Todellisuuksien välisiä kalvoja

Kaunottaren meikkipeili. Japanilaisia ukiyo-e -puupiirroksia Tuula Moilasen kokoelmasta. Kuopion museo, Korttelimuseo, Kirkkokatu 22. 11.11.2021 – 10.4.2022.

Bongasin puolivahingossa Kuopion museon sivuilta, että Korttelimuseossa on Kaunottaren meikkipeili -niminen japanilaisten puupiirrosten näyttely – meille ei tule Savon Sanomia, jossa asiasta on varmaan kerrottu.

Kyseessä on 20 vuotta Japanissa asuneen, puupiirtäjän ja mainitun taidegrafiikan lajin opettajan, taiteen tohtori Tuula Moilasen kokoelmista järjestetty näyttely. En alkuun muistanut, kuka tämä Tuula Moilanen on, mikä johtunee siitä, että grafiikka ei ole ollut viime vuosikymmeninä ihan keskiössä sen enempää minulla itselläni kuin yhteiskunnassa ylipäätään, mutta sitten muistin, että hänhän oli tekemässä sitä Puupiirroksen taito -nimistä oppikirjaa (1999), jonka oli aikoinaan määrä korvata vanhempi, Askolan, Hervon ja Pietilän kirja Puupiirros. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Moilasen, Laitisen ja Tantun teos osoittautui kaikessa erinomaisessa oikeaoppisessa tarkkuudessaan käyttökelvottomaksi opetustarkoitukseen – paitsi ehkä tekijöiden omaan. Tekijät kun rakensivat tuon teoksen pikemminkin omaksi monumentikseen kuin muita ihmisiä palvelemaan. Muistan tämän eloisasti, sillä painiskelin tuolloin tuon oppikirjaongelman kanssa, ja päädyin sitten tekemään itse omat oppimateriaalini.

Japanilainen puupiirros on vesivärein tehtävää kohopainografiikkaa, jossa värien kuivuminen ennen aikojaan estetään himenoriksi kutsutulla "riisikiisselillä". Yksi syy, miksi Moilasen ja kumppaneiden kirja ei korvannut Askolan ja kumppaneiden kirjaa on se, että siinä tätä "kiisseliä" tehtiin monimutkaisemmin ja vaikeammin saatavasta riisitärkkelyksestä kuin vanhemmassa kirjassa, missä se neuvotaan valmistamaan yksinkertaisesti tavallisesta riisistä.

Muuten japanilainen tekniikka on sama kuin länsimaisessa, yleensä öljyvärejä käyttävässä puupiirroksessa. Tässä yhteydessä muistutan, että puupiirros eroaa puukaiveruksesta siten, että puupiirros tehdään myötäsyisiin laattoihin – monikossa, jos kyse on värillisistä töistä. Jokaiselle värille leikataan oma laatta. Pystysyiseen ja siten kovempaa työstöä vaativaan ja siten myös kestävämpään laattaan tehtävä puukaiverrus syntyi kirjapainoja varten, metallisten ladelmien sekaan painettaviin kuvituksiin, 1700-luvun jälkipuoliskolla. Puupiirroksen keksimistä sitä vastoin ei voida ajoittaa. Sillä lienee painettu kuvia tai kuvioita niin sanoakseni aina, kankaita, pelikortteja sun muuta, eikä vanhimpia ymmärrettävästikään ole säilynyt.

Näyttelyssä on myös pari Moilasen omaa työtä, lastenkirjamaisia ja värikylläisiä.

Pääosin esillä on vanhoja japanilaisia klassikoita kuten useita Utamaroja (1743–1806). Yhdestä työstä on kaksi versiota, enemmän tai vähemmän alkuperäinen 1800-luvun ensivuosilta ja uusintapainos, ukiyo-e fukkoku, 1980-luvulta, jossa ovat mukana myös tekstit. Tuossa japanilaisessa nimityksessä fukkoku tarkoittaa juuri uusintapainosta ja ukiyo-e sitä tyylisuuntaa, maallisten ilojen eleganttia kuvausta, jota Utamaron tyyli edustaa.

Utamaron kuvissa on kyse hienostuneesta paratiisista, jossa on takuuvarmasti käärme. Siinä maailmassa liikutaan hyvin ohuella jäällä tai helvetin ja taivaan rajapinnalla, joka tapauksessa läpikuultavalla, kalvomaisella tasolla, jossa eri sfäärit kohtaavat. Samaa fiilistä on Ishiguron romaaneissa, joissa myös liikutaan niilla rajoilla, missä elämän ja kuvittelun eri tasot kohtaavat, eikä näitä tasoja ole kätevää määrää kaksi – yksikertainen polaarisuus ei riitä, vaan niin Utamaron puupiirroksissa kuin Ishiguron romaaneissakin on kyse kolmen kappaleen probleemasta. Se, mitä tarkoitan, näkyy ehkä näyttelyn töistä parhaiten Utamaron kuvassa sarjasta Yamanda-vuorinoita ja ihmepoika Kintaro, siinä, jossa hyvin hennoin, suorastaan haurain viivoin kuvattu noita pesee hiuksiaan, mutta hänen vaatteensa ja poika on rakennettu viivoiltaankin muhkein massoin. Eri maailmat on siis kuvattu aivan erinäköisesti.

Perinteisten japanilaisten puupiirrosten "kalvomaisuus" ilmenee siinä(kin), että ne ovat kuvia täysin valottomasta ja varjottomasta maailmasta. Tämä seikka pullahtaa näyttelyvieraan silmille, kun joukossa onkin yksi teos, jossa on valo: Kasamatsu Shiron (1898–1991) Keväinen ilta Ginzalla vuodelta 1934. Muutenkin ilmaisu on muuttunut, ihmiset ovat pitkiä ja laihoja, vaikka jotkut ovatkin vielä perinteisesti vaatetettuja osan liikuskellessa kadulla länsimaisissa puvuissa.

Jäin ehkä kaipaamaan moderneja, ekspressiivisiä puupiirroksia, mutta ei se mitään, kuvia on silti sen verran ja niin laajasti, että erilaiset vaikutteet näkyvät. Jos uudemmissa näkyy länsimainen vaikutus, vanhemmissa näkyy kiiinalainen – vanhempien puupiirrosten naiset ovat kuin Kiinan Tang-kauden pulskaposkisia, lähes leuattomia hahmoja.

Ohessa näyttelyn nimikuva, Ichirakutei Eisuin (aktiivinen 1790–1823) minun laskujeni mukaan viidella laatalla painettu puupiirros, jossa erään teehuoneen kaunotar korjailee hiuslaitettaan.

 



Joulukuun alussa eli jo heti 4.12. avautuu Taidemuseon puolella näyttely nimeltä Ihmisen kuva, ja se jatkuu aina seuraavalle vuodelle 8.5. saakka. Esillä on kotimaisia klassikoita perinteisestä maalaustaiteesta nykytaiteen videoteoksiin. Teokset on koottu yhteistyössä suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa.

Näyttelyn on kuratoinut Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni. Tiedotteesta ei käy ilmi, millaisella näkökulmalla ollaan liikkeellä. Minua aina pelottaa tällä tavalla otsikoitujen taiteseen liittyvien esitysten kohdalla, että ollaan marxilaislla linjoilla eli taidetta ajatellen todellisuuden heijastajana. Tämä marxilanen näkökulma on hämmästyttävän suosittu ja luultavasti ainoa asia, joista ollaan samaa mieltä yli puoluerajojen.

 

Paitsi teitysti minä. Minähän olen vanha jästipää, jonka käsityksen mukaan ihminen on niin riippuvainen kulttuurista, keinotekoisista keksinnöistään, että ensin on aina se keinotekoinen keksintö kuten uusi idea ja sitten sen sovellus todellisuuteen, jossa aletaan idean mukaan elää. Pari viikkoa sitten painosta pullahtaneessa, lähinnä joulu- ja syntymäpäivälahjakäyttöön tekemässäni Karjalaisuuksia-kirjassani laitonkin tämän selventämisieksi ensin kuvan Malevitchin Suprematismi-nimisestä maalauksesta vuodelta 1915 ja sitten Lankisen Jääsken Säästöpankista vuodelta 1936, ja siitä kyllä sokeakin näkee, ensin olivat Malevichin neliöt ja vasta sen jälkeen funkispankki, jossa joutui käymään elantoaan varmistelemassa.

Mutta tätä viimemainittua näyttelyä ei siis ole vielä olemassa, joten siitä pitää puhua vasta sitten, kun se on.

Sen kuitenkin voi jo sanoa, että jos on joulun seutuun ja vielä hiihtolomienkin aikaan on avoimia matkasuunnitelmia, niin Kuopioon kannattaa nyt jopa minun mielestäni tulla. (19.11.2021)