Vermeeristä

Camera obscuramainen kuva keksittiin korkeataiteessa, sen tehot arvojen ilmentäjänä imettiin tyhjiin kaupallisessa taiteessa eli graafisessa suunnittelussa, ja se näyttäisi nyt olevan kuolemassa digitaali-

tekniikkaan.

Olen tämän viikon etätöissä Itä-Suomessa, omien taidekirjojeni lähettyvillä, ja näinä onnettomina päivinä, joina kaiken maailman pankkikriisit sun muut uhkaavat ja talous on kaikin puolin veitsenterällä, sattui käsiini pikku kirjanen Vermeerin (1632 - 1675) maalauksista. Mainitut maalaukset ovat ajalta, jolloin kapitalismi syntyi ja maailma alkoi toden totta globalisoitua siirtomaista rahdattujen tavaroiden yleistyessä. Varsinkin Hollannissa otettiin ilo irti uusista tuulista taloudessa. Kauppiaat ahkeroivat uskonpuhdistuksen lanseeraamisen ihanteiden mukaan, ja katso, he tosiaankin saivat siitä kiitokseksi maallista hyvää kuten Calvin ennusti.

 

Uuden ajan ihanteet näkyvät Vermeerin maalauksissa esim. siinä, että monen kuvan rekvisiittaa kuuluu seinällä näyttävästi riippuva kartta tai jopa karttapallo. Vakioesineistöä ovat myös itämiset matot, jotka ovat usein miten pöydällä, että paremmin näkyvät ja että taiteilija voi brassailla kuvioiden asettelulla perspektiivisesti eri kulmiin. Naiset on puettu siirtomaista tuotuihin silkkeihin, turkiksiin ja helmikoruihin. Yhdessä esiiintyy suuri musta mahdollisimman kiinalainen kannellinen keramiikkaruukku. Kaikkeen tähän Vermeerillä oli poikkeuksellisen hyvät edellytykset - hän sai mainittuja materiaaleja malleikseen helposti, sillä hänen isänsä oli silkkikauppias ja taidevälittäjä. Lisäksi isä piti krouvia, mikä sekin on aistittavaissa pojan maalauksissa…

 

Vermeerin kuvissa jatkoi vakiintumistaan uusi camera obscuramainen kuvakäsitys. Sitä voisi nimittää valokuvamaiseksikin, mutta valokuvaahan ei oltu silloin vielä keksitty, mutta camera obscurana tunnettu arabien keksintö oli ollut tunnettu jo renessanssin päivistä ja sen avulla oltiin esim. luotu perspektiiviopin säännöt. Maallikkokäsityksen mukaan tällainen camera obskuramainen kuva vastaisi ihmisen tapaa nähdä, mikä mitä ilmeisimminkään ei pidä paikkaansa sikäli kun antropologisia tutkimuksia aiheesta on uskominen. Sen sijaan se kylläkin oli Euroopan uuden ajan kuvallinen tunnusmerkki, ja oletettavasti yhtä opittu kuin kalvinistinen työmoraali.

 

Valokuva kehitettiin sitten camera obskurasta ja keksintö oli valmis vuonna 1839. Mutta kuvallinen tottumus valokuvamaisiin kuviin oltiin siis kehitetty jo aiemmin, alkaen hiljakseen renessanssista. Todellinen camera obskuramaisen kuvan nousu koettiin juuri 1600-luvulla, kun maalliset aiheet alkoivat protestanttisilla alueilla lyödä laudalta kirkollisia ja syntyi aivan uusia kuvalajeja kuten laatukuva, jollaisia Vermeerkin maalasi. Laatukuvat voisivat kuvallisen logiikkansa perustella olla valokuvia. Niissä ei esiinny supranormaaleja olentoja ja aiheet ovat arkisia, satunnaisen oloisia näkymiä. Lisäksi alettiin yhä enenevässä määrin maalata maisemia, realistisia maisemia eikä joitain ihannevisioita. Eikä pidä unohtaa asetelmia, joissa alankomaalaiset kunnostautuivat aivan erityisesti. Kaikissa näissä uusissa kuvalajeissa korostui tilan ja materiaalin tuntu, siis aineellisuus ja tilallisuus tässä todellisuudessa eikä taivaallisissa sfääreissä.

 

Itseäni koskettavat eniten Vermeerin loistokkaat kuvarakenteet. Suuren yleisön keksuudessa tunnetuin Vermeerin maalaus lienee Turbaanipäinen tyttö/Tyttö ja helmikorvakoru, joka on ainoa Vermeerin maalauksista, jossa ei mainitunlaisia kuvarakenteita ole, mikä viittaa vähän siihen, että kyseessä on pikemminkin rahasta kuin taiteellisesta kunnianhimosta tehty tilaustyö. Kaikki 1600-luvun tunnetut maalarit olivat hyviä kuvarakenteissa, mutta kyllä Vermeer on ylitse muiden. Vermeerin teoksiin verrattuna vaikkapa Rembrandtin kuvat ovat yksiä sirpalekasoja ja Caravaggion puolestaan simppeleitä.

 

Vermeeriä on ylistetty myös värinkäytöstään. Hänen värinsä sinällään tuskin ovat kummempia kuin useiden aikalaisten tai renessanssimestareiden vaan pikemminkin positiivin ja negatiivin käyttö vain saa värit esiin poikkeavalla tavalla. Eli kyseessä on oikeastaan tilan eikä värin käyttö. Silkkana värinä hätkähdyttää oikeastaan vain Maitotytön mieletön ultramariini, ja sekin vain, kun näkee alkuperäisen työn.

 

Kun ensimmäisen kerran näin ehtoja Vermeereja Amsterdamin Rijksmusemissa, hämmästyin niiden pienuutta.

 

1600-luvulla vakiintunut, maallisista aiheista camara obscuramaisesti rakennettu kuva piti pintansa monta sataa vuotta, aina valokuvan keksimiseen asti. Silloin valokuvat voitiin tuottaa kameroilla eikä niiden tekemiseen 'tarvittu enää ihmistä' - niin sanoakseni. Camera obscuramaisen kuvan asetti todella taiteellisesti kyseenalaiseksi vasta Cézanne 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Eikä läntisessä maailmassa ole sen koommin nähty yhtä ja vain yhtä vakiintunutta kuvakäsitystä, jossa olisi yhdistynyt koko yhteiskunnan arvomaailma sillä tavoin, kuin tapahtui pohjoisen Euroopan maaalustaiteessa 1600-luvun alusta 1900-luvun ensi vuosiin. Päin vastoin, aina 1900-luvun alusta suhde vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen on ollut taiteessa aina kriittinen.

 

Myönteinen suhde vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja varsinkin talouteen siirtyi kokonaan uuteen visuaaliseen ilmiöön, nimittäin graafiseen suunnitteluun. Sinne siirtyi loppupelissä koko esittävä kuva, kun korkeataiteen puolella tuli pitkäksi aikaa vallitsevaksi normiksi abstraktio.

 

Ja nyt eletään jo aikoja, jona graafinen suunnittelukin on kuolemassa. Tällä hetkellä eletään aikaa, jona kuva lienee ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa menettänyt merkityksensä, ja mitä kautta? Sitä, että kuvien tuottaminen on helpottunut teknisesti niin, että kuva ei enää kiinnosta lahjakkaita ihmisiä. Lahjakkuus on omituinen ilmiö. Se tulee panostetuksi vain asioihin, jotka ovat riittävän vaikeita. (10.5.2010)