Venäläistä graafista suunnittelua

Ei ole helppoa löytää Venäjältä kirjoja tai lehtiä, joissa

esiteltäisiin sikäläistä nykypäivän graafista suunnittelua

Jonkin verran yritin alkuviikkon Pietarin reissulla etsiskellä kirjojoja uudesta venäläisestä graafisesta suunnittelusta, mutta sellaisia ei löytynyt. Pitäisi varmaan tietää, josko kaupungissa olisi joku varsinainen taide- ja muotoilukirjoihin erikoistunut kirjakauppa. Kävin taideakatemian kirjakaupassakin, ja vaikka siellä oli jokunen muotoilua käsittelevä kirja, siellä ei ollut graafista suunnittelua ollenkaan tämän päivän graafisesta suunnittelusta puhumattakaan. Länsimainen nykypäivän graafisen suunnittelun tietämys venäläisen ammattikunnan toiminnasta on tasan yksi nimi, Yuri Surkov.

Avantgarden aikojen graafista suunnittelua kyllä on saatavilla, mutta niin on joka paikasta eikä sitä varten tarvitse matkustaa Venäjälle.

Menepä tietämään, opetetaanko koko maassa graafista suunnittelua lainkaan, paitsi Moskovassa sijaitsevassa brittiläisessä muotoilukoulussa.

Informaatiografiikka on planeetanlaajuisesti niin pop kuin pop vain voi olla pop, ja Erartasta nappasin oheisessa kuvassa olevan lehden. En osaa venäjää, mutta tiedän kirjamet, ja kannessa lukee Infografika. Sisällä on (koko sivun ilmoitusten lisäksi) koko sivun esimerkkejä inforgaafisista tuotoksista, esimerkiksi eräs nimeltään Europae Dracone. Se on informaatiograafinen esitys eurooppalaisesta käsityksestä lohikäärmeestä. Eli informaatiografiikalla saa uskottavaksi jotakuinkin mitä tahansa, joten se on hyvä bisnes.

Inforafika-lehden takana oleva aukeama on Eremitaasin lehdestä yksinkertaisesti nimeltään Hermitage Magazine. Teimme tuossa Pohjanmaalla lehteä, johon tuppasi tulemaan vähän sivuja, ja ihmiset väittivät, ettei se ole lehti vaan krija, koska siinä on 160 sivua. Toisin kuin muut, minä en nähnyt tässä mitään ongelmaa, semminkinkään kun isoissa muotilehdissä kuten Voguessa ovat sivumäärät samaa luokkaa. Ja kas, tässä Hermitage-lehdessä on sivuja yli sata enemmän kuin meillä eli 264. Eli vielä olisi ollut varaa panna paremmaksi.

Minun makutottumusteni mukaan lehdessä pitää olla vähintään kahta sisuspaperia ja kannessa kolmas laji, ja niin juuri on tässä Hermitagessa. On kellertävät perussivut, voimapaperiset välilehdet, ja kolmas materiaali on kansien taipumaton pahvi. Kannessa pitää minunkin milestän aina olla jotain outoa, ja tässä etukansi on sivusta lyhyempi kuin sisäosat, mikä kylläkin näyttää olevan hyvin yleistä venäläisissä taidekirjoissa/lehdissä/luetteloissa. Ykköskanteen on vedetty päälle kangas, mutta se ei ole siinä normaalisti ylivetona vaan reunositaan leikattuna. Selkä on irrallinen ja paperia, ja edelleen minun makutottumusteni mukaan kohtalaisen vaatimaton - selällä ei pidä brassailla, että opus erottuisi hyllystä selvästi.

Aukeama on informaatiograafisesti kiinnostava, vaikkei se suoranaista infografiikkaa ehkä olekaan- Po. jutussa on yhdistetty tarina Eremitaasin tänäkin päivänä erittäin tarpeellisista virkamiehistä eli hiirenmetsästyskissoista ja juttu muinaisista tsaarin palveluskunnan uniformuista.

Mainitussa jutussa on per aukeama aina koko sivun piirroskuva (kuvittaja on nimetään Eldar Zakirov) jostain huppuhiirenmtsästäjästä sonnustautuneena johonkin ihmispalveluskunnan uniformuun, ja valokuva jostain kyseisen uniformun yksityiskohdasta. Ja sitten on tekstiä uniformuista ja niiden takavuosien (ihmis)käyttäjistä. Kun minä sidon kirjoja, en käytä ikinä valkoista lankaa, ja kuvassa näkyisivät tämän lehden sidoslangat, ellei kuva olisi niin pieni, ja ne ovat mustat. Lehti on nääs paksuuttaan ollut pakko sitoa kirjasidontamenetelmin.

Lehti koostuu siis langalla ommelluista vihoista. Näistä joka toisen uloin paperi eli ensimmäinen ja viimeinen lehti ovat ruskeaa voimapaperia. Sitä on huonosti Suomen markkinoilla, emmekä löytäneet mitään sen kaltaista kartonkivahvana keväällä, kun teimme Pohjamaalla sitä mainitsemani lehden viimeisintä numeroa (jota en työnanatajan kanssa voimassa olevan sopimuksen mukaan voi tässä nyt sanoa nimeltä niin kuin en voi nimetä työantajaanikaan, samasta syystä). Mutta Venäjältä on sitten löytynyt ainakin paperivahvaa voimapaperia. Nämä voimapaperiosat on painettu vain mustalla, ja niillä on oikein funktiokin, eli ne erottavat jaksoja. Jokainen sidottu erillinen vihko muodostaa oman jaksonsa, ja ensimmäisellä valkoisella sivulla on aina oheisen kaltainen sen vihon/jakson sisällysluettelo. Jossain vihoissa on enemmän otsikoita, joissain vähemmän. Koko lehden käsittävää sisällysluetteloa ei ole lainkaan, mikä on käyttöliittymänä mielenkiintoinen ratkaisu. Lukija pysyy kyllä jyvällä, missä kohti lehteä ollaan menossa, sillä vihkojen sisällysluettelosivuilla on aina juokseva numero. Tästäkin eksemplaarista älykäs ihminen älyää, että kyseessä on kolmas tällainen jakso.

Lehden AD on nimeltään Andrei Shelyutto.

Mitä typografiaan tulee, se on huono. KIrjaintyypien suunnittelijaksi on mainittu Frantisek Storm. En kuitenkaan usko, että hän on suunnitellut kaikkia, tai ainakin hän on sitten varastanut nimiinsä Futuran ja jokusen muunkin vanhan hyvän standardikirjaimen. Sen sijaan uskon, että hän on suunnitellut kapean groteskin, jota lehdessä käytetään niin leipätekstinä kuin otsikossakin ja niin versaalina kuin gemenana. Ja kavennettujen kirjainten luettavuushan on huono eikä niitä pitäisi käyttää leipätekstinä. No, sen groteskin kanssa kuitenkin elää, mutta sitten on oheisenlainen antiikvansukuinen kirjain, ja sen kanssa ei elä.

Alla sananen lehden 'antiikvaa', ja sen alla vertailtavaksi sama Garamondilla.

Hermitagen 'antiikvassa' on ilmeisesti haettu jonkinlaista kyrillisoivuutta latinalaiseen aakkostoon. Siinä on todella ohuet ohennukset, ja paikoin, kun tekstiä on laitettu negatiivisena kuvan päälle, seurauksena on ohennusten katkeaminen. Tekstipinnasta tulee pystyviivarisukkoa  kyllä positiiviteksenakin ihan mustana valkoisella, joskaan ei niin pahasti. Bysanttilaisessa kirjoituksessa, venäläisen aakkoston varhaisessa esikuvassa, oli myös vahvat ohennusten ja paksunnosten erot, ja tämä johtui pystysoorasta kirjoitusteran asennosta. Kun terä on 90° kulmassa kirjoituspintaan nähden, pysytviivoista tulee niin levetä kun terästä irtoaa, ja vastaavasti ohennukset tulevat aivan vaakasuoraan ja niin ohuiksi kuin vain terä satuu syrjästään ohut olemaan. Mielessäni kyllä käväisi, että tekijä ei saata olla perillä latinalaisen aakkoston historiastakaan, sillä gemena t on todella omituinen, eikä sillä ole minkäänlaista historiallista vaikutinta. Gemena t:n vaakaviivakin on niin lyhyt ja ohut, että käytännössä kirjaimen lukee l:ksi, ja tämä vaikuttaa lukemista todella paljon. Jopa minun kaltaiseltani sinnikkältä sissiltä, joka on tottunut kaikenkarvaisiin kirjaimistoihin kiinalaisesta arabialaiseen ja heprealaiseen jäi joku kiinnostava juttu lukemaatta pelkästään siitä syystä, että se oli tällä 'antikvalla' eikä sitä yksinkertaisesti voinut lukea.

Mutta tuolle oudolle versaali-T:lle, jonka päätteet ovat ikään kuin pystyt runkoviivat eivätkä hiusviivat kuten latinalaisessa aakkostossa yleensä (egyptiennejä lukunottamatta, mutta näissä ei sitten ole hiusviivaa missään muuallakaan) on kyllä esikuva, jä tässä näyte bysanttilaisesta T:stä 800-luvulta. (20.7.2013)