Vallankumous ja Guggenheim

Nyt sitten on vähän seljennyt, mistä johtuu Guggenheimin hinku Helsinkiin.

Voi tätä onnen päivää! Hesarissa oli hyvä juttu, ja vieläpä siis maanatain Hesarissa! Tätä ei ole tapahtunut ainakaan kolmeen kymmeneen vuoteen.

Juttu käsitteli Pietarin Eremitaasin ja Guggenheimin kiistoja. Kaikki varmaan ovat ihmetelleet, mitä varten venäläisen taideyleisön tavoittelemiseksi pitää muka perustaa Guggenheim-museo Helsinkiin. Ei logiikan häivääkään. Kai noita nyt on Venäjää paitsi maantieteellisesti ennen kaikkea henkisesti läheisempiäkin paikkoja, jos Venäjän maaperä tai kenties pikemminkin Venäjän umpirikollinen mentaliteetti ei kelpaa.

Vastaus: on yritetty saada eremitaasilais-guggenheimilaista museota Vilnaan, mutta meni myttyyn rahotussotkujen takia.

Toinen ongelma on se, että Venäjä ei anna Yhdysvaltoihin taideteoksiaan lainaksi, mutta ottaa kyllä vastaan amerikkalaisten kokoelmien helmiä omiin näyttelyihinsä. Ei kovin tasapuolista, ja kuvastaa venäläistä ylimielisyyttä. Ja minähän olen vanhastaan sitä mieltä, että kaikki, mikä Venäjällä ei ole paskaa, on kusta, ja tämä näyttää pätevän myös venäläisiin taidemuseoihin, vaikka ikuisena optimistina olen jo kerennyt kuvitella, että Erarta olisi poikkeus tästä säännöstä.

Hesarin juttuun on haastateltu Dimitri Ozerkovia, joka jutun mukaan johtaa Eremitasin nykytaiteen osastoa, ja Ozerkov nyt sitten kertoo, mistä tässä ylläkuvatussa kiistassa on kyse. Kuulema vallankumouksen tiimellyksessä vuonna 1917 hasidirabbi Joseph Isaac Schneersonin perustama kirjasto kansallistettiin. Hesarin toimittaja Sirpa Pääkkönen tosin väittää, että hasidismi olisi syntynyt Itä-Euroopassa juutalaisuuden liberaalina suuntauksena. Väitä on roskaa ja perustunee Wikipedian hasidismia käsittelvän tekstin pariin ensimmäiseen riviin. Olisi kannattantu lukea pidemmälle ja senkin jälkeen vielä tarkastaa jostain toisesta lähteestä. Hasidismi syntyi kyllä vastareaktiona vain harvojen ulottuvissa olevalle pelkästään jatkuvalle opiskelulle perustuvalle uskonnolliselle ihanteelle, mutta hasideja ovat taustaltaan suurin osa nyky-Israelin ja New Yorkin ääriortodoksisista juutalaisista. Eli kyseessä on erityisen vanhoillinen suunta, vielpä mystiikan suunta, eikä liberaali. Tai sitten Sirpa Pääkkösen olisi pitänyt selittää, että hän tarkoittaa nyt liberaalilla jotain muuta kuin mitä sillä normaalisti arkikielessä tarkoitetaan.

No, yhtä kaikki, Schneerson onnistui viemään mukanaan Yhdysvaltoihin joitain kirjojaan. Mutta hänen perikuntansa ei ole tyytyväinen tähän, vaan he ovat saaneet amerikkalaisen oikeusistuimen tuomitsemaan Scheersonin kirjaston lopun kokoelman palautettavaksi Schneersonin suvulle. Tämä puolestaan on osoitus amerikkalaisten ylimielisyydestä. Venäläiset eivät tee mitään niillä juutalaisilla kirjoilla, vaikka olisivat miten vanhoja ja arvokkaita niiden silmissä, jotka niitä sattuvat arvostamaan, eivätkä venäläsiet satu, sillä maa on tietääkseni pahasti antisemitismiin kallellaan. Eivätpähän nyt vain anna niitä kirjoja, koska siitä tulisi ennakkotapaus kansallistetun omaisuuden palauttamisesta. Siispä venäläiset eivät uskalla antaa kokoelmistaan teoksia lainaksi USA:aan, sillä amerikkalaiset saattaisivat takavarikoida ne.

Jutun ensimmäisen sivun kuvituksena oli keskellä sivua iso kuva Ozerkovista. Hän ei näytä ollenkaan miltään neuvostoaikojen jäärältä, joka on asemassaan vain puoluejäsenyyttään ja jonka toimet toimessaan rajoittuvat lähinnä juopotteluun. Tähän kuva- ja kuvakokovalintaan lieneeekin päädytty siksi, että toimittaja on sympannut tyyppiä, kun tämä on osoittautunut jotenkin postiiviseksi yllätykseksi ulkonäöltään. Olisi kuitenkin kannattanut selvittää, mitä heppu on kirjoittanut, sillä hän on putinoliittolainen nationalisti. Näitä tekstejä on helposti saatavilla. Eremitaasi nimittäin julkaisee erittäin näyttävää, graafisesti samanaiikaisesti sekä tyylikästä että joiltain ratkaisuiltaan suorastaan avantgardistista, kirjamaista lehteä nimeltä Hermitage Magazine. Numerossa 19 Ozerkov valittaa, että venäläiset keräilijät eivät esittele kokoelmiaan Venäjällä vaan pyrkivät integroitumaan läntiseen taidemaailmaan, joskin hän onneksemme sentään muistaa, ettei Venäjällä myöskään ole läntisen tyylin mukaisia taidetapahtumia/taidemessuja, joiden kautta taidebisnes pääasiassa tapahtuu.

Tässä yllämainistussa tekstissään nimeltä Four Cays and Dmitry Prigov kertoo myös ponnisteluista, joihin Venäjä on ryhtymässä sen johdosta, että on käynyt ilmi, että Venälällä eläessään täysin syrjitty tila/ käsite/performanssitaiteilija Dmitry Prigov onkin nyt äkisti muodissa Lännessä. Mikä pahinta, hänen teoksiaan on läntisissä yksityiskokoelmissa kuten Giuliano Gorin kokeoelmassa ja hänen teoksiaan on rekonstuoitu maailman eturivin kaupallisissa gallerioissa kuten Staachi Galleryssä. Prigov kuoli 2007, ja nyt tästä vainajasta ruvetaan sitten repimään urakalla rahaa. Kuten jo olen viime päivinä pariin otteeseen todennut, pidän toimnnalajia äärimmäisen halveksittavana. Jos ovat, perkeleet, kurittaneet tyyppiä mielisairaalaa myöten tämän eläessä, pysykööt edes kuskollisina omille sieluilleen ja jättäköön tyypin ruumiin ja sen jatkeet eli teokset rauhaan.

Mitä tuohon Hermitage Magazineen tulee, minua suuresti harmittaa, että en uskalla tilata sitä, sillä sehän pitäisi tilata sellaisesta paskamaasta kuin Venäjä, jonne ei kyllä yksikään tervejärkinen ihminen vapaehtoisesti nimeään ja ositettaan levittele. Jutut ovat todella kiinostavia. Eivät hyviä läntisillä kriteereillä, mutta kiinnsotavai siinä mielessä, että tämä on parasta, mitä Venäjällä on omasta mielestään tarjota, ja on kiinnostavaa nähdä, mitä se paras heidän mielestään on. Jutut ovat myös monipuolisia, koko skaalalta, mitä Eremitaasita löytyy, ja juttujen rakentamistavatkin ovat mielenkiintoisia. Tästä lehdestä varsinaiseti kesällä kirjoittaessani mainitsinkin jutun, jossa oli yhdistetty Eremitaasin virkakissat ja uniformunäyttely, ja jonka kuvitukseksi oli vartavasten maalattu näistä kissoista muotokuvat mainituissa uniformuissa. Hienoja.

Lehti on sidottu mustalla langalla, ja joka toisen vihon ensimmäinen arkki on värillistä paperia. Lehdessä on pahvikannet, mutta selän päällä pelkkä ohut paperi, ja on imeinen tarkoitus, että tämä selkäpaperi revitään pois. En ole tehnyt sitä, mutta älyän kyllä, että siten lehdestä tulee 90-luvulla muodissa ollut 'suolikirja', ts. sidos, jossa kirjan 'suolet' eli sidoslangat ovat selässä näkyvillä. Ja nehän, kuten sanottua ovat mustat, ja joka toisesta vihosta selkään muodostuu värillisten papereiden takia pystyraidat. Hieno!

Pääkkösen jutun toisen sivun ylälaidassa oli upea kuva, Anselm Kieferin Tempelhof vuodelta 2011, eli  uusi teos tältä 80-luvulla syntynyttä uusekspressionismia edustavalta taiteilijalta. Pääkkönen tosin sanoo häntä yksinkertaisesti saksalaiseksi ekspressionistiksi, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että nimitys 'saksalainen ekspressionismi' kannattaa säilyttää nimityksenä 1900-luvun alun saksalaiselle ekslpressionismille, sillä se on vakiintuntu. 80-luvulla sytynyt uusi versio on lähtökohtaisestikin erilainen, ja siitä kannattaa käyttää nimeä uusekspressionismi. Pääkkönen antaa tekstissään ymmärtää, että tuon teoksen sisältävä näyttelykokonaisuus olisi sellaisenaan osa Eremitaasin kokoelmaa. Se ei pidä paikkaansa, vaan kyseessä on erikoisnäyttely nimeltä Gegenlicht, joka perustuu George Economoun kokoelmaan, ja tämä näyttely sitäpaitsi päättyy tammikuussa 2014. Kuvavalintaa haluan arvostella, koska vaikka kuva on upea, se sattuu olemaan se sama, jota Eremitaasi itse on käyttänyt tämän erikoisnäyttelyn mainonnassa, ja se, että journalismissa käytetään samaa kvuitusta kuin yrityksen/yhteisön tuotemainonnassa, on mielestäni huonoa journalismia.

Paljon tässä Pääkkösen jutussa on siis vikoja, ja valitettavasti ne luovat varjon myös tämän kiinnostavan Schneerson-episodin kuvaksen ylle: pitääköhän paikkaansa sekään? Piti tai ei, oli kiinnostavaa lukea, että tällainekin asia on mahdollisesti tapahtunut ja että tästä johtuvat jenkkien ja ryssien taidevaihto-ongelmat ovat siis taustalla, kun Guggenheimilla on tämä ennen niin absurdina näyttäytynyt himo perustaa haara-osasto Helsinkiin.

Olenkin nyt entistäkin vakuuttuneempi siitä, että Guggenheimia ei pidä tuoda Suomeen.

Sitäpaitsi suomalaisilla on omaa huippuluokan näyttöä huippuluokan nykytaidenäyttelyiden järjestämisestä. Me emme todistettavasti tarvitse Guggenheimia. Tarpeettoman usein unohtuu suomalaisen taide-elämän merkittävin tapahtuma kautta aikojen, Ars 83 -näyttely, joka oli varmaan kattavin silloisen nykytaiteen näyttely koko planeetalla moneen vuoteen. Esitellyt tekijät olivat etabloitumassa, mutteivät olleet etabloituneet kuoliaiksi, ja kaikki he ovat tänä päivänä nykytaiteen klassikoita, eturintamassa tietenkin Marina Abramovic, joka on tämän vuoden eli 30 vuotta Ars 83:n jälkeen ArtReviw'n listan toiseksi vaikutusvaltaisin taiteilija sijalla 11, kun vaikutusvaltaisin taiteiija Ai Weiwei on sijalla 9. Taiteilijoita vaikutusvaltaisempiahan taiteessa ovat isojen taidelaitosten johtajat, jotkut kuraattorit ja yksityiset suurkeräilijät. (11.11.2013)