Venäläistä kurjuutta ja sivakointia

Maailmassa kaikki on niin turhaa, että saman tien tappaa aikaansa lukemalla viisikymppisenä vanhoja kurssikirjojaan. Ei mikään muu sen vähempää turhaa ole.

Kävimme toissapäivänä ja eilenkin katsomassa Venäläisen kulttuurin viikon elokuvia.

Molemmat olivat synkkiä niin kuin näitä edeltänytkin. Erityisen huonosti minulle sopi Fedortshenkon Vallankumoksen enkelit (2014), jossa lauma todellisuudesta vieraantuneita bolshevikkeja lähetetään Siperiaan viihdyttämään hanteja ja manseja pikkunäppärillä moderneilla sivystyksen hedelmillä kuten suprematistisilla taideteoksilla. Tuleepa rakennetuksi kuumailmapallokin turkiksista, joskaan sitä ei saada koskaan ilmaan. Alkuperäisväestö hermostuu viimeistään siinä vaiheessa, kun hörhöt esittävät savuun heijastettuna elokuvan käynnistään kielletyllä jumalattaren saarella, ja niin he ottavat hörhöt hengiltä. Ja sitten tulevat bolshevikit kostamaan ja ottavat kylän miehet hengiltä. Naiset taisivat päästä pakoon.

Minua häiritsivät kuvat muka kuolleista siperialaisista. Olen juuri oppinut, että kuollut ihminen näyttää aika erilaiselta kuin ollessaan elossa. Jotenkin minua vähän kiinnostaisi maalata aiheesta, mutta taitaa olla liian raskasta ja ennen kaikkea hyödytöntä. Elämä noin kaiken kaikkiaan on aika turhaa, joten mitä tässä itseään rasittamaan. Kunhan tässä kaikessa rauhassa odottelee kuolemaansa...

Eilinen elokuva oli olevinaan komedia. Tjaa, saatoin minä parissa kohden naurahtaa, mutta synkkä se oli se eilinenkin elokuva, Vasili Sigarevin Ihmemaa Oz (2015). Siinä maalaistyttöä, joka on tullut kaupunkiin pakoon hakkaavaa miestä ja kioskille töihin, kustaan silmään kaikissa käänteissä, eikä hän pääse uudenvuoden pyhien aikana koskaan työpaikalleen asti. Aika synkkä kuva ihmisluonnosta on tässäkin, varsinkin käsitys venäläisistä miehistä.

Tänään kävimme isännän kanssa hiihtämässä. Olin kokeillut suksia jo pari viikkoa sitten, mutta noin ylimalkaan olin edellisen kerran hiihtänyt toista kymmentä vuotta sitten, kun meillä oli tapana käydä pääsiäisenä mökillä.

Olen myös löytänyt turvallisuuden tunnetta ylläpitävää luettavaa. Olin pakannut laatikkoon Suonenjoella polttamista varten monistettuja kirjoja. Kurssikirjoja. Mätin ne laatikkoon tarkastamatta sillä periaatteella, että jos minulla ei ole ollut kymmeneen vuoteen tarvetta koskea johonkin paperinippuun, ei ole vastakaan. Tänään tuossa alkuiltapäivästä vilkaisin kuitenkin päällimmäistä, ja se osoittautui Chris Brownin teokseksi Understanding international relations. Rupesin lukemaan sitä. Mikä tässä maailmassa on turvallisempaa kuin yliopiston kurssikirjat! (29.2.2016)