Semiootista mumbo-jumboa

Tufte, Edward. Beautiful Evidence. Painopaikkaa ei ole mainittu 2010.

Edward Tufte on eläköitynyt Pincetonin ja Yalen poliittisen talouden, tilastollisen esittämisen ja sen sellaisten asiain opettaja, joka on sittemmin innostunut käsitetaiteesta. Eniten huomiota hän on saanut kirjoillaan, jotka käsittelevät yleensä informaatiografiikaksi kutsuttua graafisen suunnittelun alaa, mutta jota Tufte kutsuu nimellä aineiston esitys (evidence presentation) tai joskus myös  'data design'.
 
Nyt käsillä olevan teoksen Beautiful Evidence johdannossa Tufte ilmoittaa, että taiteelle ja tieteelle on yhteistä intensiivinen näkeminen, ja että käsillä olevassa teoksessa on puhe näkemisen kääntämisestä näyttämiseksi. Tätä toimintaa hän luonnehtii paitsi älylliseksi myös moraalisesti toiminnaksi, ja moraalin vaatimus koskee hänen mukaansa paitsi todistemateriaalin esittelijää myös kuluttajaa.
 
Jonkinlaista älyllistä rehellisyyttä Tufte osoittaa johdannossa todetessaan, että hän on ollut etuoikeutettu siinä, ettei hänellä ole koskaan ollut riesanaan omia vaatimuksiaan esittäviä asiakkaita tai esimiehiä, joihin hän olisi joutunut jo puhtaasti taloudellisista syistä sopeutumaan, vaan hän on voinut aina toimia niin kuin on itse parhaaksi katsonut. Tästä asiaintilasta ovatkin johtaneet Tufteen kohdistetut kiukkuiset lausunnot. Hän on elänyt elämänsä norsunluutornissa, jollaiseen meillä muilla ei ole pääsyä, eikä ole sanottu, että se meitä muita edes suuremmin harmittaisi. Mutta yhtä kaikki, meillä tavallisilla kuolevaisilla on tosiaankin riesanamme asiakkaita ja esimiehiä, joiden näkemykset joudumme ottamaan huomioon tehdessämme graafia tuotoksia - ainakin sikäli kun haluamme niistä rahaa.
 
Taiteellisesti orientoituneita ihmisiä ärsyttää myös Tuften mekanistinen asenne kuviin. Hän on painattanut tähän itse kustantamansa kirjaan Dürerin teoksen Hieronymus kammiossaan ja siitä erikseen yksityiskohdan, nimittäin leijonan naaman, ja hienointa tässä kaikessa hänen mielestään on se, miten erivahvuiset viivat viestivät asiaansa.
 
Tulkinta on aika erikoinen, sillä useimpien muiden mielestä hienointa kuvassa on sen harras tunnelma, mistä kertovat huoneessa olevat eläimet ja esineet, joilla monilla on symbolinen merkitys esimerkiksi ajan ja katoavaisuuden symboleina eli sovittuna merkkeinä.
 
Mutta Tufte ei voi tunnustaa tällaisia merkityksiä. Meidän muiden mielestä kyvyttömyys tällaisten merkitystään näkemiseen on merkki vakavasta patologisesta vaurioista, mutta Tufte puolestaan käyttää tällaisten merkitystään näkemisestä ja varsinkin sellaisten luomisesta termiä 'semiotics mumbo-jumbo'. 
 
Semiotiikka käsittelee merkkejä ja merkkijärjestelmän, ja itse asiassa Tufte syyllistyy itse semioottiseen mumbo-jumboon. Jo heti kirjan alussa hän puhuu käyrädiagrammeista, joita  hänen mukaansa  pitäisi käyttää typografisesti kuin sanoja, sillä ne ovat asian ymmärtämisen kannalta samanlaisia, ikään kuin siis käsitteitä. Missään tapauksessa niitä ei saisi eristää kauas siitä tekstin kohdasta, jossa niitä selitetään. Ja tämä jos mikä on semiotiikaa eli Tuften kielellä semiootista mumbo-jumboa.
 
Mitä diagrammien käyttöön sanamaisesti tulee, Tufte itse on toiminut näin. Diagrammeja on keskellä rivejä, ja hyvin toimii, mutta siitä huolimatta, että ne toimivat hyvin tässä Tuften omassa kustanteessa hänen kertoessaan juuri tätä asiaansa, ei ole ollenkaan varmaa, saisiko kaupallisen kustantajan suostumaan tähän. Tuftella on tästä kaavakuvien sanamaisesta käytöstä esimerkki myös typografian aikojen alusta eli Galileo Galileon Sidereus Nuncius, jossa on ehkä pikemminkin lausemaiset diagrammit - Uranus ja sen kuut eri kiertonsa vaiheissa - tekstin joukossa.
 
Tuftella on esittää myös Galilein akvarelleja Kuusta. Galilei on näköjään ollut taitava akvarellisti.
 
Tuften on lainannut ilmeisesti juuri Galileilta myös tavan pistää joitain käsitteitä punaisella mustan leipätekstin lomaan. Sekin toimii hienosti, paremmin kuin lihavointi ja kursivointi, ja olen itsekin käyttänyt samaa usein, joskin leipätekstin lomassa olevana korostusvärinä on voinut olla muukin väri kuin punainen. Punainen tosin on nelivärituotannossa varmin, sillä kun se koostuu kompaktista keltaisesta ja kompaktista magentasta, kohdistaminen on kohtuullista. Mutta Galilein päivinä käytettiin kyllä vain yhtä, valmiiksi sekoitettua kirkasta punaista...
 
Toinen Tuften kiinnostava termi on 'chartjunk'. Sillä hän tarkoittaa kaikenlaista kuvallista ainesta, jota informaatiograafisiin esityksiin survotaan parhaimmillaan muka piristykseksi, huonoimmillaan tahtoen tai tahtomatta vääristämään tietoa. Tätä tietenkin näkee paljon, ja suuri osa graafisen suunnittelun alan kirjoista esittelee tällaisia näyttäviä kuvia, jotka ehkä pikemminkin kuuluvat informaatiografiikan ja kuvituksen häilyvän rajan sille puolelle, joka on kuvitus. Nämä esitykset kuuluvat Tuften uudelleenpakatuiksi raporteiksi luonnehtimiin esityksiin, ja niissä tieto on siis päässyt kiertäessään korruptoitumaan.
 
En usko, että tästä kuvitusmaisesta toisen asteen esitysten charjunkista päästään helposti eroon, sillä sellaisten tekemisestä maksetaan paljon rahaa. Tällä en tarkoita, etteikö olisi toivottavaa, että informaatiografiikkaa olisi hiukan täsmällisempää. Tufte tarjoaa ongelmaa ratkaisuksi sen, että alkuperäiset esitykset olisivat mahdollisimman helposti ja ilmaiseksi saatavissa, jolloin toisen asteen esityksille ei olisi tarvetta.
 
Vähän aikaa sitten seurasin useamman päivän ajan al-Jazeeran erästä keskustelua siitä, miten Palestiinan ristiriidat ovat saaneet alkunsa. Keskustelussa sinkoilivat Tooran jakeet ja Koraanin suurat ja molemmin puolin haukuttiin toista persläveksi, mutta mielenkiintoinen seikka oli se, miten molemmat puolet syyttivät tosiaan tietämättömyydestä, vaikka ne ja ne paperit ovat olleet saatavilla 60 vuotta ja vaikka ne ja ne tiedot on julkaistu internetissä.
 
Eli se, että tieto on ilmaiseksi saatavissa netissä, ei takaa, että ihmisillä olisi aikaa etsiä sitä sieltä. Nääs toisin kuin norsunluutorniasujain Tuften, meidän muiden pitää tienata elantomme kokonaan muilla asioilla kuin tilastoja pyörittelemällä. Ja tätä, että elämä on pakko käyttää muuhun kuin netin penkomiseen, käytettiin al-Jazeeran keskustelussakin perusteluna sille, että jotain ei tiedetty. Ja tämä Tuften kannalta onneton tosiseikka pitää graafiset suunnittelijat kiireisinä toisen asteen informaatiograafisten esitysten tekemisessä ja charjunkin survomisessa niihin asiakkaiden ja esimiesten vaatimuksesta, että diagrammit olisivat vähän pirtsakamman näköisiä.
 
Monista Tuften väitteistä olen kyllä samankin mieltä. Tufte ei käsitä, miksi diagrammit pitää kehystää tai laittaa johonkin muuhun laatikkoon. En minäkään. Sekä minun että Tuften mielestä kaikenlaisten turhanpäiväiseen kehysten, lootien ja viivojen kylväminen pitkin sivuja on typerää. 
 
Me molemmat suhtaudumme myös kyynisesti nuoliin.
 
Nuoli on sovittu merkki. Ihmiskunta pitää sovittuja merkkejä erittäin tarpeellisina, ja yhteiskunnat panostavat suuria rahamäärä organisaatioihin, joissa koko väestö pidetään - Suomen tapauksessa vähintään yhdeksän vuotta - oppimassa kirjaimiksi kutsuttuja sovittuja merkkejä. Ja jopa niihin liittyviä erilaisia sopimuksia, sillä nythän on niin, että suomen kielen tapauksessa opettaja pyrkii saamaan oppilaan kanssa aikaan erilaisen sopimuksen a-kirjaimen lausumisesta kuin englannin kielen tapauksessa.
 
Nuolten kohdalla ei ole edes tämän tasoisesti sovittuja normeja. Nuoli nimittäin voi tarkoittaa jotakuinkin mitä tahansa tosin kuin a, johon sovelletaan kohtalaisen rajattua määrää sopimuksia. Nuoli voi tarkoittaa tärkeysjärjestystä, hierarkian tasojen kulkusuuntaa, ajan kulumisen suuntaa, kuvan lukusuuntaa, asioiden vaikutusta toisiinsa, aineen tai tiedon etenemistä kuvan eri osien välillä yms. Eikä viestin vastaanottaja voi tietää, mitä se kulloinkin tarkoittaa, varsinkaan, jos nuoria käytetään samassa kuvassa useammassa funktiossa. Tai omasta mielestään hän kyllä aina tietää, mutta se 'tietäminen' voi olla aivan eri asian kuin mikä oli viestin lähettäjän tarkoitus. Olen useasti tässä elämässä kysynyt jollakulta, mitä nuo tuon henkilön piirtämät nuolet tarkoittavat, ja saanut selitykseksi, että tässä ne tarkoittavat sitä ja sitä, ja tässä toisessa kohti samaa kuvaa jotain muuta. Kun olen kysynyt, mistä viestin vastaanottaja tietää, miten nuolet pitää kussakin tapauksessa tulkita, olen saanut vastaukseksi, että kyllä ihmiset tajuavat, mitä ne kulloinkin tarkoittavat. Ai? No, jos ihmiset aina sen tajuavat, ikään luin kontekstista, eikö saman tien voi jättää koko nuolet pois? Sillä nuolista itsestäänkin ei voi päätellä, miten ne kulloinkin pitää tulkita.
 
Tufte suhtautuu erittäin kriittisesti myös tietokoneohjelman nimeltä PowerPoint. Itse en ole vaivautunut työnantajan painostuksestakaan opettelemaan moista paskaohjelmaa, joka aivan omia aikojaan, minulta mitään kyselemättä, tekee kaikenkarvaisia päätöksiä esitystavasta. Tuften kritiikki kohdistuu esim. bulletteihin, pieniin palleroihin, jotka tulivat muotiin samalla kun tietokoneet. Pääsääntöisesti niitä käytetään samoin kuin aikanaan ranskalaisia viivoja. Ja kas, bulletiessa on sama ongelma kuin nuolissa. Ne ovat sovittuja merkkejä, joita koskevat sopimukset ovat vakavalla tavalla epäselviä. Eli jos meillä on alekkain sarja bulletein varustettuja asioita, ovatko ne tärkeysjärjestyksessä? Ovatko ne saman asian eli otsikon alaisia saman tasoisia asioita vai muodostavatko ne hierarkian? Vai ovatko ne vain juttuja, jotka ovat tuleet kirjoittajalle mieleen siinä järjestyksessä?
 
PowerPoint vaatii myös hyvin lyhyttä sisältöä, ja tämä estää monimutkaisten asioiden esittämisen po. ohjelmalla. Eli jo ohjelmana se aliarvioi viestin vastaanottajan älykkyyttä.
 
Kuulumme Tuften kanssa yhdessä siis Less is bore -koulukuntaan. Tuften mielestä tietoa pitää olla riittävästi, eikä yksityiskohtien suuri määrä ole suinkaan pahasta. Minuakin häiritsee suuresti, jos joku pyrkii omasta mielestään ja ehkä jopa hyvää hyvyyttä päättämään minun puolestani, mikä tieto oleellinen ja mikä ei. Minä mieluusti päätän sen aivan itse. Ja mitä enemmän vertailtavaa tietoa on, sen parempi. Tuften mukaan koko 'aineistoesitysten' idea on siinä, että vertaillaan suuria tietomassoja, joiden vertailu muuten kuin visuaalisesti olisi joko työlästä tai kenties jopa mahdotonta.
 
Hyvä esimerkki on vuodelta 1823 peräisin oleva, orjalaiva The Vigilantea esittävä kuva, johon kaivertaja J. Hawkesworth yritti saada sopimaan kaikki neekerit, jotka varustajan mitoitusten mukaan sinne mukavasti sopivat, mutta ei saanut, ja nekin, jotka kuvaan mahtuivat, ovat kuin silakat suolassa. Kuva on yksi maailman historian vaikutusvaltaisimmista kuvista, ja tämän vaikuttavan sisällön esittäminen jollain muulla tavalla kuin tällä tarkkaan mitoitetulla pohjapiirrosmaisella kuvalla tuskin olisi johtanut siihen, mihin lopulta päästiin eli orjalaivaamisen lopettamiseen.  
 
Asioita, joista olen Tuften kanssa eri mieltä on kuitenkin enemmän, ja hämmästyttää, miksi jotkut ylistävät häntä. Suurin osa tämänkin kirjan tekstistä toistaa minkä tahansa tieteellisen kirjoittamisen peruskurssina alkeita.
 
Kirjan lopussa on Tuften omia lähinnä käsitetaiteeksi luokiteltavia tekeleitä. Ne ovat yksiselitteisesti huonoja. (27.5.2013)