne osaksi itseä. Ja tätä tapahtuu Kultasaksisessa ravussa ja siitä pitäen albumista toiseen. Haddockista ja Tintistä tulee erottamattomat, ja Tintti oppii tulemaan toimeen kapteenin heikkouksien kanssa. Tintti huijaa Haddockin mukaan hankkeisiinsa lupaamalla hänellä sattumalta mukana olevaa tai yllättäen jäljelle jäänyttä rommia tms.

Tintti kehittyy hiljalleen sellaiselle tasolle, että hänestä ei enää ole Haddockin kaksoispariksi. Kaksosten sankarimyyttiin tarvitaan joku selvempi hahmopari. Kun Haddock on täydellinen ektravertti, hän reagoi — ja voimakkaasti! — kaikkeen ympäristössään eikä pysty sovittelemaan mitään tilannetta, hänen vastapuolekseen kehitetään täydellinen introvertti, professori Tuhatkouno. Tuhatkauno nimittäin ei reagoi ympäristössään yhtään mihinkään. Hän ei kuule eikä haluakaan. Hän elää täysin sisäisessä maailmassaan. Hän on tiedemies, mutta ei edusta aivan oikeaoppista tiedettä, vaan on kiinnostunut myös maasäteilystä, johon akateeminen maailma suhtautuu skeptisesti. Tuhatkauno on ainoa Tintin maailman henkilö, jolle kauneudella on mitään merkitystä. Hän pitää ruusuista ja jalostaakin niitä, ja hän rakastaa kauniita esineitä, kuten Seitsemässä kristallipallossa kohtalokasta inkojen rannerengasta. Naisistakaan Tintin maailmassa ei välitä kuin Tuhatkauno, ja siinä hänet osoitetaan arvostelukyvyttömäksi ressukaski. Tuhatkaunohan arvostaa jopa kaikkien muiden inhoamaa Bianca Castafiorea, 'Milanon satakieltä'.

Sankarimyyttien paradoksaalisuuteen kuuluu, että sankarin pitää lakata olemasta sankari. Sankarimyyttien idea oli edistää persoonallisuuden kehitystä ja auttaa yksilöitä integroimaan tiedostamattomia persoonallisuutensa osia tiedostettuun minäänsä. Sankaruuden on siis tarkoitus tulla tarpeettomaksi. Tintistä hahmona katoavat aikojen kuluessa kaikki sankarin piirteet, ja muidenkin hahmojen kohtalona on hiljalleen sama. Tuhatkaunokin mahtui kuvaan vasta sitten, kun Tintistä ei enää ollut hahmoksi, jonka Varjo voi olla Haddock.

Ja Haddock on seuraava, joka menettää äärimmäisiä ominaisuuksiaan. Hänestä tulee Rakham Punaisen aarteen myötä maakrapu. Hän luopuu merillä kontrolloimattomasti ajelehtivan merimiehen elämästään ja muuttuu linnan isännäksi. Tässä samassa kertomuksessa ilmaantuukin sitten se Tuhatkauno. Nyt Tuhatkaunosta tulee Haddockin parivaljakko Tintin sijaan jopa siinä mitassa, että he asetuvat yhdessä asumaan Moulinsart'in linnaan.

Jungilaisesta psykoanalyysistä voi perustellusti olla mitä mieltä tahansa, ja saattaapa olla, että äskeinen analyysi saattoi lipsahtaa kaunokirjallisuuden puolelle. Mutta näppärästi noita Tintin hahmoja tiputtelee jungilaisiin koloihin. Toisaalta kannattaa muistaa, että Hergé oli itse kiinnostunut jungilaisesta psykoanalyysistä ja kävi jopa eräällä C. G. Jungin oppilaalla terapiassa elämänsä toisessa kriisissä. Toisessa, jos toisen maailmansodan loppumiseen liittyviä tapahtumia pidetään ensimmäisenä.

Kun Saksa miehitti Belgian 1940, se oli Le Vingtième Sièclen loppu, ja Hergé huomasi olevansa työtön. Tämä tilanne ei tosin kestänyt kauan, sillä hänelle tarjottiin töitä miehittäjän hallussa olevasta lehdesta Le Soirista.

Vuodet Le Soirissa olivat, niin omituiselta kuin se kenties kuulostaakin, Hergélle hedelmällistä aikaa. Hän tutustui siellä itselleen silloin merkittäviin työtovereihin, jotka muodostuivat pitkäaikaisiksi ystäviksikin. Juuri näihin aikoihin Hergé loi Tintin vakiokalustoon kuulumaan tulevat perushenkilöt, Haddockin ja Tuhatkoaunon. 

Mutta näihin aikoihin Hergé myös imi maailmankatsomustaan, myös poliittisia mielipiteitään, ympristöstään kuin imupaperi. Hänen suurin typeryytensä miehityksen aikana oli Tintti-sarjakuva Salaperäinen tähti. Se on ensinnäkin kertomuksena yksinkertaisesti höperö, niin huono, että se näyttäisi tehdyn vain tiettyjen poliittisten kannanottojen esittämiseksi, tuen osoittamiseksi työnantajalle ja miehittäjälle. Juttuhan menee niin, että outo meteori iskeytyy mereen, ja sitä tutkimaan lähtee professori Kalisteinen muassaan Tintti ja kapteeni, mutta samalle apajalle suuntaa myös paha kilpaileva joukkio Peary-nimisellä aluksella. Huom. kilpailijoiden laivalla on englannin kieliseltä kalskahtava nimi. Ensimmäisessä julkaistussa versiossa Pearyn perässä liehuu jopa Yhdysvaltain lippu (korvattu myöhemmin keksityllä lipulla, jossa punaisella pohjalla musta tähti). Kertomuksen roistoja ovat siis Liittoutuneet johdossaan USA. Pearyn retken rahoittaa pankkiiri, jolla on ensimmäisessä julkaistussa versiossa juutalaisnimi Blumenstein. Myöhemmin nimi vaihdettiin jos mahdollista vielä juutalaisempaa nimeen Bohlwinkel, ja hahmon ulkonäkö on yhteenveto silloisena aikana yleisistä juutaisvastaisista karikatyyreistä.

Kun miehitys päättyi, alkoivat vaikeudet. Hergé pidätettiin kuulusteluja varten yhteensä neljä kertaa. Hän pääsi kuitenkin vähällä verrattuna moniin työtovereihinsa

Smolderenin ja Sterckxin elämäkerran mukaan Hergé ei osannut koskaan selittää, miksi oli ottanut vastaan työn miehittäjän palveluksessa. On turha väittää, että hän nyt vain piirteli siellä, sillä Le Soir julkaisi tuolloin sangen, ettenkä sanoisi, 'reipasotteisia' juttuja, esimerkiksi niitä, joista Van Melkebeke sodan jälkeen istui. Hergé ei myöskään koskaan erityisemmin katunut yhteistyötään natsien kanssa tai tuntenut häpeää. Esimerkiksi Salaperäisen tähden juutalaivastaisuudesta hän kieltäytyi ottamasta mitään vastuuta, sillä sellaiset vitsit olivat hänen näkökulmastaan vain toisen maailmansodan ajalla yleistä huumoria.

Hergé itse määritteli yllä mainitun elämäkerran mukaan oman moraalinsa peruskäsitteiksi ystävyyden ja reilun pelin. Ystävyys tosin näyttää Hergén sarjakuvatuotannon valossa merkitsevän vain henkilökohtaisia ystäviä, ja mitä muille maailman ihmisille tapahtui, se ei liikuttanut häntä. Sama päti reiluun peliin. Tämä pysyi selvänä piirteenä kautta Tinttien, ja viimeisessä albumissa, Tintissä ja Picaroissa, Tintti ja Haddock lähtevät tukemaan erästä eteläamerikkalaista vallankumousta päästääkseen eräät edellisen vallankumouksen temmellyksessä vangituiksi joutuneet ystävänsä vapaiksi. Hergé osoittaa selvästi, että tuo maa pysyy samana ennen ja jälkeen vallankumouksien. Alussa näytetään eteläamerikkalaista slummia lentokoneen lskeutuessa ja lopussa samaa sen noustessa, mitään muuta ei tapahdu välillä kuin että Tintin ja Haddockin ystävät vapautuvat vankilasta.

Yhtä kaikki, Hergén yhteistyö natsien kanssa on häirinnyt hämmästyttävän vähän hänen sarjakuviensa menestystä.

Herge oli miehityksen jälkeen jonkin aikaa hiukan paitsiossa, sillä hänellä ei ollut mahdollisuuksia toimia tiedonvälityksen piirissä pariin vuoteen. Mutta vuonna -46 perustettiin Tintti-lehti. Ja niin Hergé pääsi jatkamaan periaatteessa entistä kuviota: ensin sarjakuvat julkaistiin pätkinä lehdessä, ja sitten albumeina. Ja mukaan tulivat värit kautta koko tuotannon. Huom! 1940-luvulla.

40-luvun loppupuoli kului Hergéltä kuitenkin Tinttiin tympiintymisen merkeissä, olihan Tintti aiheuttanut hänelle melkoisia riesoja, ja hän pakeni kaikkien ulottumattomiin. Kukaan ei aluksi tiennyt, mihin hän oli häipynyt. Ennen pitkää viestit ulkomaailmasta ja sen velvoitteista kuitenkin tavoittivat sankarimme, ja hän palasi tekemään Tinttejään. Ja hän alkoi hankkiutua eroon vanhoista ystävistään ja ottaa tilalle uusia...

Auringon temppelissä, joka on ensimmäinen kokonaan sodan jälkeen tehty albumi, näkyy Hergén uusi henkinen etsintä. Aikaisemmat asenteet ovat osoittautuneet vääriksi, ja hän kaipaa uutta maailmankuvaa. Tintteihin ilmaantuvat paranormaalit ainekset. Auringon temppelissä esiintyy koko kertomuksen alullepanevana tekijänä selvänäkijä, ja Hergé käy ennustajalla oikeastikin. Samassa sarjakuvassa poliisit käyttävät maasäteilyä apuna tutkimuksissaan, tosin tulkiten väärin tuloksia, ja koko jo Seitsemässä kristallipallossa alkaneen jutun ytimeksi paljastuu woodoo. Aikaisemmissa Tinteissä salatieteitä ei ole harjoitettu lukuunottamatta Tuhatkaunon tallusteluja maasäteilyriipuksineen, mutta hänen kohdallaan moinen oli pikemminkin ollut pilkanteon kohde kuin jotain vakavasti otettavaa. Nyt tilanne oli siis muuttunut.

Paitsi selvänäkijöistä Hergé alkaa kiinnostua itämaisista uskonnoista, varsinkin taolaisuudesta ja zen-buddhalasuudesta.

50-luvun lopussa Hergétä alkaa vaivat ns. viidenkympinvillitys. Hän ei kuulemma ollut ennenkään ollut ihan kauhean uskollinen vaimolleen, mutta nyt hän eroaa. Tintin toimitukseen oltiin nimittäin vastikään palkattu värittäjäksi parikymppinen typykkä Fanny Vlaminck. Että sillä tavalla.

Tästä seurasi melkoinen kriisi Hergén elämään. Kuten hän on sanonut Numa Sadoulin kirjan Entretiens avec Hergé mukaan, teoksen, joka perustuu Hergén haastatteluihin, hänellä oli ollut avioliittoon partiopoikamainen asenne, ja hänestä oli ehdottomasti väärin rikkoa lupaus, jonka hän oli vuonna -32 abbé Wallezin edessä vaimolleen antanut. Hän alkoi kuitenkin nähdä unia, joissa valitsevana elementtinä oli uhkaava valkeus. Eli kunnollisuuden kulissin ylläpitäminen alkoi käydä psykologisen energiatalouden kannalta liian raskaaksi. Tässä yhteydessä Hergé hankkiutui myös siihen edellä mainittuun jungilaiseen psykoanalyysiin.

Kriisin tuloksena syntyi Tintti Tiibetissä, järjestyksessä kahdeskymmenes Tintti ja mielestäni paras tai sitten toiseksi paras kaikista. Sillä hyvähän oli jo Sininen Lootus. Tintissä Tiibetissä tekee come backin kiinalainen Tsang, johon Tintti oli tutustunut jo viidennessä seikkailussaan, Sinisessä Lootuksessa.

Sininen Lootus
on varsin poikkeava Tintti-albumi. Ensinnäkin se oli ensimmäinen, jossa kuvat ovat dokumentaarisen tarkkoja. Tätä ennen Hergé oli piirrellyt omasta päästään, mutta nyt hänen kuvansa vastaavat tarkasti todellisuutta, ja apuna hänellä oli tässä kiinalainen ystävänsä Tchang Tchong Jen (translitterointi Smolderenin ja Sterckxin mukaan). Tintti-sarjan Tsangilla on siis esikuva todellisuudessa.

Myös tapahtumat pyrkivät olemaan realistisen tuntuisia, eikä Sinisessä Lootuksessa ole mitään, mikä voi tapahtua vain sarjakuvan satumaassa. Sininen Lootus on myös ensimmäinen, jossa Tintti pelastajasankarina on koko kertomuksen pääsisältö.

Hergé oli pääsääntöisesti ihminen, joka oli mieluiten sovussa ympäristönsä kanssa olivatpa ympäristön käänteet mitkä hyvänsä, ja sarjakuvissaankin Hergé pyrki osoittamaan sopeutumishaluaan vallitseviin suhdanteisiin. Sininen Lootus on tästä poikkeus. Se ei vastannut lähiympäristössä vallitsevia arvoja, ja hän sai pieniä nuhteitakin. Sinisessä Lootuksessa Hergé nimittäin ajoi kiinalaisen ystävänsä asiaa, mikä oli Japanin maailmansotien välillä osoittaman ekspansiohakuisuuden vastustaminen. Kertomus oli Tchangin sanelema. Kuten Smolderenin ja Sterckxin teos Hergé — potrait biographique asian ilmaisee, Hergé oli Tchangin kädet. Tämä kuvaa hyvin tätä merkittävää ystävyyssuhdetta, sillä Hergé ei hevin luopunut paatuneesta konformismistaan.

Hergé olisi halunnut, että Tchang olisi signeerannut sarjakuvan hänen kanssaan, mutta tämä kieltäytyi poliitisiin syihin vedoten.

Tsangin hahmo siis tulee takaisin Tintissä Tiibetissä. Avioeronsa aikoihin Hergé siis tavallaan palaa muistoihin ensimmäisestä ja siihen asti ainoasta kerrasta, kun hän  oli ottanut tietoisen riskin siitä, että ympäristö ei saata täysin hyväksyä hänen valintojaan.

Tsang on Tintin toinen minä, joka vain elää maapallon toisella puolella. Koska hän on toinen minä, hän on telepaattisessa yhteydessä sieluveljeensä. Tätä yhteyttä Tsang käyttää Tintissä Tiibetissä pyytäessään Tinttiä apuun jouduttuaan vakavaan lento-onnettomuuteen. Lentokone on törmännyt vuoreen Tiibetissä, ja Tsang on ainoa eloonjäänyt keskellä valkoista erämaata, lunta ja jäätä.

Telepaattisen viestin saatuaan ja muiden seikkojen vahvistettua, että Tsang olisi saattanut olla tuhoutuneessa koneessa, Tintti ja kapteeni Haddock lähtevät etsimään kadonnutta ystävää. Kapteeni mäkättää kaiken aikaa vedoten järkisyihin. Hän nimittäin ei usko, että kukaan voi selvitä elossa sellaisesta onnettomuudesta, ja hän sanoo, että hänkin näki edellisenä yönä unta Kolumbuksesta kuten Tintti Tsangista, mutta ei hän sen perusteella usko, että Kolumbus elää. Tintin ja kapteeni Haddockin roolit ovat siis vaihtuneet. Tällä kerta se onkin Tintti, joka ei voi vastustaa järjelle käsittämättömiä yllykkeitään, ja Haddock yrittää saada häntä sopeutumaan realiteetteihin.

Kaikki tuntuu tukevan kapteenin kantaa. Kun Tintti ja kapteeni yrittävät saada mukaansa onnettomuuspaikalle paikallisia oppaita, nämä kieltäytyvät, sillä autioilla vuorilla asuu hirvittävä lumimies.

Järjettömyys kuitenkin voittaa tässä kertomuksessa. Tsang löytyy kuin löytyykin, ja hän on pelastunut nimenomaan lumimiehen ansiosta, tuon ihmistä etäisesti muistuttavan eristyneen hirviön. Hirviö on huolehtinut Tsangista lumen ja jään keskellä. Käy ilmi, että hirviö ei olekaan paha vaan vain kultivoimaton olento, ja että sellainen on joskus hyvä olemassa — aivan samalla tavalla kuin Hergén itsensä oli tarpeen heittäytyä ympäristönsä silmissä yhteiskuntaan sopeutumattomaksi ja tehdä katolisessa Belgiassa jotain sellaista kuin erota vaimostaan selvitäkseen eteenpäin elämänsä kuolleesta pisteestä. Onkin tärkeää huomata, että lumimiehellä on inhimilliset tunteet. Kun Tsang on löydetty ja lähdetään paluumatkalle sivilisatioon, Tsang ilmaisee säälinsä lumimiestä kohtaan. Toki se oli pitänyt häntä vankinaan, mutta toisaalta ilman sitä hän ei olisi säilynyt elossa.

Jos albumin lukeneilta ihmisiltä kysyy, mitä lumimies tekee viimeisessä kuvassa, saa empimättä vastaukseksi, että se itkee. Smolderenin ja Sterckxin elämäkerran mukaan Hergé oli harkinnut lumimiehen laittamista itkemään, mutta sitten hän päätti, että kyyneleet saa piirtää lukijan mielikuvitus.

Tintti Tiibetissä on viimeinen kunnon Tintti. Tarpeettomiksi käyneille sankareille ei enää löydy seikkailuita. Hergé alkaa pelata hahmoillaan ja näiden edustamilla konventioilla, pilkata niitä. Esimerkki: aikaisemmissa Tinteissä on lähdetty aina seikkailemaan maailmalle, mutta Castafioren koruissa kaikki tapahtuu kapteenin kotona Moulinsart'in linnassa, ja rikoksen, jota mahdottomalla tohinalla selvitetään, onkin suorittanut varasteleva harakka. Castafioren korujen eräs sivuaihe on lehtimiesten vastenmielisyys, ja tämähän on jonkinlaisessa ristiriidassa sen kanssa, että ammoin Tintti oli kaikkien ihailema tähtireporteri.

Yliluonnolliset ilmiöt otetaan yhä vakavammin, ja Lennossa 714 on jopa ufoja.

Viimeiseksi Tintti-albumiksi tuli jäämään Tintti ja Picarot. Sen jälkeen Hergé suunnitteli Tintti-sarjakuvaa, jossa aiheena piti olla moderni taide. Abstraktista taitesta oli tullut Hergén harrastus uuden avioliiton myötä. Tämä kertomus jäi kuitenkin kesken, sillä Hergé kuoli 1983.

Aikaisemmat Tintti albumit ovat loppuneet aina siten, että päättyneen seikkailun jälkeen päähenkilöt ovat valmiita uusiin. Viimeiseksi jääneessä kertomuksessa on toisin. Sankarit eivät muuta toivo kuin päästä lopulta lepäämään. Viimeisellä rivillä Haddock sanoo Tintille: "Olenpa totta vie mielissäni jahka olemme taas kotona Moulinsartissa". Tintti vastaa: "Niin minäkin, kapteeni...". (1.2.2015)