Uusi käsitys renessanssin ytimestä

Januszczak, Waldemar. Kahlitsematon renessanssi, osa 1. Iso-Britannia 2016.

 

(Salmén, Leif. Itämainen huone. Viro 2017)

Toissailtana tuli telkkarista mahtava ohjelma renessanssin taiteesta. Se kuului Waldemar Januszczakin Kahlitsematon renessanssi -sarjaan, ja siinäpä oli ensimmäisen kerran joku samaa mieltä kuin minä siitä, että tosiasiassa renessanssi oli hollantilais-saksalaista, ja italialaiset kirjoittivat siihen vain pari alaviitettä. Minähän olen eri elämänvaiheissa väsännyt pastisseja van Eyckin/Eyckien porvarisenkeleistä useampia kymmeniä kiloja.

Minusta hollantilais-saksalaisessa renessanssissa, jota ilmeisesti on pidetty tähän asti keskiajan taiteeseen kuuluvana, on pointtina maailmanmenon kaupallistumisnen, tai 'yrityistyminen', josta kirjoitin jo toissapäivänä, ja tähän Januszczakin kiinnitti huomiota. Tosin juuri tähän Janiszczak tähän puuttunut, mutta itse lasken renessanssin synnyttämisen vastapooleihin kerjäläsiveljestöjen synnyn, mikä johtui siitä, että varhaiskapitalismi oli niin silmäänpistävässä ristiriidassa omaisuutta koskevien e opetusten kanssa. Etenkin fransiskaanien aiheuttama köyhyyskriisi (1200-l) kirkossa oli selkeä reaktio varhaiskapitalismille, jonka etunenässä kirkko taisi suorastaan rynnistää. 1400-luvun loppuun eli van Eyckien päiviin tultaessa maailma oli jo niin porvarillisten ihanteiden läpitunkema, että reformaation esiin pukkama varsinainen kapitalismi (1600-l) eli vaurauden kartuttaminen lähinnä siksi, että sillä voitaisiin hankkia lisää vaurautta, oli enää yksi hiipimäaskel.

Januszczak kiinnitti huomota siihen, miten hollantilaiset ja saksalaiset mestarit käyttivät hyväkseen aikakautensa tieteellisiä keksintöjä. Se, että van Eyckin maalausten todellisuus on todellisempi kuin todellisuus johtui Januszczakin mukaan yksinkertaisesti siitä, että hänellä oli käytössään uusia hiottuja linssejä, jotka paransivat hänen näkö- ja sitä myötä maalauskykyään. Tätä en ennestään tiennyt.

Olen lukemassa Leif Salménin esseekokoelmaa Itämainen huone. Useammassakin tekstissä on puhetta siitä, miten rationaalinen maailmankuva on syövyttänyt inhimilisestä kokemuspiiristämme pois taikuuden, elämän ihmeellisyyden.

On olemassa riski, että ainoastaan jotkut aniharvat yksilöt kykenevät elämään onnellisina ilman tätä ihmeen tunnetta. Nykyisten onnellisuustutkijoiden mukaan onnellisuus on sitä, että yskinkertaissti vain kykenee saavuttamaan päämääriään. Frank Martelan kohdalla väite saa suorastaan dogmaattisen sävyn tyyliin, että ihmiselle ei ole oikeutta olla onnellinen, ellei hän saavuta päämääriään. Itse uskon, että hyvin harvat ovat onnellisia vain siitä, että saavuttavat päämäränsä – itse asiassa olen jopa valmis väittämään, että ne, joilla ei ole päämääriä ollenkaan, ovat onnellisempia, ja kun seuraavan kerran yhytän jonkun tällaisen onnellisuustutkijan, aion nostaa hänet orrelle metodologiasta.

Hiukan suurempi osa ihmisistä pystyy elämään ylipäätään eli olematta onnellinen, vaikka kaikki ihmeellinen oltaisiin tieteellisin ja hallinnollisin toimenpitein syövytetty pelkäksi likaiseksi karstaksi, ja sitten ovat ne kaikki sosiaalisista ja mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät, jotka eivät kertakaikkiaan vain pysty pysyttelmään elossa ilman yhteiskunnan sosiaali- ja terveysjärjestelmän alituisia interventioita.

Lisäksi on pieni vähemmistö, johon itse kuulun, joka kyllä pystyisi, mutta joka ei vain suostu. Jotku tekevät tämän pitämällä yllä omia ihmeitään, jotkut eivät siinä onnistu, ja viimemainituista eräs esimerkki on Salménin kuvaama Stefan Zweig, joka mieluummin tappoi itsensä kuin eli siinä ihmeestä köyhässä maailmassa, joka seurasi Salménin Euroopan sisällissodaksi kutsumaa ajanjaksoa 1914-1945.

Renssanssissa kaikki pantiin uusiksi, mutta siihen maailmanaikaan asiat tapahtuivat vielä aika hitaasti. 1800-luvun loppu oli minun mielestäni toinen samanmoinen kausi, ja 1914-1945 oli minun mielestäni vain 1800-luvun lopun loppu – vähän samanlainen kuin renessanssin ja uskonpuhdistuksen jatkumo kolmikymmenvuotisine sotineen suhteessa varhaiskapitalimiin ja sen aiheuttamaan köyhyskriisiin.

Ja sitä sotkua alettiin taitellisesti selvittää barokilla, dramatisoidulla renessanssilla, viemällä ne ideaalit hamaan äärimmäisyyteensä ja ehkä vähän yli.

Toisen maailmansodan jälkeen yritettiin myös palata takaisin sotia edeltäneisin ihanteisiin viemällä nekin vielä pidemmälle kuin ennen, tässä tapauksessa suunta oli suurempi vapaus perinteisestä merkityssisällöistä (konkretismi). Nyt tätä 'merkitysvapaata' elämää on eletty vähän yli 70 vuotta, ja ainakin minä olen tähän täysin kyllästynyt.

1800-luvun lopussa erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot kuten maallisen vallan rakenteiden syntyminen paikallistasolle, kansakoulu ja tiede mursivat kirkon niin hallinnollista kuin tiedollistakin monopolia. Nyt on menossa kausi, jona murskataan tieteellisen tiedonihanteen monopolia. Tullinjalla näyttäisi erityisesti olevan lääketiede, ja sitä vastaan hyökätään toinen toistaan merkillisimmillä vaihtoehtohoidoilla kuten enkeli- ja yksisarvishoidoilla, joita minun tosin on sellaisinaan vaikea ymmärtää, vaikka ymmäränkin, että ihmiset haluavat elämäänsä/terveyteensä merkitystä, vaikka sitten rationaalisen terveysmekaniikan kustannuksella. (9.3.2017)