Uusi vuosi tuli töllötellen

Pohjanmaalla minulle ei ole televisiota, joten

otin nyt uuden vuoden tienoona kotona

Savossa ilon irti sen katselusta.

Bilettäminen ei ole meidän huushollissa suosittua, ja niinpä olemme viettäneet uuden vuoden televisiota katsellen.

 

Eilen töllötimme Tuurin Pohjanmaa-romaanin filmatisoinnin. Henki oli hämmästyttävän sama kuin kirjassa. Reilu vuosi sitten ilmestyi jokin tilasto, jonka mukaan eniten naimattomia miehiä eli ns. peräkammarin poikia on Etelä-Pohjanmaalla, ja tuo romaani/elokuva selittää hyvin, miksi näin on. Ihmisen pitää hommata itselleen mies Itä-Suomesta, niin se vain on.

 

Paitsi että Hesarissa oli viime keväänä juttu, jonka mukaan itäsuomalaiset ja pohjalaiset eivät risteydy keskenään. Sääliksi käy pohjalaisnaisia...

 

Tämän päivän käytin melkein kokonaan Monte Criston kreivin katsomiseen. Useinhan se tulee putkeen jonain juhlapyhänä, mutta ikinä en onnistu heräämään niin aikaisin, että ehtisin näkemään sen hamasta alustansa. Lisäksi olemme aina tähän asti joutuneet lähtemään kyläilemään kesken sarjan. Nytkin myöhästyin alusta enkä siis edelleenkään tiedä, miten Monta Criston kreivi alkaa.

 

Mutta on se ihana… Mistä ranskalaiset löytävät niin kauniita nuoria miehiä elokuviinsa?

 

Viran puolesta minun pitäisi olla sitä mieltä, että se on aivan paska. Ei minkäänlaista avant garden häivääkään - todellinen sovinnaisuuden kulminaatiopistehän se visuaalisesti on, varsinkin kuvaus on suorastaan rumaa. Kohderyhmäksi on selvästi ajateltu meikäläisen kaltaiset kypsempään ikään ehtineet rouvashenkilöt, joiden koulutustaustalta ei liikoja odoteta. Mutta sitä tukee tietenkin jo itse tarinakin. Siinä asioilla on parin kymmenen vuoden perspektiiviä, mikä on jotain näinä onnettomina aikoina, joina kaikki taiteen piikkiin laitettu tosiasiassa kuuluu kategoriaan ’nuorisokulttuuri’ ja on siis täysin aikaperspektiivitöntä.

 

Onko vika minussa vai taiteessa, kun on pakko todeta, etten ole vuosikymmeniin törmännyt mihinkään, mikä olisi taiteellisesti mistään kotoisin?

 

Mitenkähän taiteen käy? Ei-kaupallinen taide on uusi keksintö, lyhyt modernismin seuraus. Sitä ennen kaikki taide oli tilauksesta tehtyä. Kun apurahat sun muut palkinnot eivät ole tuottaneet toivottua tulosta ja copy rightillekin on käymässä nöpelösti, ei auta kuin odotella, millä mekanismilla taidetta tästä eteenpäin tehdään. Ilmaiseksihan sitä ei kukaan tee – ei ole ikinä tehnyt. Ja sitä mukaa, kun kulttuuri erosi kultista, teoksen tekijä on halunnut tulla tunnustetuksi teoksensa luojana – en usko, että paluuta anonyymiin taiteeseen on. Ja mikä tulee olemaan se mekanismi, jolla teokset tästä eteenpäin määritellään taiteeksi/teoksiksi?

 

En suoranaisesti usko, että taide häviää länsimaisesta kulttuurista, mutta luultavasti se muuttuu ainakin vähäksi aikaa äärimmäisen elitistiseksi sisäpiirin toiminnaksi. Sitä tehdään porukassa, jonka jäsenet saattavat luottaa toisiinsa ja jotka eivät levittele toistensa ideoita ympäriinsä varasteltavaksi. Ja sitä alkaa rahoittaa jokin taho, joka sitoutuu samaan eksklusiivisuuteen.

 

Takana ovat ajat, jolloin taide kuului kaikille. (1.1.2011)