Tv-sarjoja DDR:stä

The Same Sky. Oliver Hirschbiegel/Paula Milne. Saksa 2017. TV 1 ke 18.7.2018.

Viime vuosina Ylen tarjontaan ovat ilmaantuneet Itä-Saksan historiasta kertovat sarjat. Periaatteessa niissä on yleisellä tasolla aina sama aihe, nimittäin että yhteiskunnan korruptoituneisuus korruptoi myös läheiset ihmissuhteet. Jään jännittyneenä odottamaan, milloin länsimaisten markinatalouksien vastaavanlainen korruptotuneisuus tulee taiteen (tai viihteen) keinoin käsiteltäväksi – markkinataloudenhan ei jostain syystä virallisesti katsota korruptoivan ihmissuhteita, vaikka kaikki näkevät päivittäin, että näin se tekee. Nassim Taleb on jossain haastattelussa sanonut, että nykyajan markkinatalouksien palkkatyöläiset eroavat muinaisen Rooman orjista vain siten, että roomalaisten orjien ei tarvinnut mielistellä pomojaan. Eikä Taleb, totta vie, ole minkään lajin vasemmistolainen.

Ensimmäinen näkemäni näistä DDR:ään sijoittuvista historiallisista sarjoista oli Friedmann Frommin ohjaama Weissensee, jonka nimi oli käännetty Rakkautta Berliinin muurin varjossa, mikä oli mielestäni ristiriidassa sarjan sisällön kanssa. Nimittäin alkuperäinen nimi viittaa Itä-Berliini yläluokan asuinalueeseen – suomalainen potentiaalinen tv-katsoja ei välttämättä tiedä tätä, mutta nimessä asian olisi voinut ilmaista jotenkin yleisemmin.

 

Sarjan varsinainen päähenkilö Martin on tyyppi, joka 80-luvulla on tehnyt pesäeron etuoikeutettujen vanhempiensa elämänmenoon, etenkin äitiinsä, mutta tulee tapailleeksi isäänsä, joka on kunnon tyyppi itäsaksalsen surrealismin katveessa. Sarja esittelee erilaisia suhtautumistapoja derkkutodellisuuteen ja onnistuu aika hyvin esittämään sen merkillisen tosiasian, että kaikki ihmiset pitävät itseään hyvinä ihmisinä, myös ne, jotka ovat jokaikisen olemassaolevan kriteerin perusteella yksiselitteisiä paskiaisia. Martin tulee veljensä höynäyttämäksi useaamaankin otteeseen, sillä hän ei käsitä, miten joku voi olla niin eettisesti läpimätä, ja siksi Martin ei kykene ennustamaan veljensä sarjana seuraavia petoksia.

Toinen hyvä sarja, jossa puututtiin myös vainoaharhaisiin ulkosuhteisiin (molemmin puolin) ja teknologiseen epätahtisuuteen oli Deutschland 83. Ohjaajat ovat Edvard Berger ja Samira Radsi. Onneksemme tälle ei oltu rustattu suomenkielistä nimeä. Erityisenä teemana on ihmisen merkillinen taipumus kuvitella, että jos oikein uskoo, tosiasiat muuttuvat uskon mukaisiksi. Itse ei esimerkiksi tarvitse suuremmin elää oman uskonsa periaatteiden mukaan, kunhan uskoo vaan. Pääosassa – aika usein ddrläisissä sarjoissa pääosan esittäjän nimi on Martin – on Jonas Nay, DDR:stä kertovien sarjojen vakiotähti, blondi idealisti suurine, sinisine silmineen. Sama läheisten hyväksikäyttö on aiheena tässä kuten Weissenseessäkin.

Tässä kesällä nähtiin kaksi kolmen osan pätkää sarjaa nimeltä Tannenbach. Sille oltiin jälleen onnistuttu kehittämään mahdollisimman kaukana aiheesta oleva suomenkielinen nimi, Vartioitu kylä. Jaettu kyläkin olisi vielä mennyt, mutta vartioitu meni yli minun ymmärrykseni. Toisessa pääosassa oli edellä mainittu Jonas Nay Friedrich Erlerinä, ja hänen vaimokseen päätyvänä naisena, varsinaisessa pääosassa oli Henriette Confurius, joka oli vähän epäuskottava.

 

Tässä pointtina oli, että toisen maailmansodan jälkeen puolien valitsemisessa oli muitakin motiiveja kuin poliittisia. Anna Erlerin motivi oli se, että hän oli sodan lopussa houkutellut rintamalta karanneen kreivillisen isänsä kotitilalle, minne natsit suorittivat juuri sillä siunaaman hetkellä viimeisen rynnistyksensä, missä hötäkässä etsittiin Annan isää; ja kun häntä ei saatu ammuttavaksi, ammuttiin Annan äiti. Periaatteessa äidin kuolemaan syyllinen oli Anna itse – hän halveksi äitiään ja houkuttelemalla houkutteli isänsä kotiin – mutta hän päätti käyttää lopun elämänsä isänsä syyttämiseen, tämä kun ei ollut tehnyt mitään äidin pelastamiseksi aivan kuin jotain olisi tehtävissä ollut sen jälkeen, kun Anna oli itse toiminut niin kuin oli. Anna rupeaa totisemmaksi toveriksi kuin edes puolisonsa.

 

Ja eri Saksan puolet voivat seurata toistensa elämää läpi piikkilanka-aidan, jolla kylä on jaettu. On vaikea sanoa, kummalla puolella moraalinen perikato on suurempi, se on tämän sarjan erityinen sävy pääsanomaan. Varsinkin naisen asema oli itäpuolella aika paljon parempi. Mutta korruptpoituneisuus esitetään tässäkin erityisesti itäpuolen ongelmana eikä läheskään samassa määrin lännen.

On mainittava, että sarja oli erittäin kauniisti, eurooppalaisia makutotumuksia vastaavasti, kuvattu. Epäamerikkalainen, siis.

Viime viikolla alkoi Oliver Hirschbiegelin ohjaama, vähän esimerkiksi kuvakulmien ja valon käytöltään amerikkalaisemman näköinen sarja The Same Sky. Johtuneeko Suomessakin säilytetty englanninkielinen nimi siitä, että sen on kirjoittanut brittikäsikirjoittajatähti Paula Milne. Tästä on nähty vasta ensimmäinen osa, mutta sen perusteella 1970-luvun ajankuva on upea kuin missä tahansa epookkielokuvassa. Sarjan historiallinen viitekehys on kylmä sota, mutta jo ensimmisessä osassa nähtiin, että tässäkin kuvataan myös sitä, millaisia eettisiä myönnytyksiä yksittäiset ihmiset tekivät järjestelmässä selvitäkseen, mutta myös sitä, että jotkut eivät suuremmin piitanneet virallisista normeista. Mielenkiintoisesti tässäkin on nuori uimarilupaus, jolla järjestelmä maksattaa kalliin hinnan. Weissenseessä tämän uimarin suostuminen tällaiseen suuresti kiitollisena osoitettiin omanlaisekseen mädännäisyydeksi. Jäämme näkemään, mitä se tässä sarjassa merkitsee. (23.7.2018)